Ei yksi Kukkapuro meitä enää pelasta, eikä Aalto jätä henkiin. Sä et enää yhtä paljon mua rakasta et vaikka haluisit niin.

Moi. Mulla on tosi sekavat fiilikset atm. Samaan aikaan sitä on niin vitun surullinen, ahdistunut, peloissaan, mutta taas toisaalta samaan aikaan olo on myös vähän helpottunut. Outoa. 

Tosiaan, melkein kahden vuoden kaverisuhde ilmeisesti sitte päätty justhiinsa. Oli pakko avata kone ja yrittää aiheesta saaha omia ajatuksia vähän kasaan. 

Se kaverisuhe alko liian voimakkaasti ja hyvin, että ois se pitäny jo siinä vaiheessa arvella, että ei tämä tule kantamaan kauan. Sinänsä sääli, että tämä kaverisuhe loppu, koska oli se valehtelematta yks elämäni antoisimmista kaverisuhteista. Olin niin varma, että se ois meant to be, mutta ihminen on erehtyväinen. 

En voi vain syyttää toista osapuolta, koska tiiän, että minussa on paljon vikkaa ja on paljon asioita, mitä oisin voinu tehä/ajatella toisin, mutta fakta on se, että riitaan tarvithaan kaksi. 
Sen kaverisuhteen alamäki alko siitä ko tämä toinen päätti muuttaa toiselle paikkakunnalle. Siinä vaiheessa mulle tuli ekat merkit, että voi olla, ettei tämä tule kestähmään kovinkaan kauaa enää. Se on niin eri tilanne, aluksi asutta samala paikkakunnala, näettä tyyhliin joka päivä jne. Sitte yhtäkkiä toinen ilmottaaki muuttavansa kuukauen sisään pois. Olin silloin ihan vitun romuna, miksen nyt ole yhtä pahasti? Syy voi olla se, että olin jo silloin kerran liian romuna monta kuukautta pelkästään sen muuton takia, niin nyt tämä kaverisuhteen menettäminen ns. toiseen kertaan ei ole niin paha, en tiiä onko siinä mithään järkeä. Vai onko syy se, että en ole vielä jotenki sisästäny koko asiaa. Mene ja tiiä. 

Kuitenki, sain tuosta kaverisuhteesta niin paljon hyvää elämääni ees sen hetken ajaksi. Nyt tuntuu taas vähän siltä, että elämällä ei loppupeleissä ole mithään merkitystä ja ihan hyvin vois vain kuola pois. Vitun huvittavaa, huomaatteko, kuinka nopeasti mulla mielialat vaihtelee... Ehkä tätä on parempi nytte vähän miettiä mielessä ja mennä kohta nukkummaan. Tämä vähänenki teksti, mitä ulos sain itestäni autto vähän. 

Mun sydän hakkaa, pitääkse tappaa?

Taas on vierähtäny tovi viime kirjotuksesta. Pieni kertaus viime näkemän: kävin sukuloimassa Lapissa, mikä meni yllättävän hyvin; näin paljon ihmisiä (enemmän ku yleensä) ja ei muutenkaan tullu mitään erimielisyyksiä tms. draamaa, josta olen aika ilonen. Toivottavasti jatkossaki reissut siellä menis yhtä hyvin, ja en turhaa stressais niitä reissuja. 

Viime tekstissä kerroin näistä kaverisuhdejutuista, ja siitä, etten ole terapiassa saanu puhuttua niistä asioista, mitä oikeasti on mielenpäällä ollu. No, sain viimeinki niistä puhuttua ja sain ajatukseni järjestykseen just joululomalle lähtiessäni ja kaikki sen suhteen ihan fine. 

Päivätoiminnasta olen lähdössä mahdollisimman pian monesta eri syystä, mut päälimmäisenä se, että tuntuu että se on antanu mulle kaikkensa, ja nyt siellä käymiset on pääosin turhauttavia, ku siellä ei kauheesti mitään ns. järkevää tehdä. 
Siksi olen nyt viemässä asiaa eteenpäin, että alottaisin kuntouttavassa työtoiminnassa luultavasti maaliskuussa, josta olen samalla suht innoissani, mut samalla kaikki uus pelottaa.

Syy, miksi nyt tuli kirjotusfiilis on se, että nyt on viikon menny taas vähän huonommin. Siitä Lappireissusta viime viikkoon meni suht hyvin, jaksoin jopa tehä ruokaa pari kertaa viikossa. Se on mulla yleensä ollu sellanen merkki, että on parempi kausi menossa. Olen onneksi saanu kämpän piettyä jotenki kasassa. Nyt viikon aikana mun ruokailut on menny miten sattuu ja oon skippaillu ruokailuja, koska ne ahistaa. En haluais syyä ollenkaan, koska tulee kauhee morkkis sen jälkeen ja ku syön niin jos olen jonku seurassa niin mua oksettaa se itse syöminen niin paljon että laatta meinaa lentää itestään. Ja joo, tähän ei auta se, että väkisin syö, koska silloin se oksennus vasta lentääki. 

Kävin tänään taas terapiassa, ja siellä tuli itkettyä yllättäen, en osannu oottaa sitä iteltäni. 
Tajusin, että mua ahistaa ihan sikana lähikuukausien tapahtumat, koska kaikki on niin epävarmaa vielä, ens perjantaina selviää lisää ku on aktivointisuunnitelman teko ja siitä seuraavalla viikolla lääkärin aika. Sitte minua stressaa kans tämä viikko; joka päivä menoa ja tällä viikolla on kolme keikkaa peräkkäisinä päivinä. Sit on päivätoimintaa, tatskan korjausaikaa, hierontaa ja vaikka mitä kaikkee. Pelottaa, etten jaksa. Tai vaikka jaksaisinki niin että palan tätä menoa loppuun. 

Pieni siivenisku vain ja kaikki häviää.

Oon niin vitun sekasin. Viime viikot ei oo ollu mitään helpoimpia. Se alamäki alko oikeestaan siitä transpolikäynnistä. Sit on tullu aina uusia ongelmia ja huolia. 

Kävin tänään terapiassa, mutta en saanu puhuttua niistä asioista mistä ois pitäny. Ois pitäny puhuu niistä mun unista. Ois pitäny puhua kans yhestä toisesta jutusta. En tiiä, onko fiksua kirjottaa tästä tänne, koska kyseinen tyyppi lukee blogiani, mut yolo laif. Sinä, nää on vaan mun ajatuksia, mitä nyt tulee mieleen, jotka on pakko saaha pois päästä, että pääsisin nukkuun. 

Mulla on yks kaverisuhde, joka on tuntunu alusta asti erityiseltä ja niin hyvältä ku voi tuntua. Meillä ei oo ollu mitään sen pahempia riitoja koskaan tai muutenkaan mitään ylimäärästä draamaa, josta oon ollu tosi kiitollinen, koska en nyt oikeesti kaipaa sellasta mun elämään. Viime aikoina kuitenki musta on alkanu pikkuhiljaa tuntuu siltä, tai oon yllättäny itteni miettimästä sitä kaverisuhdetta ja kui kannattava se on. Siis, on alkanu vaa tuntuu siltä, et onko se kaverisuhde oikeesti mulle hyväksi. Tää tunne on ollu läsnä hänen muutostaan toiselle paikkakunnalle asti. En pysty siis näköjään pitää kaukaisia kaverisuhteitakaan yllä. 

Me oltiin keväällä ja kesällä niin paita ja perse ku mahollista. En tiiä, mikä "meni pieleen". Se kaverisuhde ei oo enää vaan tuntunu samalta sekoilulta ja hauskanpidolta, mitä se silloin oli. En tiiä, onko nää vaan mun ajatuksia vai miltä tästä toisesta tuntuu, mut niin. Osa syy on salee välimatka, ku aluks sitä ei ollu ja se muutto tuli vittu ihan puskista kuukauden varotusajalla. Olin siitä jo silloin ihan paskana, koska pelkäsin, että siinä käy näin, miltä nyt pahasti näyttää/tuntuu. Tiiän, ettei asia oo näin, mutta musta tuntuu et menin sössii kaiken, ku menin kesällä pariks viikoks Lappiin, ja se yhteydenpito oli jonku verran huonompaa. 

En oo tullu toistaseksi mihinkään lopputulokseen sen suhteen, mikä ois täs tilantees järkevintä. En tiiä, auttasko se terapiassakaan puhuminen loppujen lopuks mitään, ku se on kuitenki minä kuka loppupeleis päättää mitä tapahtuu eikä mikään mun terapeutti. 

Tää asia on vaivannu mua niin paljon viimesinä viikkoina. Helpottaa oikeesti vähän, että saa kirjottaa ulos sitä, mitä sisällä yhtenä isona möykkynä pyörii. Ja toivon, et tää vähän selkeyttäis mun ajatuksia. 

En tiedä missä meet, mä tarvin sua niin, jätit syvyyksiin. Sä elämäni teit ja kaiken multa veit.

Oon viime aikoina nähny tosi paljon unia, varsinki eksästäni, enkä tiiä miksi. Ei hän muuten mielessäni oo pyöriny, ainakaan tietääkseni. 

Ne unet menee aina samalla kaavalla; eka kaikki on hyvin, sitte kaikki eskaloituu, se haukkuu mut pystyyn ja lopulta laittaa välit poikki. En oikein tiiä, kui suhtautua näihin uniin, koska väkisinki ne vaikuttaa seuraavaan päivään ja siihen paljonko mua ahistaa. Se päivä meneeki sit funtsiessa, mitä vittua ekanaki toi uni tarkottaa ja toisena mietin et miten sillä tyypillä nykyään menee, ja mitä jos tää mein juttu ei ois menny niinku se meni. Turha jossittelu on pahinta, tiedän. 

Meiän erosta on jo..... helvetti kolme, kohta neljä vuotta, ja siitä et se laitto lopullisesti välit poikki on joku 1,5 vuotta. Miks edelleen mietin sitä tyyppii? Se teki mulle tosi paskamaisesti sen välien poikkilaittamisen, ei se ansaitsis sitä että mietin ja itken edelleen sen perään. Seki on mitä luultavimmin menny elämässään eteenpäin, niin miksen mie voi? Miksi minun täytyy miettiä niitä vanhoja juttuja näin neljän vuoden jälkeen?
Ku nään niitä unia, niin totta vitus mulla tulee mieleen kaikki hyvät ajat sen kaa, ne vitun ihanat muistot, joita en enää ees totta puhuen kunnolla muista. Tai muistan joo, mutta en esim tavota enää sitä tunnetta, mikä mulla silloin oli. Joskus pystyin elää ne hetket uudestaan ja pääsin siihen samaan tunnetilaan. Enää se ei onnistu, toisaalta ehkä niin on parempi, mut toisaalta se on vitun surullista. Toki ihmismielellä on niin paljon muistoja, ettei niitä kaikkia voi kukaan muistaa monien vuosien jälkeen, mutta se on toisaalta tosi pelottavaa, että entä jos en esim tuu viimesen kahden vuoden hyviä muistoja muistamaan niin voimakkaasti, mitä nyt muistan. 

Tiedostan kyllä sen, että vaikka kuinka väitin tän vuoden alussa, että viimeinki oon päässy siitä tyypistä yli, niin ei se oikeesti taida olla niin. Ehkä seki on sellanen kausittainen juttu, et en aattele sitä niin paljon ja sit on näitä kausia, etten aattele oikein mitään muuta. Just nyt vain toivoisin, että tää "kausi" menis ohi ja voisin keskittyä esim elämään. 

En ole terapiassa viittiny nostaa tätä asiaa esille, mutta nyt on varmaan pakko, ku tää vaikuttaa niin paljon päivien kulkuun. Tuntuu edelleen, että on niin paljon käsittelemättömiä asioita, joista pitäis puhua, mutta ei se joka toinen viikkoinen 45min riitä siihen. Sit se menee tähän, et pohdin niitä asioita yksin yöllä himassa ja menetän niiden takia yöuneni. 



Olipas hämmentävä teksti. 

Miten kivust päästää irti ku siit tulee elämäntapa?

Moi. Minua ahistaa ihan vitusti. En tiiä mistä tää taas tuli, mulla menny niin tasasesti muutama viime viikko... Oikeestaan ainoa vastoinkäyminen viime aikoina on ollu transpoli ja se, että ne potki mut pihalle sieltä, kuulema liian sirpaleista elämää. Luulen, että oikea, tai ainaki yks syy, on se että olin saamassa muunsukupuolisuuden diagnoosia ja no, jotku on varmaan viime aikoina lukenu transpolin toimintamallista muunsukupuolisia kohtaan.. Kuitenki, sanoivat, että vuoden päästä voi hakea uudella lähetteellä ja sen aion tehä. Vituttaa, ahistaa ja surettaa toi niiden toiminta. 

En tajua. Mulla oikeesti meni viime viikot ihan hyvin (jos ei oteta huomioon, etten ole nukkunu hyvin). Tämäki päivä meni suht hyvin; kävin päivätoiminnassa ja salillaki, mutta nyt illalla iski yhtäkkiä kauhea ahistus ja halu satuttaa itteeni. En oo sitä tehny ehkä n. 1,5-2kk. Haluaisin viiltää, tai polttaa ihoa, ihan sama, kunhan tuntis kipua. Yritän parhaani oikeesti olla satuttamatta itteeni, mutta tällä hetkellä se tuntuu tosi vaikealta. Ei mulla oikeesti oo aikaa nyt tämmöselle paskalle ololle, pitäis saaha niin paljon kaikkea aikaan ja sosialisoitua päivittäin. Oon tosi yksin tän mun olon kans, en voi puhua tästä ku en tiiä miks mulla on paska olla.

Oon viime aikoina vaan ollu koko ajan menossa, ehkä se on yks syy, miks nyt tää paska levis käsiin. Oon nähny kavereita, käyny keikoilla ja salilla, joka päivä on jotain, ei oo sellasta päivää ettei mulla ois mitään. Ehkä oikeesti vaan tarvisin sitäki välistä. Onhan mulla illat vapaana viikolla, mutta ei se ilmeisesti riitä. 
Musta tuntuu kans, että kaverisuhteet kusee huolella. Oon huono ihmissuhteissa. Osaan sössiä kaiken aina lopulta. Mua pelottaa, että jään yksin.
Ehkä mua stressaa tuleva vuosiki ko en tiä, mitä tulee tapahtuun ja mitä tuun tekee. Mulla loppuu saikku ja jälkihuolto, koulu pitäs alottaa, mutta sitä ennen mua yritetään tyrkyttää kuntouttavaan työtoimintaan, josta en ole yhtään innoissani. Toisaalta tiiän, että on pakko ottaa jotain askeleita, jos haluan päästä eteenpäin tässä elämässä enkä vaan junnata paikoillani. Uus kämppä pitäis löytää, mutta helpommin sanottu ku tehty. Kela pommittaa liian kalliista vuokrasta ja se ahistaa mua. 

Vastasin tän tekstin aikana ilmeisesti siihen, mikä voi olla tän olon syynä. Se ei kuitenkaan nyt auta. Haluan edelleen satuttaa itteäni. Haluaisin kans vain nukkua tän olon pois, mutta ei mua väsytä nyt yhtään, itkettää vaan sikana. 

Joskus en jaksa, suljen silmät ja leikin ettei mua ees oo.

Mulla ei ole pitkään aikaan menny näin huonosti. En oikeasti muista ees, milloin viimeksi on ollu näin paha olla taukoamatta. Jokaikinen päivä on yhtä taistelua jaksanko pitää yhteyttä kavereihin, näkemisestä puhumattakaan, käyä päivätoiminnassa tai ees nousta sängystä. Taistelen päivittäin sitä vastaan etten satuttais itteäni. Mietin kuolemaa koko ajan, ja tuntuu, ettei mun pää kestä tätä enää kauaa. Pakko se on kai myöntää, että tarviin apua vitusti enemmän ku mitä nyt saan. Paska juttu täs on se, että vaikka tiedostan tuon, en sitä apua tuu saamaan, koska ei keltään löydy niin paljon aikaa ja tukea, mitä tarttisin. Jos olo ei huomisen terapian jälkeen oo parempi, pakko mennä päivystykseen ja yrittää päästä osastolle.. Päiväki pois himasta vois olla hyväksi... 

En ees osaa sanoa, miksi kaikki menee huonosti. Tuntuu vain, että kaikki paskaa on kertyny niskaan jonku aikaa ja nyt vaan on mitta täynnä, en jaksa enää yhtään enempää. Sattuu ihan vittuna nähä kaikki mun ympärillä ilosina ja onnellisina, ja sit on mie, joka vihaa itteään ja haluaa päivä päivältä kuolla enemmän. Nukkuessa on vähän helpompi olla, mutta painajaiset on alkanu taas riivaamaan. En ole koskaan ollu hyvä nukkuja. Mulla on ollu uniongelmia yläasteelta tähän päivään asti, mutta nyt nukahtaminen on vitun hankalaa. Tuntuu, että lääkkeet ei auta vaikka niitä vetäis kui paljo. Herään melkeinpä joka yö hikisenä itkien. En enää osaa sanoa haluanko enemmän elää vai kuolla. 

Kaikki lähtee pois, mä en haluu jäädä yksin. En mä silti vois vaatii sua seuraamaan. Pimeyteen. Hei mä meen.

Kaipaan sitä tunnetta, ku oot kuolemaisillas. Sillon tajuaa kaiken. Ihmisistä tajuaa, ketkä on oikeita ystävii ja ketkä ei. Tajuaa, kui lopullista se on. Tajuaa, kui kaikki tulis helpottaa, jos vaan päästät irti. Tajuaa, kelle merkkaat oikeesti enemmän ku kasa paskaa. Tajuaa siis kaiken. En saa tota tunnetta ees viiltelyllä, paitsi jos viiltää vitun syvään, mitä en oo uskaltanu pitkään aikaan tehä. 

Kirjotan tätä tekstii kalliolla, himan seinät kaatuu niskaan. Oon ollu täällä jo monta tuntia, enkä tiiä minne mennä. Mua vituttaa mun kaverit. Musta tuntuu vahvasti siltä, että en merkkaa niille mitään. Se on aina minä, joka kysyy kaikilta millon nähää. Se on aina minä, joka alottaa keskustelun. Miksei mulle olla oma-alotteisia? Miksi mun aina täytyy olla ekana yhteydessä? Eiks kukaan tajuu, kui paskalta se musta tuntuu? Se tuntuu siltä, että vonkaan sitä toista puhuu tai näkee mua. Se tuntuu siltä, että mua nähään pakon eessä, eikä ollenkaan omasta tahosta. Se tuntuu siltä, että oon kaikille vaan se kasa paskaa, joka ei merkkaa mitään. En enää tiiä, voinko sanoo näitä tyyppei mun kavereiks. 

Eilen oli kiva nähä kahta tyyppii, vaikka tunnen itseni aina jos on enemmän ku yks tyyppi, mun lisäks, kolmanneks pyöräks. Mua ahisti vittuna, mutta selvisin siitä. Oli mukava ku mua pyydettiin jäämään yöksi. Toi tyyppi on kultaa, mut minä en oo ansainnu sitä. Oon ansainnu ainoostaan ne epäaktiiviset, jotka näkee mua pakosta ja säälistä. 

Haluisin niin kovasti kuolla. Mulla ei oo elämässä mitään, minkä vuoksi jatkaa eteenpäin. Oon niin väsyny tähän. Päästäkää musta vaan irti.