Hyvät joulut!

Mo. Mulla on nyt ihan kamalan tylsää ja ikävä minun tyttöystävää. D: Vitun välimatka. No, toivottavasti nähdään tässä joululoman aikana. Pakko. 

Minua oikeastaan ihmetyttää ihan saatanan paljon, kun vanhempani suhtautuivat tähän asiaan  ihan neutraalisti. Tai siis, olin ihan varma, että saan jonkun saarnan yms. mutta onneksi he eivät ole paljoa mitään kyselleet tai valittaneet. Minusta kyllä tuntuu hieman siltä, että ei tämä asia ole heille ihan niin ookoo, mitä antavat minun ymmärtää. Ehkä he vain tarvitsevat hieman aikaa sulatella tätä asiaa tai jotain.. 

Mulla menee muutenkin ihan hyvin edelleen. Osastojakso loppui ja joululoman jälkeen menen takaisin omaan kouluuni.. Se pelottaa minua jo valmiiksi, koska siitä on todella pitkä aika, kun viimeksi olen koulussa ollut. Mutta ihan sama, en enää halua, että toisten mielipiteet rajoittavat omaa tekemistäni ja ajatuksiani. Muiden mielipiteet ovat olleet omiani tärkeämmät jo monia vuosia, mutta nyt siihen tulee muutos. En enää jaksa miettiä, mitä muut ajattelevat minusta. 

Tyttöystävän kanssa menee tosi hyvin, vaikka mitä nyt tuo välimatka ärsyttää ja tuntuu, että kuolee sen vuoksi, mutta niin.. Kyllä me tässä mahdollisimman pian nähdään. :) <3 

Kotona on mennyt ihan jees. Ei ole ollut mitään suurempia riitojakaan tässä parin päivän aikana. Mitä nyt välistä aina menee siskon kanssa hermot, mutta sehän on ihan normaalia. 

Joulusuunnitelmia ei kauheasti olekaan. Huomenna terkkarille aika ja illalla mennään isälle siskon kanssa. Jouluaattona sitten mummolaan ja siellä ollaankin sitten varmaan joulupyhät. Eli ei mitään ihmeellistä. No joo, hyviä jouluja vain!

En keksinyt mitään otsikkoa.

Mooooi taas pitkästä aikaa! Mulle kuuluu tosi hyvää. IHAN OIKEASTI!!! Kerrankin tuntuu, että elämälläni on jokin tarkoitus. 

Lauantaina nähtiin sitten nettikaverini kanssa ensimmäistä kertaa livenä. Olin ihan innoissani ja tuntui, että maailma on ihana. Vietettiin sssairaan mukava päivä kierrellen kaupungilla. Kaupungilla minua ei ahdistanut ollenkaan, vaikka tuntui, että taas vaihteeksi koko kylä on tullut samaan aikaan Rovaniemelle. Minua ei ahdistanut silloinkaan, vaikka tätini huomasi meidät ja tuli puhumaan siihen jotain. :D En tiedä, sitä tunnetta on kamalan vaikea kuvailla, kun näkee ensimmäistä kertaa livenä ihmisen, josta välittää ihan kamalasti. Kovaa tahtia ollaan jo suunnittelemassa, milloin nähdään seuraavan kerran. :D

Minusta tämä lauantai-päivä sai minut tajuamaan, että minulla on perhana oikeasti ainakin yksi ihminen, joka välittää minusta, vaikka välimatkaa kuitenkin on. I love you<3

Sunnuntai oli vähän oudompi päivä. Päätin, että kerron isälleni, että seurustelen tytön kanssa. Ajattelin, että isä suhtautuisi asiaan edes jotenkin. Kuitenkin hän vain tokaisi "Jaaaaaa". Yllätyin siitä. Luulen, että hän yllättyi aika kovasti, mutta ihan sama.

Isän jälkeen kerroin asiasta äidilleni tekstiviestillä, koska en uskaltanut sanoa sitä puhelimessa. Minun oli pakko kertoa hänelle myös, koska pelkäsin, että isäni kertoo hänelle. Äiti ei ole vieläkään vastannut viestiini mitään, joten minua pelottaa ihan pirusti, miten hän suhtautuu tähän asiaan. 

Minä en kuitenkaan voi tunteilleni mitään. Minusta siinä ei ole mitään väärää, jos tykkään tytöistä. Kaikki eivät kuitenkaan ajattele samallalailla kuin minä. En vaadi sitä, mutta minusta olisi mukavaa jos minun annettaisiin elää omaa elämääni, koska se ei nyt oikeasti ole kenenkään naapurin Pirjon asia tykkääkö Roosa tytöistä vai pojista. Ja hei, jos minulla menee nyt tosi hyvin ja olen pitkästä aikaa iloinen ja tyytyväinen elämääni niin, miksi minulta pitäisi ottaa se ilo pois?

Nyt kun kirjoitan tästä asiasta blogiin, toivoisin, että nyt oikeasti ihmiset tajuaisivat, että minulla menee pitkästä aikaa todella hyvin ja olen aidosti iloinen. Minulla menee nyt paremmin kuin pitkään aikaan. Eli älkää olko minusta turhaan huolissanne. :) Kyllä minunkin elämäni alkaa tästä pikkuhiljaa paranemaan. Koko ajan olen menossa parempaan suuntaan. :) 

Joo... Tämä blogiteksti oli taas omanlaisensa, mutta samapa tuo. :D

Jos sä tahdot niin, muutan kirjoille andorraan, jos vielä siellä sut nähdä saan.

No niin, tämä blogiteksti on sitten ihan erilainen kuin kaikki muut. Tämän blogitekstin aihe on minun ihana ja rakas "tyttöystäväni". En todellakaan tiedä, miksi hänestä nyt kirjoitan, mutta aivan sama. 

En ole ihan varma, miten tutustuimme, mutta sen muistan, että se oli Twitterissä ja aika monta kuukautta sitten. Mielestäni aloimme juttelemaan aika yhtäkkiä. :D Tiedän, että heti sillä hetkellä kun aloimme jutella, hän meni suoraan sydämeeni. Aina kun juttelemme, hän saa minut hymyilemään hänen hassuillaan tai yli-ihanilla jutuillaan. Yleensä nauran itseni ihan kipeäksi hänen jutuilleen. :D 

En tiedä, miten voisin häntä kuvaillta. Hän on kaunis, mukava, ihana, huumorintajuinen, hauska, hän saa minut aina iloiselle päälle jos olen angstituulella eli yksinkertaisesti hän on kaikkea mahdollista. En pysty kuvailla sitä, kuinka tärkeä ja rakas hän on minulle. Hänestä on tullut minulle päivä päivältä entistä rakkaampi. 

Yksi asia kuitenkin hieman vituttaa. Nimittäin se aina niin ihana välimatka. Jos välimatkaa ei olisi jotain n. 200 kilometriä niin luulen, että sekoilisimme aina jossain. ;D No, onneksi nähdään nyt sitten ensi lauantaina. Ja viimeinkin saadaan sitten sekoilla. <3

Juu tuota.... Tiedän, että tämä kyseinen henkilö lukee tämän blogitekstin, joten niin... Haluan vain sanoa, että rakastan sinua todella paljon ja olet minulle rakas. Olet minulle täydellinen juuri tuollaisena söpönä omana itsenäsi. Älä koskaan muuta itsessäni mitään. :* 
Rakastan sua. <3

Kuvapläjäys muutamalta viimeisimmältä viikolta!

Elikkäs, ajattelin tehdä tällaisen kuvapläjäyksen viime viikoistani. Viikot ovat olleet monipuolisia; on naurettu ja hetken päästä itketty. Kuvia en kamalasti ole saanut otettua, mutta samapa tuo kai.... En halua tänne laittaa yliseksikkäitä salikuvia, mutta siis olen salillakin käynyt useampaankin otteeseen. Olen myös käynyt kaupungilla useana päivänä, mutta tähän en niitä kauniita posekuvia kamuni kanssa laita. Palapeliäkin on ratkottu, mutta vielä se tuolla kellarissa on kesken. Pitäisi yrittää tehdä se. Btw, menin myös "kihloihin". Ja kaikkea muuuuuuta! 

(tossa olen viemässä roskia, että sillee :D)

PS. Jos kiinnostaa minun elämäni niin seuraa minua myös Instagramissa: roooooooooosa . Välistä päivittelen sinnekin joitain kuvia. :D 

Lampailla läksynä totella käskyjä, mut minne voit enää umpikujalla kääntyä.

Ahdistaa. Masentaa. Surettaa. Vituttaa. Tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan. Kukaan ei välitä minusta. En kelpaa kenellekään sellaisena kuin oikeasti olen. Maailma on paska ja niin helvetin julma paikka.

En nyt oikeasti tiedä, mikä minua vituttaa tai miksi edes kirjoitan tästä tänne. Haluaisin nyt vain omaan sänkyyni nukkumaan. Kukaan ei nyt voi auttaa minua. Tämä paha olo ei helpota puhumalla. En pysty puhumaan näistä asioista melkeinpä kenenkään kanssa. En halua nyt huolestuttaa kavereitani, joten minun on pakko selviytyä yksin. Kukaan ei ymmärrä minua. Kukaan ei voi käsittää, kuinka huono olo minulla on.

Tämä päivä, ja oikeastaan koko viikko on ollut hieman sekava, mutta välillä on tietty ollut näitä mukaviakin hetkiä. Jokainen päivä on samanlainen; muuten päivä on ihan mukava, mutta iltaa kohti oloni pahenee. Olen tästä kertonut joillekin ihmisille, mutta eivät he ota minun sanojani tosissaan. Ei minua ota kukaan ikinä tosissaan. Olen kaikille vain ilmaa. Ei minusta oikeasti kukaan välitä. Minusta ei ole koskaan välitetty. Onhan minulla tietty muutamia kavereita, mutta minusta kuitenkin tuntuu, että olen yksinäinen ja yksin näiden huolieni kanssa.

Miksi olen enää edes elossa? Miksi en vain mene ja tapa itseäni? Tuntuu, että niin olisi parasta, mutta en kuitenkaan kykene siihen. Itsemurha ei ole edes ratkaisu mihinkään. Tiedän sen, mutta välillä tuntuu, että kaikki haluaisivat minun kuolevan.

Mikä on minun elämäni tarkoitus? Missä on minun paikkani täällä maailmassa? Miksi minun pitäisi miettiä niin monia kysymyksiä? Koko elämä on minulle pelkkä kysymysmerkki. En jaksa miettiä. Haluaisin selvittää minun asiani ja jatkaa elämääni kuten aina ennenkin. Minun täytyisi kuitenkin jaksaa miettiä nämä asiat halki ja hyväksyä ne. Se aika ei kuitenkaan ole vielä.

Olen yrittänyt taistella ja jaksaa tätä kaikkea paskaa, mutta olen nyt oikeasti ihan lopussa. En voi hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen, koska monet muut eivät hyväksy minua. Muiden mielipiteet ovat minulle paljon tärkeämpiä kuin omani. Olen yrittänyt elää sillälailla, että muut olisivat tyytyväisiä ja ylpeitä minusta. Enää en siihen pysty ja sen vuoksi kaikki vihaavat minua. Vihaan itseäni.

Tämä blogiteksti oli vähän outo, mutta ihan sama.

Tell another story, tell me not to worry. Let me find a reason. Tell me that I'm good just the way I am.

Moikkelis moi taas vaihteeksi.. 

Nyt ahdistaa todella paljon. En edes tiedä miksi. Ajatukset ovat taas sellaisia, että tuntuu ettei kukaan välitä minusta oikeasti. Tuntuu, että ne, jotka ovat minulle sanoneet välittävänsä minusta ovat tehneet sen vain siksi, että en tekisi itselleni mitään pahaa tai peruuttamatonta. Olen tässä muutaman päivän mietiskellyt asioita, mutta nyt minusta tuntuu, että tajuan tämän kuvion. Kaikki vihaavat minua ja minä vihaan kaikkia, koska he vihaavat minua. Sitä asiaa ei muuta mikään. Minulla ei ole ketään eikä mitään. Olen työntänyt kaikki minulle läheiset ja rakkaat ihmiset pois luotani, vaikka he ovat vain yrittäneet auttaa minua. Minua pelottaa, milloin viimeisetkin ystäväni kyllästyvät minuun ja ikuisiin angsteihini. Tai sitten, milloin itse keksin laittaa poikki kaikki kaverisuhteeni. Minusta tuntuu, että olen heille vain taakkana täällä. 

Olisi ehkä parempi, jos minua ei olisi enää ollenkaan olemassa. Nyt sanon taas aika typerästi, mutta minua suoraan sanoen kaduttaa, että olen hakenut apua. Keväällä menoni meni liian rajuksi... Hakeuduin terkkarin puheille keväällä ensimmäisen kerran, koska olin ajatellut muutamia viikkoja vain itsemurhaa ja pelkäsin itseäni enemmän kuin mitään muuta. Muistan sen pelon, joka minua vallitsi kun astuin ensimmäisen kerran terkkarin ovesta ilman mitään ns. oikeaa syytä. Muistan kun sanoin ensimmäisen kerran kenellekään, miltä minusta oikeasti tuntuu ja että minulla on tosi paha olla. En tarkalleen muista, mitä kaikkea silloin sanoin, mutta sen muistan, että silloin minua ahdisti todella paljon, en saanut kunnolla edes henkeä ja minua itketti. 
Avun hakeminen tuntui silloin ainoalta ja oikealta vaihtoehdolta. En halunnut kuolla, mutta pelkäsin, että en voi vastustaa kiusausta ja tapan itseni. Nyt kun ajattelen kevättä niin tiedän, että se ei ollut normaalia, että ajattelin ainoastaan kuolemaa. Nykyään ajattelen itseni tappamista päivittäin. Suunnitelmia minulla on muutamia, mutta niistäpä tuskin kukaan tietää. En ainakaan mielestäni ole sanonut kenellekään näitä suunnitelmia. 
Haluaisin vain levätä ja päästä tästä tuskasta eroon. Puolen vuoden sisällä olen kokeillut monia erilaisia keinoja purkaa pahaa oloani (muuten kuin viiltelemällä). Olen kyllästynyt. En enää jaksa yhtään uutta keinoa, jota voisin kokeilla. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta ne ovat paskapuhetta ja täyttä humpuukia. En löydä ikinä keinoa, jolla purkaa kaikki paha oloni. No vittu joo, tässähän kirjoitan koko ajan ja puran ahdistustani, mutta kirjoittaminen ei auta niin paljoa, että voisin päästää viiltelystä irti. Tänäänkin tuli taas viilleltyä. Olen kokeillut kaikkea maasta taivaaseen, mutta ei mikään tehoa. Sen olen jo monesti todennut. 

Jokin minua kuolemassa kuitenkin kiehtoo, koska ajattelen sitä päivittäin. Se on varmaankin se, että saisin vain levätä ja pääsisin vihdoinkin eroon kaikesta tuskasta. Ja tietty kaikki pääsisivät eroon minusta. Jos tappaisin itseni, minusta tuntuu, että ei kukaan sitä huomaisi. Tai vaikka se huomattaisiinkin niin ei kuitenkaan tapahtuisi mitään; kaikki jatkaisivat elämäänsä normaalisti ehkä hieman iloisempana kuitenkin kun minua ei olisi. 
Jos en olisi hakenut apua niin luulen, että minua ei olisi enää. Olisin tappanut itseni jo keväällä heti. Se tuntuisi oikeastaan aika mukavalta ajatukselta jos olisin tappanut itseni jo kauan aikaa sitten, koska monet ikävät hetket olisi jäänyt kokematta. Olisi jäänyt kokematta kaikki nämä ahdistavat hetket esim. kaikki palaverit, lääkäritapaamiset jne..

Haluan päästää irti elämästä. Millään ei ole enää mitään merkitystä. Minun elämällä ei ole oikeastaan ollut milloinkaan edes mitään merkitystä. Olen turha ja merkityksetön paska, joka ei koskaan tee mitään oikein. Kukaan ei välitä enää minusta tai minun jaksamisestani. Kaikki on mennyttä. En jaksa kohta välittää enää itsekään itsestäni. 

Pelkään nyt itseäni todella ja en jaksa angstata enempää... 

Jotain ihmettä.....

Yritän tappaa aikaani, joten kirjoitan vaikka kuulumisiani... Eli viime viikko oli ihan kamala, kamalin pitkästä aikaa; ahdisti jatkuvasti ja viiltelin päivittäin... Tällä viikolla on ollut ehkä hieman helpompaa... Yksi asia, joka tähän varmasti vaikuttaa on se, että nyt ei tarvinnut stressata koulun kanssa, koska sinne ilmoitettiin, että minua tuskin tällä viikolla koulussa näkyy. En keksi nyt tähän hätään muita asioita, mutta kyllä niitä varmasti olisi jos kunnolla alkaisin miettimään. 

Stressaavia asioitakin tästä viikosta tietty löytyy.. Ensimmäisenä mieleen tulee tuo videoneuvottelu, joka oli tänään. Siinä oli taas ihan kamalasti ihmisiä ja se ahdisti hieman. Inhoan nuita juttuja. En varmaan koskaan totu näihin neuvotteluihin, joissa on kaksmiljoonaa ihmistä. :D 

Tähän viikkoon on mahtunut myös ahdistavia ja surullisia hetkiä. Esimerkkinä vaikkapa kun olen käynyt tällä viikolla päivittäin kävelylenkillä, mutta eilen lenkillä tuli sellainen tilanne, jonka vuoksi en uskalla lähteä lenkkeilemään pitkään aikaan ainakaan ihmisten ilmoille. Kävelin kylällä ihan normaalisti musiikit korvilla omissa maailmoissani, kunnes huomasin muutamat kiusaajani tien toisella puolella. Tietenkin he alkoivat huutelemaan minulle taas kerran kaikkea ihanaa jotain tyyliin: "Voi saatana, tuolla se lesbo taas menee.." Huusivat he muutakin, mutta niitä en halua tähän kirjoittaa... Minua alkoi itkettämään, joten lähdin nopeasti pois kylältä kotiin. Juoksin ja itkin koko matkan ajan. Kotiin päästyäni menin huoneeseeni ja tartuin taas terään.... 

En ole hyväksynyt itseäni täysin sellaisena kuin olen, mutta tulen itseni kanssa toimeen jotenkuten. Minua suoraan sanoen hävettää, että tykkään tytöistä, mutta toisaalta en voi asialle mitään. Se nyt vain on niin. On ollut jo muutaman vuoden. Luulen, että jos muut hyväksyisivät minut niin minunkin olisi helpompaa tehdä se. Ette voi tietää, kuinka paljon tämä asia vaivaa minua ja minun jokapäiväistä elämääni. Haluaisin olla kuten muutkin, koska tuntuu siltä, että silloin minut saatettaisiin hyväksyä edes jotenkuten. Häpeän itseäni ja suuntautumustani, mutta kyllä minua kaikki muutkin häpeävät. Haluaisin, että tulisin tämän asian kanssa toimeen, koska olen aika varma, että pidän tytöistä nyt ja aina. Haluaisin olla oma itseni, mutta se ei tosiaankaan onnistu tässä rupupaskakylässä, joten haluaisin muuttaa täältä kauas pois ja aloittaa kaiken alusta. 

On minulla myös tietenkin ympärilläni ihmisiä, jotka hyväksyvät minut juuri tällaisena kuin olen, mutta he eivät ole minua kuitenkaan saaneet uskomaan heidän puheitaan... Välistä tuntuu, että heidän puheissaan on järkeä, mutta seuraavassa hetkessä unohdankin heidän sanansa tai ainakin alan epäilemään niitä vahvasti. En tiedä miksi näin tapahtuu.. Ehkä olen vain niin paska, että en halua uskoa mitään... 

Olen kuitenkin kiitollinen näistä muutamista läheisimmistä ihmisistä, jotka jaksavat aina kuunnella huoliani, tsemppaavat minua jaksamaan ja välittävät minusta juuri tällaisena kuin olen eivätkä tuomitse minua mistään. Ilman heitä ei olisi minuakaan enää. Minun on pakko kiittää teitä kaikesta esim. ihanista ja rohkaisevista sanoistanne, kaikista teoistanne joilla olette minulle näyttäneet kuinka paljon minusta välitätte, ja muutenkin kaikesta tuesta mitä olen teiltä saanut ja toivottavasti tulen jatkossakin saamaan. KIITOS, OLETTE RAKKAITA<3 

Jaa. Taas tästä tekstistä tuli tällainen todella järkevä, mutta samapa tuo...  

ANTEEKSI IHMISET PURKAUTUMISENI.

Nyt on ihan pakko kirjoittaa tästä asiasta. 

Aloin tänään miettimään kaikenlaista kun eräs kaverini kertoi minulle, että koulussa on huomattu minun poissaoloni. Monet ovat pommittaneet läheisintä kaveriani siitä miksen ole koulussa. Hän sanoi minulle ettei se haittaa häntä, mutta minuta tuntuu kuitenkin, että kyllä se häntä hieman haittaa, koska en ole hänellekään kertonut kaikesta eikä hän tiedä kaikkia menemisiäni. Tekisi mieli kirjoittaa Faceen tilapäivitys, jotta kaikille tulisi selväksi miksen halua koulussa olla. En sitä kuitenkaan kehtaa tehdä, koska olen nössö. 

Mutta siis, aloin miettimään kun minulle kerrottiin, että monet ihmiset ovat olleet huolissaan minusta, koska yhtäkkiä vain lakkasin käymästä koulussa. Heillä on kuulemma huono omatunto minun takiani, koska eivät ole ennemmin huomanneet minun pahaa oloani. MINUSTA SE ON VÄÄRIN! Ei ihmisillä saa olla paha mieli MINUN takiani. Se tuntuu vain niin kamalalta, että ihmiset kärsivät minun vuokseni. Minusta minun pitäisi yksin kärsiä huolistani. Tai no, ei ehkä ihan yksin... Mutta jos ei lasketa terkkaria, lääkäreitä, hoitajia yms. niin sitten yksin. 
Minulla on kuulemma ihmisiä, jotka välittävät minusta, mutta ei se siltä tunnu kun eivät he minun kanssani tule juttelemaan tai ota minkäänlaista kontaktia. Toisin sanoen minulla on kavereita, joista en ole itsekään tiennyt. Minulle ei osoiteta mitenkään, että minusta välitetään tai että olemme edes kavereita. Tämä on varmasti yksi syy, miksi minusta tuntuu, että kaikki vihaavat minua ja olen muutenkin yksinäinen. TIEDÄN, että ainakin muutamat näistä kyseisistä ihmisistä lukevat blogiani, joten anteeksi kun minulla ei ole pokkaa sanoa tätä asiaa kasvotusten vaan pitää tehdä se näinkin typerästi. Sitäpaitsi, vaikka minulla olisikin pokkaa niin en sitä nyt pystyisi sanoa, koska en ole ollut koulussa moniin aikoihin ja silloin harvoin kun olen ollut niin olen halunnut olla yksin tai läheisimmän kaverini kanssa. 

Mutta kuulkaas, olen päättänyt, että vielä joku päivä minulla on asiat ihan hyvin; minulla olisi ystäviä (ihan irl-kavereitakin eikä vain netissä, vaikka minusta nettikavereissa ei ole mitään väärää D: ), ehkä minulla olisi tyttöystävä, voitan tämän masennuksen tai mikä ikinä onkaan ja saan asiani kaikinpuolin kuntoon. Siinä saattaa mennä monia kuukausia tai jopa vuosia, mutta haluaisin olla taas se iloinen ja positiivinen Roosa, joka olin ennen tätä kaikkea paskaa. Olen jo kamppaillut näiden asioiden kanssa jo vuosia yksin,joten on varmasti hyvä, että saan kaikki asiani nyt käsiteltyä ammattilaisten avulla, koska jos en nyt näitä asioita miettisi ja kertoisi niitä muillekin niin varmasti masennus iskisi jossain vaiheessa. Näistä asioista jotkin ovat pienempiä, mutta on myös muutamia vähän isompia asioita, joiden sulattamisessa menee kauemmin. Toivon, että kiusaamiseni loppuisi, koska se kuitenkin vaikuttaa elämääni ja ajatuksiini todella paljon. Sitä on ollut jo monia vuosia ja nyt mittani on täysi. EN JAKSA SITÄ ENÄÄ. KILTIT, LOPETTAKAA! Ette tiedä, kuinka paljon te loukkaatte minua ja kuinka monesti olen itkenyt itseni uneen teidän takianne. Te olette varmasti yksi syy, joka estää minua parantumasta. Kiitos. 

Kuitenkin, olen päättänyt, että minä voitan tämän taistelun masennusta vastaan. Välillä tuntuu, että haluan luovuttaa ja olen liian heikko, mutta se kuuluu elämään; välillä on helpompaa ja välillä hankalampaa. Nyt saan apua, jota olen pelännyt hakea monta vuotta ja ottaa sitä vastaan. Tämän taistelun tulen minä voittamaan. Tulen kuitenkin muistaam nämä vuodet koko loppuelämäni, koska olen täynnä arpia. Ne eivät lähde ikinä pois ihostani ja en saa enää tehtyä tekemättömäksi. Nyt kuulostaa oudolta, mutta en kadu viiltelyä. Olen oppinut kestämään kipua enemmän kuin ennen ja luulen, että se on ihan hyvä asia. Tietty se varmasti kaduttaa vaikkapa kymmenen vuoden päästä kun katson käsiäni, mutta meillä kaikilla on arpia, joita häpeämme; toisilla ne ovat sisäisiä ja toisilla ulkoisia. Itselläni on molempia, mutta henkiset arvet ovat huomattavasti syvempiä. Ei kenenkään elämä voi olla vain ruusuilla tanssimista. Jossain vaiheessa jokaisella on hankalaa. 

Joo, mitä vittua nyt selitän. Voisin kirjoittaa tästä aiheesta enemmän, mutta tämä blogiteksti on jo aika pitkä. :D Mutta joo, kiitos jos jaksoit lukea koko paskan. 

I'll take the shot, for you. I'll give my life, for you.

Heips! Ajattelin tappaa aikaani ja kirjoitella tänne jotain paskaa. :D 

Eli, olen käyny tällä viikolla parina päivänä koulussa. Olen kuitenkin pystynyt olemaan koko päivän koulussa, vaikka onkin ahdistanut ihan kamalasti. Eniten ehkä ahdistaaa aamulla mennä sinne, mutta nyt kun minua on kuskattu kouluun, se ei ole tuntunut niin hirveältä.

Tänään kuitenkaan en jaksanut mennä kouluun, joten jäin kotiin, vaikka kaikki huusivat minulle. Nukuin iltapäivään asti ja sitten katselin Ensisilmäyksellä -jaksoja sekä American horror storya. Läksyjä en jaksanut selvittää, joten jätin ne suosiolla tekemättä... Huomenna minut varmaankin pakotetaan kouluun ja se nyt ahdistaa eniten... 

Koulun lisäksi ahdistaa esim. se, että siskollani on viikonloppuna synttärit (ja vituttaa ne sen kaikki kamut yms. XD), no minun ajatukset on aika paljon pyörineet viiltelyssä sekä itsemurhassa jne... En halua kommentoida nuita sen tarkemmin, koska haluisin, että tämä olisi edes pikkasen positiivisempi postaus... 

JOTEN ASIASTA IHAN TOISEEN! Olen tässä muutamien viikkojen aikana tutustunut ihan uusiin ihmisiin netissä ja aaw kaikki on ihania. D::: En tiedä, miten tulisin toimeen ilman twitteriä, facea, instagramia jne.. Netissä on vain miljoona kertaa helpompi tutustua ihmisiin ja tällee.. Sieltä löytää paljon samalaisia ihmisiä kun mitä ite on... 

Saan nettikavereiltani tosi paljon tukea ja turvaa jaksaa tämän paskan keskellä... Uskallan väittää, että saan nettikavereilta tuplasti enemmän hyväksyntää ja tukea, mitä "oikeassa elämässä"... Siis tietty minua tukevat myös muutamat ihmiset ihan täältä kylältä, mutta netissä ihmiset ovat mielestäni kuitenkin enemmän huolissaan minusta... Saattaa tietty olla, että ajattelen ihan väärin, mutta ihan sama. 

Sitten vielä haluan kirjottaa siitä, että minusta tuntuu, että olen ihastunut. D: En tiiä, onko se hyvä vai huono juttu. Hyvä sinänsä, että nyt en ole niin kamalasti viillellyt tms. (tietty justiinsa vaikka viiltely on mulla mielessä 24/7, mutta en ole joka päivä joutunut turvautumaan siihen). Huono sinänsä, että taas, yllätys yllätys, tämä tyttö on yksi läheisimmistä nettikavereistani. Ehkä mulla on joku helvetin taipumus ihastua nettikavereihini (:DD). En tiedä tarkalleen edes miksi pidän hänestä, koska olemme vasta tunteneet jotain pari kuukautta... Mutta hän on aika samanlainen kuten minä, tykätään samoista asioista ja en tiiä, ollaan jotenkin vain samalla aaltopituudella. :3 Hän on yksi ihanimmista ihmisistä tässä maailmassa; ymmärtäväinen, huumorintajuinen, hauska, mukava jne.. :3 Juttelemme melkein joka päivä ja meillä on oikein hauskat jutustelut. Aina jutut menevät johonkin ihan outoon asiaan ja sitten se päivä meneekin vain nauraessa. :DDDDDDD Mutta osaamme myös tietty keskustella ihan vakavistakin asioista. Yksi piirre, mitä arvostan yleensäkin ihmisissä on se, että hänen kanssaan voi keskustella kaikesta, mitä on mielen päällä ja tämä tyttö on juuri sellainen! Hän tietää mm. masennuksestani, viiltelystäni, uniongelmistani, lesboudestani jne... Btw, tällä viikolla parilla tunnilla opettajani on varoittanut minua, koska hän on huomannut kun olemme kirjoitelleet netissä oppituntien aikana. :D Mutta asia on niin, että minuahan ei kukaan estä! *MUAHHAHHAA*

AH EN ENÄÄ TIIÄ MITÄ SANOA! ÖÖÖÖ, HYVÄÄ YÖTÄ KAIKILLE ;)

Onhan mulla kaverit, mut pimeässä tuntuu et yksin on parempi.

Ajattelin nyt ihan suoraan nyt kirjottaa siitä, miltä minusta tuntuu kuin esim. monet meidän koulusta ja yleensäkin täältä kylältä lukevat blogiani, koska muutamat ovat tätä minulta kysyneet ja en enää jaksaisi vastata samaan kysymykseen monta kertaa. Tiedän, että näistä kirjoituksistani saattavat monet huhut lähteä liikkeelle, mutta se on minulle ihan vitun sama. Eikö se ole tärkeintä, että kirjoittaminen helpottaa minun oloani ainakin hetkellisesti? 

Pidän kirjoittamisesta. Tämän blogin kautta olen oppinut kirjoittamaan esim. kirjeitä todella hyvin. Ja muutenkin uskallan antaa kirjoituksiani muiden luettavaksi. Esimerkkinä vaikka kirjeet, joita olen terkkarille kirjoittanut tai vaikka parhaalle ystävälleni kirjoittamani romaanit. Vaikkapa puoli vuotta sitten en olisi todellakaan uskaltanut antaa kirjoituksiani kenenkään luettavaksi, mutta nykyään se on jo oikeastaan aika helppoa, kun olen huomannut, miten he suhtautuvat niihin. Ja no eivät he tietty ainoita ole, jotka ovat kirjoituksiani lukenut.. Netissä kirjoitan melkeinpä kaikille kavereilleni ainakin joskus vähän pidemmän tekstin siitä, miltä minusta ihan oikeasti tuntuu. Suurin osa näistä teksteistä on todella ahdistavia ja pelottavia. Ihan omasta mielestänikin kun olen tekstejä jälkikäteen lueskellut. Välistä tuntuu, että miten olen voinut tuollaista tekstiä kirjoittaa, mutta ymmärrän sen kuitenkin, koska se mielentila missä kirjoitan on sanoinkuvaamaton. 

Melkein kaikissa kirjoituksissani (jos ei lasketa blogikirjoituksia) kerron siitä, kuinka voisin riistää itseltäni hengen. Niitä on todella ahdistavaa lukea ja niitä tekstejä toisin harvoin annan kenenkään luettavaksi... Mutta eikös se ole parempi, että kirjoitan tunteeni paperille kun että tappaisin itseni? No joo, viiltelen, mutta se on oikeastaan yksi asia, miten yritän pysyä hengissä. Pelkään kuolemaa. Enkä todellakaan haluaisi kuolla näin nuorena kun minulla on vielä koko elämä edessä. Ja en halua edes ajatella, millainen suru se olisi kaikille niille ihmisille, jotka ovat sanoneet minulle välittävänsä minusta.

Välistä kuitenkin tuntuu, että olisi parempi jos minua ei olisi. Viimeksi tältä tuntui viime viikon perjantaina kun minulla oli lääkärin tapaaminen. Sain siellä sellaisen käsityksen, että vanhempani eivät jaksa minun ongelmieni takia edes kunnolla käydä töissä. Oli todella lähellä, että olisin viiltänyt ranteet auki. Onneksi pystyin kuitenkin hillitsemään itseni. Ja nyt olen pystynyt keskustelemaan näistä asioista ainakin muutamien ihmisten kanssa.

Muita aiheita, mitä kirjoitukseni yleensä sisältävät ovat juuri itsemurha, voimakkaat itsetuhoiset ajatukset, itsesäälissä kylpeminen jne.. Viimeisimmästä voin sanoa, että sitä esiintyy melkein jokaisessa tekstissäni, mutta eikös toisaalta itsesääli kuulu vähän tähän masennukseen? Muistaakseni joku on sanonut minulle ainakin niin.... Että joooooh.... On sitä tietty vähän säälittävää lukea, että minä olen nuin ajatellut, mutta se on taas sen mielentilan syytä... Okei, ehkä se on pakko myöntää, että en ole ihan terve, mutta en myöskään tunne itseäni umpihulluksi, että en oikein tiedä mikä olen.... 

Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen... Se on minulle ihan yksi lysti, mitä minusta muut ajattelevat ja puhuvat selkäni takana. Voisitte kyllä joskus miettiä, miltä minusta tuntuu. Masentuneisuus tai mitä tämä ikinä onkaan repii minut paskaksi ja elämässäni ei ole mitään iloa. En ole varma, kuinka kauan jaksan enää. Olen saanut paskaa niskaani ala-asteelta tähän päivään asti. Kuitenkin, vitut muista, minulla on hyviä ystäviä, jotka hyväksyvät minut omana itsenäni. En voi vaatia, että kaikki olisivat minun parhaita kavereita, mutta toivoisin, että kaikki yrittäisivät edes sietää minua...En ole teidän tiellänne kun vain tämän vuoden ja sitten lähden muille maille. En minäkään kaikista ihmisistä pidä, mutta yritän parhaani mukaan heitä sietää ja en aiheuta heille pahaa mieltä esim. kiusaamalla tms. Eli hei kaikki, ajatelkaa minusta mitä haluatte, mutta sitä ei ole pakko minulle kertoa! Tiedän jo mitä te minusta ajattelette ja voin sanoa, että tunne on sama myös minun puoleltani! :):):):):):):):) Puhukaa sitten paskaa kylällä jos se teistä tuntuu oikealta, mutta voin luvata, että vielä joku päivä minä palaan ja kostan. 

NOJOO, SELLAINEN TEKSTI TÄLLÄ KERTAA. 

Pohjalla kun itsensä löytää. Silmäni kauneutta ei nää.

Tämä viikko on ollut hieman sekava. Välistä on menny tosi hyvin, mutta hetkessä kaikki alkaa menemään alamäkeä. Alamäki alkoi heti maanantaina.

Menin aamulla terkkarin kanssa kouluun, kuten oli sovittu. Ahdisti ihan kamalasti, mutta minun oli hieman helpompaa astua koulun ovista sisälle terkkarin kanssa. Eniten ehkä ahdisti se kun kaikki tuijottivat minua. Pystyin kuitenkin sinnitellä koulussa ensimmäisen tunnin, mutta heti tunnin loputtua säntäsin koulusta pois. Menin terkkarille ja sen jälkeen tuttuun tapaan kotia kohti.

Illalla ei ollut yhtään helpompaa. Tappelin äidin kanssa. Ja ei ollut mikään normaali riita. Tappelu yltyi liian kiivaaksi, joten isäni haki minut luokseen illalla puoli kymmenen aikoihin. En muista, mistä riita alkoi, mutta luulen, että se alkoi siitä kun minulle selvisi, että isälleni on kerrottu mielialastani, viiltelystä jne... Äitini haukkui minut maailman turhimmaksi ja paskimmaksi ihmiseksi ikinä. Se sattui todella paljon. Minua ovat monet ihmiset haukkuneet turhaksi ja tarpeettomaksi ala-asteelta ihan tähän päivään asti. 

Tiistai on varmaan ollut viikon paras päivä, vaikka silloin en edes vaivautunut menemään kouluun. Kahdeksalta käänsin vain kylkeä sängyssä. Heräsin siinä puolenpäivän aikoihin, söin, katsoin dvd.tä ja menin terkkarin luo, koska oli aika. 

Sain viimeinkin kerrottua minun kiusaamisesta kirjeen avulla. Aluksi hieman epäilin, uskallanko näyttää sen, mutta lopulta annoin kirjeen terkkarin luettavaksi. Tätä asiaa käsiteltiinkin sitten suurin osa ajasta. Se ehkä jonkin verran helpotti oloani, että sain vihdoin kerrottua tästä. Tällä käynnillä minulle jotenkin valkeni ihan kunnolla, kuinka paljon hän minusta välittää. On hän tietty sen monesti ennenkin sanonut, mutta olen ehkä jotenkin epäillyt hänen sanojaan tai jotain.

Keskiviikko ja torstai on olleet yhtä helvettiä. Olen vain miettinyt perjantaita, koska silloin minulla on taas lääkärille aika. Ja nyt minun TÄYTYY ottaa apua vastaan. Se on joko osasto tai lääkkeet. Olen vielä ihan pihalla kaikesta, joten kaikki on huomisesta mielentilastani kiinni. Tunteeni ovat niin sekaisin, etten kohta tiedä, mitä tehdä. Luulen, että ensi yönä unet saattavat jäädä aika vähille... 

No joo, loppuun vielä musiikkia. 

Would it make you feel better to watch me while I bleed?

Ahdistaa. Ihan suunnattomasti. Ja tiedän tarkalleen miksi. Koulu, koulu ja KOULU. 

Viime viikon keskiviikkona jouduin lähtemään koulusta pois, koska ahdisti ihan kamalasti. Torstaina en saanut itseäni revittyä sängystä ylös, joten äiti soitti terkkarille. Terkkari tuli sitten käymään kylässä koulukuraattorin kanssa. Siinä sitä sitten aamulla kahdeksan maissa istuin sohvalla yövaatteet päällä keskustelemassa heidän kanssaan. Keskusteluissa tuli puheeksi mm. vapaa-aikani ja liikunnan puute. :D Käytiin sitten aamulla metsässä reippailemassa. Koulukuraattori ja terkkari parhaansa mukaan yrittivät saada minut lähtemään kouluun, mutta turhaan. Ajatuskin kammotti minua. Ei sitten muukaan auttanut kun jäädä kotiin. 

Perjantaina ei ollut yhtään helpompaa, mutta kuitenkin sain itseni kiskottua sängystä ylös ja lähdin pyörällä kohti koulua. Mitä lähemmäs koulu tuli, sitä enemmän minua alkoi ahdistamaan. Koulun pihalla aloin sitten itkemään. En halunnut/pystynyt menemään kouluun, joten lähdin terkkarin luo taas kertomaan tunteitani.. Siinä sitten sovittiin parikin asiaa. Ensinnäkin, että tästä lähtien minulla on ranteessani turvaraja, koska viiltely. Ja terkkari näyttää tosiaankin olevan huolissaan kun viiltelen nykyään ranteeseen.. Ei se muu auttanut kun suostua................

Toiseksi, että maanantaina (eli huomenna) minut saatetaan kouluun, jos se yhtään auttaisi minua. Pelkkä mielikuvakin jo hieman karmii minua, mutta lupaus on lupaus, joten ei auta muu kun yrittää olla koulussa edes ensimmäinen tunti. Se kyllä tuntuu ihan mahdottomalta, koska en pysty edes koulun pihalla olla rennosti. Minusta tuntuu, että jos minut huomenna kouluun saadaan niin siitä ei tule helppoa. Varmasti itken. Ja paljon. 

En ole ihan varma, miksi koulu alkoi yhtäkkiä ahdistaa niin paljon, etten sinne voi mennä. Tuntuu kuitenkin hieman pahalta kun en voi sinne mennä, koska haluaisin käydä koulua normaalisti ja näyttää ihmisille, kuinka vahva olen, vaikka masentaa ja kaikkea. Ja tietty haluaisin menestyä koulussa ja sillälailla. 

Tuntuu siltä, kun olisin pettänyt kaikki, koska en ole pystynyt menemään kouluun. Yksi, kenen kanssa keskustelin tästä kaikesta niin sanoi kyllä minulle, että en ole pettänyt ketään ja en saisi tosiaankaan syyttää itseäni siitä vaan paremminkin esim. meidän luokkalaisia ja ylipäätään kaikkia ihmisiä koulussa, mutta olen niin paska, että syytän tästä vain itseäni. 

Joo, kun yritän mennä kouluun niin minua alkaa ahdistamaan niin paljon, etten saa henkeäkään kunnolla, itkettää jne... eli mahdollisesti saan paniikkikohtauksen. Se ei ole minun vikani. Tiedän sen, mutta en vaan voi hyväksyä sitä. 

Nooo, huomenna sen näkee, miten selviän koulussa.... Toivoisin, että selviäisin edes ensimmäisen tunnin, vaikka sekin on jo liikaa pyydetty. Ei se kai muu auta kun mennä sitten osastolle ja käydä koulu loppuun siellä. Jos oloni ei yhtään helpota... En tiiä, kaikki ahdistaa ja elämä on paskaa. <3

Tuuli tuule sinne missä muruseni on............. kerro häntä ootan yhä vaan.

Iltaa! Tai no yötä tai jotain. :D No kuitenkin, mulla on nyt niin sika tylsää, että ajattelin kirjoittaa jotain... En tähän hätään keksinyt muuta aihetta kun saman, mikä oli viimeksi eli minun seksuaalisuuteni. D: 
Huomasin myös, että tämä aihe on ollut kiinnostavin koko blogissani, koska katselukerrat pongahtivat yllättävän korkealle yhtenä päivänä.. En tiedä, mitä tästä asiasta voisin enää kertoa, mutta voisin näin aluksi kertoa tarkemmin tästä kuittailusta mitä olen saanut näiden vuosien aikana ja millaista se on ollut..

Eli totta tosiaan, ala-asteelta asti olen saanut palautetta ihan tähän päivään asti ja saan varmaan tulevaisuudessakin. Alussa se oli hauskaa tyyliin "Oottekste lesboja? Onnea vain teille. :D". Tuolloin se ei vaikuttanut elämääni mitenkään ja kommentit olivat vain ohimeneviä juttuja. Nykyään kun muistelemme tämän kyseisen "tyttöystäväni" kanssa näitä aikoja, nauramme sille, kuinka tyhmiä me ja koko luokka olemme olleet. :D 
Nykyään kuittailu on muuttunut tällaiseksi: "Siis ei vittu, ootko joku helevetin likanen lesbo? Hyi saatana.... Miten sun kaveri muka vois olla?!Toivottavasti elät loppuelämäs yksin vitun paska!" D: Nykyään ihmisten kuittailut vaikuttavat omiin ajatuksiini ja tekemisiini aika paljon.... Eniten saan kuittailua netin kautta, kylläkin tutuilta ihmisiltä, mutta kyllä koulussa ja kylällä riittää ihmisiä, jotka joko puhuvat selkäni takana kaikkea tai tulevat sanomaan kasvotusten.. Tuntuu, että minussa on tosiaankin jotain vikaa ja en kelpaa kenellekään tällaisena, koska monet ihmiset sanovat nämä asiat minulle liian usein. Ehkä se on sitten totta, että olen helevetin likainen lesbo, jonka täytyy elää elämänsä yksin ja antaa kaikkien kaataa paskaa niskaani. Se on repinyt minut palasiksi ja tulee repimään tulevaisuudessa ihan riekaleiksi, mutta ei auta kun ottaa paskat niskaan.

Tätä asiaa on vaikea myöntää/ottaa puheeksi kenenkään kanssa, koska häpeän sitä todella paljon.. Onneksi kuitenkin minulla on pari luotettavaa ystävää, joille voin puhua juuri sillälailla ku asiat ovat ja minun ei tarvitse heidän seurassaan esittää mitään muuta kun oikeasti olen. Näiden kahden ystävän lisäksi en voi puhua asiasta kenenkään kanssa, koska #häpeä, mutta pelkään myös, että joku saattaa juoruta asioistani muille ja siinä sitä taas mennään... SIITÄKIN ON KOKEMUSTA! Ihmettelen hieman, että pystyin ottaa asian puheeksi täällä blogissakin.. 

Toivon, että eteenkään vanhempani eivät saa koskaan tietää tästä asiasta, koska tiedän jo, miten he suhtautuisivat asiaan..  
Äitini alkoi epäilemään suuntautumistani pari vuotta sitten ja otti asian kerran suoraan puheeksi. En myöntänyt mitään. Kielsin kaiken jyrkästi. Hän huokaisi lopussa, kuinka helpottunut on kun en ole lesbo. Se hieman kirpaisi, mutta ajattelen, että kaikkien kannalta on parempi ettei kukaan tiedä.
Myös toiset isovanhempani saivat tietää asiasta muistaakseni viime vuonna, koska serkkuni meni heille kertomaan minun keskusteluista netissä ja puheluistani... Siitä nousi kauhea haloo, mutta lopulta sain heidät luulemaan, että en ole lesbo. Onneksi he eivät menneet kertomaan tätä asiaa eteenpäin, koska sitten olisin ollut Vainaja. 

Toivon myös, että kun muutan pois täältä rupupaskakylästä niin oppisin elämään asian kanssa edes jotenkuten enkä häpeäisi itseäni niin paljon kuin nykyään. Ja kun pääsen pois täältä, en tule koskaan ikinä milloinkaan palaamaan tänne takaisin. Olisi mahtavaa, jos pystyisin laittaa välit poikki vanhempieni kanssa, koska en pidä heidän puheistaan yhtään ja he häpeäisivät minua joka tapauksessa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Luulen kyllä, että tämä on mahdotonta, mutta se olisi yksi unelmistani. 

Olen tajunnut tämän viikon sisällä, että olen ehkä hieman ihastunut parhaaseen ystävääni. Tämä tunne on ihan kammottavan inhottava.  D: En tosiaankaan uskalla kertoa hänelle tätä asiaa, koska pelkään hieman, miten hän suhtautuisi. Ja hän ei tosiaankaan pidä minusta ainakaan sillälailla. Yritän vain olla ajattelematta koko asiaa, mutta se ei oikein onnistu.. ;__; Vihaan ihastumista, vihaan itseäni ja elämääni, VIHAAN KOKO HELEVETIN MAAILMAA. 

Olen puhunut. Nyt saa Jenni Vartiainen laulaa. Ja aivan, toivottavasti ehkä vielä joskus löydän oman muruseni.... Hyvää yötä vain kaikille!

I will love you, like I've never been hurt. Run through fire for you, like I've never been burned.

Moi! Ajattelin nostaa kissan pöydälle ja kertoa asiasta, jota olen jo miettinyt pitkään kaikkien mieliala asioiden ja muiden sellaisten asioiden lisäksi. Nimittäin minun seksuaalisuuteni. Monet on mulle kuitailleet tästä asiasta esim. koulussa. En enää jaksa sitä ikuista kuittailua ja haukkumista, joten myönnän sitten: Olen lesbo. MUTTA MITÄ VITTUA SITTEN?! Olen minäkin kuitenkin samalainen ja samanarvoinen kuin kaikki muutkin ns. normaalit ihmiset. 

Ekan kerran tästä asiasta on sanottu muistaakseni ala-asteella varmaan neljännellä tai viidennellä luokalla minulle ja sen hetkeiselle parhaalle kaverilleni. Vietimme toistemme seurassa aikaa 24/7 ja teimme kaikkea hullua. Istuimme jälki-istunnoissakin pari kertaa yhdessä. :D Kuitenkin, melkein kaikki ajattelivat, että seurustelemme. Se tuntui silloin hassulta, koska emme tosiaankaan seurustelleet. Monesti vain nauroimme, jos meiltä tultiin ihan pokkana kysymään. Olimme vain hyvin läheisiä ystäviä. Siinä kaikki. Emme tosiaankaan pitäneet toisistamme sillä lailla.Nyt kun jälkeenpäin ajattelen asiaa, en ihmettele yhtään, että puoli kylää luuli meitä lesboiksi. :D 

Tällöin olen ollut ihastunut moniin poikiin, mutta niin. :D

Kuitenkin, ekan kerran ihastuin tyttöön nyt kun olin 14. Aluksi ajattelin, että "joo, tämä on ihan normaalia ja menee ohi". Hän oli sen hetken paras ystäväni, mutta onnistuin suututtamaan hänet liian monta kertaa ja hän kyllästyi minuun ja laittoi välimme poikki. Ainakaan kolmeen viikkoon hän ei puhunut minulle mitään. Olin ihan murtunut ja masentunut. Monta kertaa ajattelin tappaa itseni, koska en kestänyt kun olin menettänyt hänet. Rakastin häntä liian paljon. Onneksi hän sitten halusi sopia kanssani ja nykyään olemme taas kavereita, mutta ihan kamalan etäisiä. ;_; Luulen, että se johtuu siitä kun hän hylkäsi minut niin pitkäksi aikaa. Silloin opin elämään yksin murheitteni kanssa. 

Luulin, että se oli ensimmäinen ja viimeinen tyttöihastukseni. Mutta rippileirillä huomasin olevani taas väärässä. Ihastuin yhteen isoseen. Se oli maailman kamalinta. D: Hän sai tietää asiasta ja kertoi minulle, että tietää. Silloin olisin halunnut vain hautautua ja kadota. Hän kuitenkin kertoi, että asia ei haittaa häntä ollenkaan. Olin siitä iloinen, mutta samalla kauhuissani, koska hän tiesi. Hän kertoi myös, kuinka oli huomannut minun olevan yksinäinen ja masentuneen oloinen. Hän ei halunnut, että olisin sellainen ja kertoi, että kaikesta huolimatta voisin tulla hänelle puhumaan. Nykyään keskustelen hänen kanssaan lähes viikottain ja se on mukavaa. :3 Onneksi se ihastus meni ohi. Pidän hänestä kuitenkin paljon, mutta ihan vain ystävänä.

Kuitenkin, nyt kun minulla on ollut mieliala ihan maassa, olen miettinyt, millainen olisi unelmien seurustelukumppani. Ensimmäisenä tulee mieleen, että hänen pitäisi olla Demi Lovato, mutta se on hieman mahdotonta. ;__________; Kuitenkin joskus öisin haaveilen, että seurustelisin Demin kanssa. XD 

Unelmien tyttöystävä :3

NO JOO, TAKAISIN AIHEESEEN:

• nyt tuntuu siltä, että hän olisi tyttö. 
• iloinen
• mukava, ihana
• hauska
• positiivinen
• luotettava
• rehellinen
• hyvä kuuntelija (koska olen kova valittamaan :D)
• romanttinen, tietty :D
• kaunis (niin sisäisesti kuin ulkoisestikin)
• vois olla ehkä hieman urheilullisempi kuin minä (saattaisin itekin innostua lenkkeilemään enemmän) ;)
• plussaa ois tietty jos tykkäis Demistä :D
• JA KAIKKEA MUUTA POSITIIVISTA :DDDDD

Nooh, tämä postaus oli sitten tällainen. Lupaan, että palaan tähän asiaan myöhemmin. Mutta loppuun vielä Demiä. :3

PS. Löysin Twitteristä yks päivä kuvan, jonka omistan erityisesti kaikille minun luokkalaisilleni.  :D <3

Vihaa itseään, on itsensä vihollinen. Samas kehos pieni enkeli ja piru ivallinen.

Moro! Koulu on nyt mennyt päin Helvettiä suoraan sanoen. 

Perjantaina minulle tuli koulussa niin kova ahdistus, että jouduin käydä sanomassa siitä terkkarille ja terkkari soitti asiasta rehtorille. Samana päivänä oli englannin koe, jonka sitten jouduin tekemään rehtorin huoneessa. Kokeen jälkeen sain lähteä kotiin lepäämään. 

Luulen, että ahdistus johtui ainakin tästä kokeesta, vähäisistä unista, ärtyisyydestäni jne... Ja sitten se kaikki vain purkautui itkuna ja pahana olona. Se helpotti todella paljon, että sain lähteä kotiin lepäämään. Huomasin myös, että meidän rehtori on todella mukava! Minulla oli aluksi kauheat ennakkoluulot ja hieman pelkäsin menoa hänen luo, mutta yllätyin positiivisesti. (: Mukava nainen loppujen lopuksi.

Ainoa valopilkku pimeässä koulussa oli se kun sain terveystiedon kokeesta kasin. Erityisesti siinä miellytti se, kun sain essee tehtävästä täydet pisteet! Essee piti kirjoittaa syövästä, joten nyt voin sanoa olevani syöpäexpertti. :D Bilsan koe meni myös ihan hyvin; sain 7- . Olen ihan tyytyväinen siihenkin, mutta erityisesti terveystietoon. 

Se oli siis viime viikkoa. Nyt jotain tästä alkuviikosta..

Eilen, eli maanantaina, oli todella raskasta koulussa, mutta selvisin siitä ihan hyvin. Tuntuu hieman siltä, että ne unilääkepaskat ei auta ollenkaan... Tai siis, kyllä ne auttaa nukahtamaan, mutta ei ne ole auttanu minun heräilyihin; saatan enimmillään herätä yön aikana jopa 10 kertaa.. Yleensä herään about viis kertaa... Se on myös yksi asia, joka haittaa koulunkäyntiä ja yleensäkin jaksamista tosi paljon. 

Kotona ei sitten ollut yhtään helpompaa, koska sisko pyöri koko vitun päivän jaloissa. Sitten viiltelin...... Olin ollut viikonlopun viiltelemättä, koska olin mummolassa ja en siellä kehdannut, koska jos he vaikka tulisivat juuri silloin huoneeseen jne......... Olen huomannut, että minun on pakko viillellä melkein joka päivä, koska ei mikään muu auta pahaan olooni yhtä hyvin. Se on paha tapa, mutta en voi päästää siitä irti... 

Tänään tiistaina pidettiin oppilashuoltotyöryhmä minun jaksamiseni takia. Oli hieman ahdistavaa, koska siinä oli keskustelemassa minä, äiti, terkkari, luokanvalvojani, rehtori ja opo. Eli ihan sairaan monta ihmistä. Siinä sitten sovittiin, että käyn samana iltapäivänä hieman keskustelemassa opon kanssa. Ja, että huomenna meidän koulun toinen matikan opettaja pitää tukiopetusta. Menen tänne tukiopetukseen tietty, koska minun takia se järjestetäänkin, mutta on sinne muutamia muitakin tulossa. Se tukiopetus on kutos tunnilla, joten se meinaa sitä, että saan lintsata TVT.n eikä minun tarvitse olla siellä kärsimässä. 8D 

Kävin sitten siellä opon luona keskustelemassa. Teimme Roosan koulunkäyntisuunnitelman. Se on aika paska ja en ole varma jaksanko noudattaa sitä... Siinä lukee mm. ,että minun pitäisi tehdä läksyt samana päivänä kun ne tulevat. Luulen, että se ei tule onnistumaan.... Sitten tässä suunnitelmassa lukee tarkat ohjeet, miten luen kaikkiin tämän viikon kokeisiin esim. huomenna on äidinkielen koe ja minun pitäisi lukea siihen 90 minuuttia. Tässä on myös kellonajat ja kaikki... Öööö, ei tule mitään. Seuraavan kerran kun menen hänen luokseen kerron, että ei tämä toimi vaikka kuinka yritän... Mielestäni se auttaisi, jos minun ei esim. tarvitsisi olla kaikilla tunneilla yms. ,koska en minä voi tällaista suunnitelmaa toteuttaa, joka on minulle ihan mahdoton. Ja ei minulla riitä edes voimat, koska tämä helevetin masennus vie kaiken. 

Tuntuu, että pitäisi sanoa terkkarille, että olisi varmaan parempi jos menisin osastolle, koska ajatukseni ovat menneet taas niin sairaiksi.. Ajattelen koko ajan vain itsemurhaa, elämääni ja sen tarkoitusta tai sitten vähintään viiltelyä. Pelkään itseäni enemmän kuin mitään muuta. 

Tuntuu, että osastosta voisi olla edes hetken helpotus. Minulle on kerrottu millaista siellä on olla ja kuinka se on auttanut. Haluaisin kokeilla sitä, mutta äitini ei pidä ajatuksesta, koska joutuisi selittämään kaikille serkuille, koulun henkilökunnalle jne. että missä olen. Kyllä se minuakin hävettäisi sanoa, että "joo, olin tuossa viikon osastolla", mutta minusta alkaa tuntua, että olisi ihan hyvä jos ainakin kokeilisin sitä. 

Mutta vielä loppuun iloinen asia tänään oli se, että sain enkun kokeen. Siitä tuli 6-, mutta opettaja oli kirjoittanut pienen asian kokeeseen, joka oli ihan kiva.

"Ymmärrän, että et voinut tehdä koetta ihan täysillä. Otan sen huomioon."

KUKAAN opettaja EI OLE KOSKAAN sanonut, että ymmärtää minua. 

Mutta jöö, loppuun fiiliksiä. Moro! <3

ASDFGHJKLÖÄ

Moro! Ajattelin ihan sika nopee kirjottaa tänne joitain mietteitäni huomisesta.. :| 
Eli siis mulla on huomenna aika Rovaniemelle lääkärille. En oo ihan sata varma missä tää Nuorisopsykiatrian osasto Lähde on.... Kuulemma jossain Keskussairaalan lähistöllä. Pelottaa ihan kamalasti, koska se paikka on ihan outo mulle ja en ole koskaan siellä käynyt. Pelkään kohta kuollakseni.. En usko, että nukun yöllä paljoa... Ainoat hyvät asiat sinne menosta on ne, että ei tarvii olla koulussa, terkkari tulee sinne mukaan ja että käyn sit kaupungilla hengaamassa ja shoppailemassa. 8D Mutta kaikki muu onkin sitten paskaa.... Olen stressannut tätä ihan kauhiasti, mutta nyt stressaan kyllä niin paljon, että ei mitään rajaa. Haluaisin vain kuolla tähän paikkaan heti. 

Mutta joo, huomenna varmaan kirjoittelen, että miten siellä meni. Loppuun äkkiä yks ihana laulu ja sitten se onkin MORO!

PS. Demi Lovato on maailman ihanin. <3

Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävän.

Päivää taas pitkästä aikaa. Mulla on menny tosi huonosti nyt nämä pari viikkoa.. Sain matikan kokeesta 5- . Ei se enää sureta minua ollenkaan.. Olen vain iloinen, että pääsin läpi. Opettaja sanoi, että hänen täytyy alkaa miettimään, mitä hän tekee kanssani.. Mutta joudun kuitenkin keskustelemaan hänen kanssaan. Olen aina ennen ollut hyvä matikassa ja saanut ysejä, mutta meidän mahtava matikan ope jäi tänä vuonna eläkkeelle ja hänen tilalleen tuli maailman paskin opettaja I.K.I.N.Ä . En ymmärrä hänen opetuksestaan yhtään mitään ja hän on muutenkin ärsyttävä ihminen.
Sitten muuten sain enkun kokeesta 8½. Se meni ihan hyvin :D

:3333333333333

Koulussa olen joutunut jo matikan, liikunnan ja biologian opettajan puhutteluihin. Uskon, että ensi viikolla viimeistään joudun meidän pelottavan äidinkielen opettajan puhutteluun, koska en aio tehdä yhtä kirjoitusta. En vain pysty keksimään 4 kappaleen kirjoitusta viime viikkoisesta liikuntapäivästä. Ja ei minulla kyllä ole edes motivaatiota siihen hommaan. Pelottaa jo valmiiksi, että miten hän suhtautuu. :| Siinä onkin oikeastaan kuulumiseni koulumaailmasta.

Kävin tänään terkkarilla. Keskusteltiin mm. koulusta, ensi viikon Rovaniemi -reissusta (joka pelottaa ihan saatanasti), itsetuhoisista ajatuksistani, viiltelystä jne.. Hän huomasi, että nykyään viiltelen paljon ranteeseen.. No totta vitussa itsekin olen sen huomannut, mutta en pysty vain enää pitämään itseäni aisoissa..Hän sanoi, että jos tappaisin itseni niin se ei olisi hänelle ihan sama ja painotti, että hän ei sano näin vain työnsä puolesta vaan muutenkin. Hän välittää minusta ja se merkitsee minulle paljon, koska minusta tuntuu, että melkein kukaan ei välitä minusta.
Lupasin, että seuraavaan kertaan (tämän viikon perjantai) asti en viiltele ranteeseen. Jos on pakko viillellä niin se on ihan okei, mutta ranteeseen en.

Juuh... tota alan etsimään kuvia TVT-esitelmääni. Loppuun vielä laulu, jonka innostui tänään raiskaamaan. MORO!

Ei sille mitään voi jos elämä potkii päähän. Sun pitää vaan taistella ja tänne jäädä.

Vittu. Viikonloppu oli yksi rankimmista pitkään aikaan. Tai no.. Miten sen nyt ottaa.. Perjantaina sekoilin itsekseni ja rikoin kuulokkeet. D: Onneksi minulla on muutamat muutkin kuulokkeet. 8D Ne hajosi siinä kun hieman huolimattomasti olin heittänyt ne lattialle ja jotain hypin siinä ja yhtäkkiä sitten astuin niiden päälle ja paskaksi meni koko hoito. Pieni vitutus kuitenkin. 

Lauantaina kävin 14 kilometrin lenkillä, josta pyöräilin 12 kilsaa ja kävelin metsässä 2 kilsaa. Metsässä kävelin yhdellä polulla, joka mutkitteli yhdelle jyrkänteelle. Sieltä oli kauniit maisemat (pakko myöntää). Näin kyltin, jossa luki "Varo jyrkännettä". Ei siinä muuta, mutta sain jonkinlaisen oudon ahdistuskohtauksen ja aloin vain itkemään. MELKEIN hyppäsin. Olin kävelemässä jyrkänteen reunalle, mutta sitten minut keskeytettiin. Nimittäin sinne tuli muita ihmisiä, jotka olivat myös päättäneet lähteä vaeltamaan. Jos he eivät olisi tulleet niin luulen, että olisin... Kuollut. Ajatus, että olisin kuollut on hieman ristiriitainen. Toisaalta olisi jotenkin helpottavaa olla kuollut. Ei tarvitsisi enää kärsiä täällä helvetissä ja saisi vain levätä rauhassa. Ei olisi huolia eikä murheita. 
Mutta sitten toisaalta mietin, että kuinka paljon se satuttaisi kavereitani. Vaikka minulla onkin vain kolme kaveria. He ovat silti minulle rakkainta tässä maailmassa ja toivon, että olen tehnyt asian heille selväksi. En tiedä.. Jos minulla ei olisi edes nettikavereita niin uskon, että olisin tappanut itseni jo silloin keväällä kun tämä helvetti kunnolla pääsi valloilleen. 
Kaverit ovat oikeastaan ainoa syy miksen ole vielä luovuttanut. Ei minulla ole muuta kun nettikaverit. Koko tämä kylä vihaa minua. No okei, ehkä terkkari ei, mutta kaikki muut. 

No mutta takaisin asiaan: lähdin sieltä jyrkänteeltä jatkamaan matkaa portaita pitkin ja itkin koko pitkän matkan. Itkin koko päivän. Ja koko yön, kunnes nukahdin. En kyllä näe edelleenkään elämälläni mitään tarkoitusta. Pelkään jokaikinen päivä, että milloin menen takaisin ja suoritan tehtävän loppuun. En pelkää kuolemaa, mutta pelkään läheisteni puolesta, että jos he vaikka alkaisivat syyttää itseään kuolemastani ja tappaisivat itsensä tai jotain muuta kauheaa, jonka en antaisi missään nimessä tapahtuvan. Nyt alkaa ahdistamaan liikaa, joten asiasta kukkarukkuun.

Tänään kävin terkkarilla ja eipä siellä mitään. Hän kertoi, että oli sanonut opolle ja rehtorille vähän minun jaksamisestani yms. Olen hieman helpottunut, koska nyt minulle ei pitäisi ainakaan tulla koulusta liikaa stressiä. Noooooooh, sitä tulee kuitenkin. Ei tätä kauaa kestä. 

Huomenna sitten mennään koulun kanssa vaeltamaan lintutornille. En haluaisi sinne. En jaksa. En kykene. Tahtoisin vain lintsata huomisen päivän. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, joten joudun kärsimään kouluun.

En jaksa enempää nyt kirjoittaa. Loppuun vielä laulu, joka soi nyt. Moro.

I'm a survivor in more ways than you know.

Moro-oo! Tämä viikko on ollut ainakin tähän asti aikamoista vuoristorataa. 

Maanantai oli ihan jees päivä muuten, mutta huimasi koulussa kamalasti. D:
Koulun jälkeen kotiin tultuani söin jotain välipalaa ja otin kolmen tunnin päikkärit. :D Sen jälkeen menin siskoni kanssa isälle yöksi. Untahan siellä ei tietty saanut, koska se pikkukakara huutaa yöt. -.- 

Tiistaina koulussa oli erityisen raskasta, koska sain taas kuunnella niitä helvetin suloisia sanoja minun mielenterveydestäni ja viiltelystä. :33333 Tuntuu vain, että haluaisi täältä pois. Mieluiten lopullisesti. Tuntuu, että kohta ei ole muuta vaihtoehtoa kun lopettaa elämäni kokonaan. Olen niin kyllästynyt kaikkeen. Ei ole kavereita kun korkeintaan vain netissä ja sieläkin vain muutama. Mikään ei tunnu enää miltään. En jaksa enää tätä jatkuvaa pettymistä, kiusaamista ja kaikkea mahdollista. Elämäni on niin perseestä. Teen vääriä valintoja päivittäin. Viiltely on pahentunut. Muutama viilto ei riitä. Viiltoja voi tulla päivän aikana monia kymmeniä. Mikään muu ei helpota. Olen yrittänyt melkein kaikkia keinoja maasta taivaaseen, mutta turhaan. Kaikki on humpuukia. Ei niistä oikeasti mikään toimi. Kaikki on turhanpäiväisiä neuvoja. Ei niitä kannata kuunnella. Ne eivät tule auttamaan. Viiltelystä ei pääse eroon. Ja vaikka jonkun kumman syyn takia pystyisin lopettaa viiltelyn, arvet seuraavat minua käsissäni ja jaloissani koko loppuelämäni ajan. Se tieto on masentaa minua entisestään. 
Viiltely ei kuitenkaan ole ainoa väärä valintani. En tiedä kannattaisiko tätä sanoa, mutta olen muutamaan otteeseen joutunut turvautumaan alkoholiin. Ihan vain pari-kolme kertaa eli en tosiaankaan ole mikään helvetin alkoholisti. Niitäkin muutamaa kertaa kadun ihan helvetisti, mutta en siinä mielentilassa ole keksinyt muutakaan. Viiltely ei ole tuntunut miltään, joten päätin tarttua pulloon. Mutta voin sanoa, että alkoholi ei ratkaise ongelmia. Ja sitä ei todellakaan kannata mennä juomaan varsinkaan alaikäisenä! En ole nyt onneksi pitkään aikaan miettinyt viinaa. Näistä juomisistani en ole pystynyt puhua kenellekään, koska häpeän sitä enemmän kuin arpiani. Eli todella paljon. 
No, se nyt tästä angstista. 

Tänään keskiviikkona on ollut melkein yhtä raskasta, koska koulussa oli samalaista ja äitini kertoi, että eräs opettaja oli nähnyt käteni ja huolestunut minusta. Opettaja oli sitten kysellyt yhdeltä sukulaiseltani, että tietääkö äitini, että minulla ei ole kaikki hyvin. Tämä sukulainen ei ollut tiennyt minun viiltelystä ja tietty hänkin järkyttyi. Ei tässä kuule kauaa niin koko suku varmaan tietää. :33333 

Päivällä kävinkin sitten terkkarilla. Käynnin jälkeen kuitenkin alkoi ahdistamaan, koska pelottaa se lääkärille meno. Vaikka se ei olekaan vielä pitkään aikaan, mutta kuitenkin. Pelottaa, että jos se lääkäri diagnosoi minulle masennuksen tms. D: Ahdistaa ihan perkeleesti. Saa nähdä sitten miten yöllä uni tulee. On paljon asioita taas mietittävänä. JA PERJANTAINA ENGLANNIN KOE! En osaa mitään ja en jaksa lukea. Ihan sama. Ei jaksa kiinnostaa joku vitun englanti. En ole ollut englannissa koskaan ikinä milloinkaan hyvä ja en tule ikinä olemaankaan. Minulla on nyt hieman sellaiset fiilikset, että ihan vitun sama mikä siitä tulee. Nooh, toivoisin, että saisin edes seiskan...

Loppuun vielä biisi, joka soi nyt ja johon olen rakastunut täysin. DEMI LOVATO ON IHANA! <3 
Mooooikka!