Ensimmäisenä yksi meidän riparin isosista tuli juttelemaan minulle facebookissa ihan yhtäkkiä. Olen muutaman kerran kysellyt häneltä riparin jälkeen kuulumisia, mutta ei hän ole minulle ennen tullut juttelemaan. :D Yllätyin positiivisesti. Hän kertoi, että on huomannut minun olevan alakuloinen ja masentuneen oloinen ja hän ei haluaisi, että olisin sellainen. Erityisesti minut hänen sanoistaan sai herkistymään se kun hän sanoi, että voin tulla hänelle juttelemaan kaikesta huolimatta. Olen vieläkin vähän otettu hänen sanoistaan ja siitä tiedosta, että hän ei tuomitse minua kuten muut ja hän haluaa auttaa minua. :')
Seuraavana päivänä ihanin ja tärkein ja rakkain ystäväni tuli myös juttelemaan minulle Facebookissa. (tunnistat itsesi jos luet tätä, näin btw ;D ) Hän sanoi minulle asioita, jotka saivat minut itkemään onnesta, ilosta ja siitä tiedosta, että tuolla jossain monien satojen kilometrien päässä on ihminen, joka välittää minusta todella paljon. Ja tietty minäkin hänestä välitän ihan perrrkeleesti. :3 Kuitenkin, hänen kirjoittamassaan romaanissa oli pari ihaninta asiaa, mitä minulle on koskaan ikinä milloinkaan sanottu. :'3
Tänään sunnuntaina sitten katsoin Marley ja minä -elokuvaa ja jossain kohtaa elokuvaa tajusin, että ei vittu, tämä viikonloppu on ollut kaukana minun perus viikonlopustani. Tällä on pakko olla jokin tarkoitus. Tajusin, että minun on pakko ottaa itseäni niskasta kiinni. Minun täytyy uskoa siihen, että jossain vaiheessa tämä masentuneisuus ja alakuloisuus loppuu. Jos ja kun haluan sen loppuvan minun täytyy alkaa uskomaan siihen enemmän kuin mihinkään muuhun. Minun on pakko alkaa tekemään töitä muutoksen eteen. Aloitan vaikka sillä, että kerron niille rovaniemeläisille ihmisille, että olen valmis menemään osastolle ja aloittamaan vaikka lääkkeiden syönnin. Ja tietty ne pienet muutokset, mitä voin tehdä elämääni. Alkaa tekemään uusia ja erilaisia asioita. Sellaista mistä pidän. Mutta sitä ennen, minun TÄYTYY ymmärtää, että viiltely on minulle pahaksi. Joo, siitä voi olla hetken helpotus, mutta vuosien päästä kadun sitä. Minun T-Ä-Y-T-Y-Y päästä tästä pahasta tavasta eroon. En tiedä miten, mutta kaipa sekin selviää pikkuhiljaa. Tiedän, että tämä "kuntoutuminen" tulee vielä kestämään kauan ja takapakkia voi tulla, mutta minulla ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Loppu keväästä luulin, että olen alkanut parantumaan, mutta toisin kävi; luulen, että silloin en jaksanut uskoa tarpeeksi. Nyt minun täytyy pikkuhiljaa alkaa tsemppaamaan itseäni kovempaa. Minulla on muutama kaveri, jotka tsemppaavat minua ja olen siitä hyvin kiitollinen. KIITOS.
"Ole muutos, jonka haluat tapahtuvan." Nämä sanat olen saanut kuulla monta kertaa. En ole jaksanut uskoa tai ymmärtää niitä, mutta nyt ymmärrän jo vähän siitä sanonnasta.
Saattaa olla, että huomenna ei enää tunnu tältä, joten siksi oli pakko kirjoittaa tämä teksti nyt. :D (näin btw -tietoa taas :D )
Ja fiiliksiä taas loppuun (tällaiset fiilikset siitä huolimatta, että huomenna on maanantai :D )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti