Ei sille mitään voi jos elämä potkii päähän. Sun pitää vaan taistella ja tänne jäädä.

Vittu. Viikonloppu oli yksi rankimmista pitkään aikaan. Tai no.. Miten sen nyt ottaa.. Perjantaina sekoilin itsekseni ja rikoin kuulokkeet. D: Onneksi minulla on muutamat muutkin kuulokkeet. 8D Ne hajosi siinä kun hieman huolimattomasti olin heittänyt ne lattialle ja jotain hypin siinä ja yhtäkkiä sitten astuin niiden päälle ja paskaksi meni koko hoito. Pieni vitutus kuitenkin. 

Lauantaina kävin 14 kilometrin lenkillä, josta pyöräilin 12 kilsaa ja kävelin metsässä 2 kilsaa. Metsässä kävelin yhdellä polulla, joka mutkitteli yhdelle jyrkänteelle. Sieltä oli kauniit maisemat (pakko myöntää). Näin kyltin, jossa luki "Varo jyrkännettä". Ei siinä muuta, mutta sain jonkinlaisen oudon ahdistuskohtauksen ja aloin vain itkemään. MELKEIN hyppäsin. Olin kävelemässä jyrkänteen reunalle, mutta sitten minut keskeytettiin. Nimittäin sinne tuli muita ihmisiä, jotka olivat myös päättäneet lähteä vaeltamaan. Jos he eivät olisi tulleet niin luulen, että olisin... Kuollut. Ajatus, että olisin kuollut on hieman ristiriitainen. Toisaalta olisi jotenkin helpottavaa olla kuollut. Ei tarvitsisi enää kärsiä täällä helvetissä ja saisi vain levätä rauhassa. Ei olisi huolia eikä murheita. 
Mutta sitten toisaalta mietin, että kuinka paljon se satuttaisi kavereitani. Vaikka minulla onkin vain kolme kaveria. He ovat silti minulle rakkainta tässä maailmassa ja toivon, että olen tehnyt asian heille selväksi. En tiedä.. Jos minulla ei olisi edes nettikavereita niin uskon, että olisin tappanut itseni jo silloin keväällä kun tämä helvetti kunnolla pääsi valloilleen. 
Kaverit ovat oikeastaan ainoa syy miksen ole vielä luovuttanut. Ei minulla ole muuta kun nettikaverit. Koko tämä kylä vihaa minua. No okei, ehkä terkkari ei, mutta kaikki muut. 

No mutta takaisin asiaan: lähdin sieltä jyrkänteeltä jatkamaan matkaa portaita pitkin ja itkin koko pitkän matkan. Itkin koko päivän. Ja koko yön, kunnes nukahdin. En kyllä näe edelleenkään elämälläni mitään tarkoitusta. Pelkään jokaikinen päivä, että milloin menen takaisin ja suoritan tehtävän loppuun. En pelkää kuolemaa, mutta pelkään läheisteni puolesta, että jos he vaikka alkaisivat syyttää itseään kuolemastani ja tappaisivat itsensä tai jotain muuta kauheaa, jonka en antaisi missään nimessä tapahtuvan. Nyt alkaa ahdistamaan liikaa, joten asiasta kukkarukkuun.

Tänään kävin terkkarilla ja eipä siellä mitään. Hän kertoi, että oli sanonut opolle ja rehtorille vähän minun jaksamisestani yms. Olen hieman helpottunut, koska nyt minulle ei pitäisi ainakaan tulla koulusta liikaa stressiä. Noooooooh, sitä tulee kuitenkin. Ei tätä kauaa kestä. 

Huomenna sitten mennään koulun kanssa vaeltamaan lintutornille. En haluaisi sinne. En jaksa. En kykene. Tahtoisin vain lintsata huomisen päivän. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, joten joudun kärsimään kouluun.

En jaksa enempää nyt kirjoittaa. Loppuun vielä laulu, joka soi nyt. Moro.