I'll take the shot, for you. I'll give my life, for you.

Heips! Ajattelin tappaa aikaani ja kirjoitella tänne jotain paskaa. :D 

Eli, olen käyny tällä viikolla parina päivänä koulussa. Olen kuitenkin pystynyt olemaan koko päivän koulussa, vaikka onkin ahdistanut ihan kamalasti. Eniten ehkä ahdistaaa aamulla mennä sinne, mutta nyt kun minua on kuskattu kouluun, se ei ole tuntunut niin hirveältä.

Tänään kuitenkaan en jaksanut mennä kouluun, joten jäin kotiin, vaikka kaikki huusivat minulle. Nukuin iltapäivään asti ja sitten katselin Ensisilmäyksellä -jaksoja sekä American horror storya. Läksyjä en jaksanut selvittää, joten jätin ne suosiolla tekemättä... Huomenna minut varmaankin pakotetaan kouluun ja se nyt ahdistaa eniten... 

Koulun lisäksi ahdistaa esim. se, että siskollani on viikonloppuna synttärit (ja vituttaa ne sen kaikki kamut yms. XD), no minun ajatukset on aika paljon pyörineet viiltelyssä sekä itsemurhassa jne... En halua kommentoida nuita sen tarkemmin, koska haluisin, että tämä olisi edes pikkasen positiivisempi postaus... 

JOTEN ASIASTA IHAN TOISEEN! Olen tässä muutamien viikkojen aikana tutustunut ihan uusiin ihmisiin netissä ja aaw kaikki on ihania. D::: En tiedä, miten tulisin toimeen ilman twitteriä, facea, instagramia jne.. Netissä on vain miljoona kertaa helpompi tutustua ihmisiin ja tällee.. Sieltä löytää paljon samalaisia ihmisiä kun mitä ite on... 

Saan nettikavereiltani tosi paljon tukea ja turvaa jaksaa tämän paskan keskellä... Uskallan väittää, että saan nettikavereilta tuplasti enemmän hyväksyntää ja tukea, mitä "oikeassa elämässä"... Siis tietty minua tukevat myös muutamat ihmiset ihan täältä kylältä, mutta netissä ihmiset ovat mielestäni kuitenkin enemmän huolissaan minusta... Saattaa tietty olla, että ajattelen ihan väärin, mutta ihan sama. 

Sitten vielä haluan kirjottaa siitä, että minusta tuntuu, että olen ihastunut. D: En tiiä, onko se hyvä vai huono juttu. Hyvä sinänsä, että nyt en ole niin kamalasti viillellyt tms. (tietty justiinsa vaikka viiltely on mulla mielessä 24/7, mutta en ole joka päivä joutunut turvautumaan siihen). Huono sinänsä, että taas, yllätys yllätys, tämä tyttö on yksi läheisimmistä nettikavereistani. Ehkä mulla on joku helvetin taipumus ihastua nettikavereihini (:DD). En tiedä tarkalleen edes miksi pidän hänestä, koska olemme vasta tunteneet jotain pari kuukautta... Mutta hän on aika samanlainen kuten minä, tykätään samoista asioista ja en tiiä, ollaan jotenkin vain samalla aaltopituudella. :3 Hän on yksi ihanimmista ihmisistä tässä maailmassa; ymmärtäväinen, huumorintajuinen, hauska, mukava jne.. :3 Juttelemme melkein joka päivä ja meillä on oikein hauskat jutustelut. Aina jutut menevät johonkin ihan outoon asiaan ja sitten se päivä meneekin vain nauraessa. :DDDDDDD Mutta osaamme myös tietty keskustella ihan vakavistakin asioista. Yksi piirre, mitä arvostan yleensäkin ihmisissä on se, että hänen kanssaan voi keskustella kaikesta, mitä on mielen päällä ja tämä tyttö on juuri sellainen! Hän tietää mm. masennuksestani, viiltelystäni, uniongelmistani, lesboudestani jne... Btw, tällä viikolla parilla tunnilla opettajani on varoittanut minua, koska hän on huomannut kun olemme kirjoitelleet netissä oppituntien aikana. :D Mutta asia on niin, että minuahan ei kukaan estä! *MUAHHAHHAA*

AH EN ENÄÄ TIIÄ MITÄ SANOA! ÖÖÖÖ, HYVÄÄ YÖTÄ KAIKILLE ;)

Onhan mulla kaverit, mut pimeässä tuntuu et yksin on parempi.

Ajattelin nyt ihan suoraan nyt kirjottaa siitä, miltä minusta tuntuu kuin esim. monet meidän koulusta ja yleensäkin täältä kylältä lukevat blogiani, koska muutamat ovat tätä minulta kysyneet ja en enää jaksaisi vastata samaan kysymykseen monta kertaa. Tiedän, että näistä kirjoituksistani saattavat monet huhut lähteä liikkeelle, mutta se on minulle ihan vitun sama. Eikö se ole tärkeintä, että kirjoittaminen helpottaa minun oloani ainakin hetkellisesti? 

Pidän kirjoittamisesta. Tämän blogin kautta olen oppinut kirjoittamaan esim. kirjeitä todella hyvin. Ja muutenkin uskallan antaa kirjoituksiani muiden luettavaksi. Esimerkkinä vaikka kirjeet, joita olen terkkarille kirjoittanut tai vaikka parhaalle ystävälleni kirjoittamani romaanit. Vaikkapa puoli vuotta sitten en olisi todellakaan uskaltanut antaa kirjoituksiani kenenkään luettavaksi, mutta nykyään se on jo oikeastaan aika helppoa, kun olen huomannut, miten he suhtautuvat niihin. Ja no eivät he tietty ainoita ole, jotka ovat kirjoituksiani lukenut.. Netissä kirjoitan melkeinpä kaikille kavereilleni ainakin joskus vähän pidemmän tekstin siitä, miltä minusta ihan oikeasti tuntuu. Suurin osa näistä teksteistä on todella ahdistavia ja pelottavia. Ihan omasta mielestänikin kun olen tekstejä jälkikäteen lueskellut. Välistä tuntuu, että miten olen voinut tuollaista tekstiä kirjoittaa, mutta ymmärrän sen kuitenkin, koska se mielentila missä kirjoitan on sanoinkuvaamaton. 

Melkein kaikissa kirjoituksissani (jos ei lasketa blogikirjoituksia) kerron siitä, kuinka voisin riistää itseltäni hengen. Niitä on todella ahdistavaa lukea ja niitä tekstejä toisin harvoin annan kenenkään luettavaksi... Mutta eikös se ole parempi, että kirjoitan tunteeni paperille kun että tappaisin itseni? No joo, viiltelen, mutta se on oikeastaan yksi asia, miten yritän pysyä hengissä. Pelkään kuolemaa. Enkä todellakaan haluaisi kuolla näin nuorena kun minulla on vielä koko elämä edessä. Ja en halua edes ajatella, millainen suru se olisi kaikille niille ihmisille, jotka ovat sanoneet minulle välittävänsä minusta.

Välistä kuitenkin tuntuu, että olisi parempi jos minua ei olisi. Viimeksi tältä tuntui viime viikon perjantaina kun minulla oli lääkärin tapaaminen. Sain siellä sellaisen käsityksen, että vanhempani eivät jaksa minun ongelmieni takia edes kunnolla käydä töissä. Oli todella lähellä, että olisin viiltänyt ranteet auki. Onneksi pystyin kuitenkin hillitsemään itseni. Ja nyt olen pystynyt keskustelemaan näistä asioista ainakin muutamien ihmisten kanssa.

Muita aiheita, mitä kirjoitukseni yleensä sisältävät ovat juuri itsemurha, voimakkaat itsetuhoiset ajatukset, itsesäälissä kylpeminen jne.. Viimeisimmästä voin sanoa, että sitä esiintyy melkein jokaisessa tekstissäni, mutta eikös toisaalta itsesääli kuulu vähän tähän masennukseen? Muistaakseni joku on sanonut minulle ainakin niin.... Että joooooh.... On sitä tietty vähän säälittävää lukea, että minä olen nuin ajatellut, mutta se on taas sen mielentilan syytä... Okei, ehkä se on pakko myöntää, että en ole ihan terve, mutta en myöskään tunne itseäni umpihulluksi, että en oikein tiedä mikä olen.... 

Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen... Se on minulle ihan yksi lysti, mitä minusta muut ajattelevat ja puhuvat selkäni takana. Voisitte kyllä joskus miettiä, miltä minusta tuntuu. Masentuneisuus tai mitä tämä ikinä onkaan repii minut paskaksi ja elämässäni ei ole mitään iloa. En ole varma, kuinka kauan jaksan enää. Olen saanut paskaa niskaani ala-asteelta tähän päivään asti. Kuitenkin, vitut muista, minulla on hyviä ystäviä, jotka hyväksyvät minut omana itsenäni. En voi vaatia, että kaikki olisivat minun parhaita kavereita, mutta toivoisin, että kaikki yrittäisivät edes sietää minua...En ole teidän tiellänne kun vain tämän vuoden ja sitten lähden muille maille. En minäkään kaikista ihmisistä pidä, mutta yritän parhaani mukaan heitä sietää ja en aiheuta heille pahaa mieltä esim. kiusaamalla tms. Eli hei kaikki, ajatelkaa minusta mitä haluatte, mutta sitä ei ole pakko minulle kertoa! Tiedän jo mitä te minusta ajattelette ja voin sanoa, että tunne on sama myös minun puoleltani! :):):):):):):):) Puhukaa sitten paskaa kylällä jos se teistä tuntuu oikealta, mutta voin luvata, että vielä joku päivä minä palaan ja kostan. 

NOJOO, SELLAINEN TEKSTI TÄLLÄ KERTAA. 

Pohjalla kun itsensä löytää. Silmäni kauneutta ei nää.

Tämä viikko on ollut hieman sekava. Välistä on menny tosi hyvin, mutta hetkessä kaikki alkaa menemään alamäkeä. Alamäki alkoi heti maanantaina.

Menin aamulla terkkarin kanssa kouluun, kuten oli sovittu. Ahdisti ihan kamalasti, mutta minun oli hieman helpompaa astua koulun ovista sisälle terkkarin kanssa. Eniten ehkä ahdisti se kun kaikki tuijottivat minua. Pystyin kuitenkin sinnitellä koulussa ensimmäisen tunnin, mutta heti tunnin loputtua säntäsin koulusta pois. Menin terkkarille ja sen jälkeen tuttuun tapaan kotia kohti.

Illalla ei ollut yhtään helpompaa. Tappelin äidin kanssa. Ja ei ollut mikään normaali riita. Tappelu yltyi liian kiivaaksi, joten isäni haki minut luokseen illalla puoli kymmenen aikoihin. En muista, mistä riita alkoi, mutta luulen, että se alkoi siitä kun minulle selvisi, että isälleni on kerrottu mielialastani, viiltelystä jne... Äitini haukkui minut maailman turhimmaksi ja paskimmaksi ihmiseksi ikinä. Se sattui todella paljon. Minua ovat monet ihmiset haukkuneet turhaksi ja tarpeettomaksi ala-asteelta ihan tähän päivään asti. 

Tiistai on varmaan ollut viikon paras päivä, vaikka silloin en edes vaivautunut menemään kouluun. Kahdeksalta käänsin vain kylkeä sängyssä. Heräsin siinä puolenpäivän aikoihin, söin, katsoin dvd.tä ja menin terkkarin luo, koska oli aika. 

Sain viimeinkin kerrottua minun kiusaamisesta kirjeen avulla. Aluksi hieman epäilin, uskallanko näyttää sen, mutta lopulta annoin kirjeen terkkarin luettavaksi. Tätä asiaa käsiteltiinkin sitten suurin osa ajasta. Se ehkä jonkin verran helpotti oloani, että sain vihdoin kerrottua tästä. Tällä käynnillä minulle jotenkin valkeni ihan kunnolla, kuinka paljon hän minusta välittää. On hän tietty sen monesti ennenkin sanonut, mutta olen ehkä jotenkin epäillyt hänen sanojaan tai jotain.

Keskiviikko ja torstai on olleet yhtä helvettiä. Olen vain miettinyt perjantaita, koska silloin minulla on taas lääkärille aika. Ja nyt minun TÄYTYY ottaa apua vastaan. Se on joko osasto tai lääkkeet. Olen vielä ihan pihalla kaikesta, joten kaikki on huomisesta mielentilastani kiinni. Tunteeni ovat niin sekaisin, etten kohta tiedä, mitä tehdä. Luulen, että ensi yönä unet saattavat jäädä aika vähille... 

No joo, loppuun vielä musiikkia. 

Would it make you feel better to watch me while I bleed?

Ahdistaa. Ihan suunnattomasti. Ja tiedän tarkalleen miksi. Koulu, koulu ja KOULU. 

Viime viikon keskiviikkona jouduin lähtemään koulusta pois, koska ahdisti ihan kamalasti. Torstaina en saanut itseäni revittyä sängystä ylös, joten äiti soitti terkkarille. Terkkari tuli sitten käymään kylässä koulukuraattorin kanssa. Siinä sitä sitten aamulla kahdeksan maissa istuin sohvalla yövaatteet päällä keskustelemassa heidän kanssaan. Keskusteluissa tuli puheeksi mm. vapaa-aikani ja liikunnan puute. :D Käytiin sitten aamulla metsässä reippailemassa. Koulukuraattori ja terkkari parhaansa mukaan yrittivät saada minut lähtemään kouluun, mutta turhaan. Ajatuskin kammotti minua. Ei sitten muukaan auttanut kun jäädä kotiin. 

Perjantaina ei ollut yhtään helpompaa, mutta kuitenkin sain itseni kiskottua sängystä ylös ja lähdin pyörällä kohti koulua. Mitä lähemmäs koulu tuli, sitä enemmän minua alkoi ahdistamaan. Koulun pihalla aloin sitten itkemään. En halunnut/pystynyt menemään kouluun, joten lähdin terkkarin luo taas kertomaan tunteitani.. Siinä sitten sovittiin parikin asiaa. Ensinnäkin, että tästä lähtien minulla on ranteessani turvaraja, koska viiltely. Ja terkkari näyttää tosiaankin olevan huolissaan kun viiltelen nykyään ranteeseen.. Ei se muu auttanut kun suostua................

Toiseksi, että maanantaina (eli huomenna) minut saatetaan kouluun, jos se yhtään auttaisi minua. Pelkkä mielikuvakin jo hieman karmii minua, mutta lupaus on lupaus, joten ei auta muu kun yrittää olla koulussa edes ensimmäinen tunti. Se kyllä tuntuu ihan mahdottomalta, koska en pysty edes koulun pihalla olla rennosti. Minusta tuntuu, että jos minut huomenna kouluun saadaan niin siitä ei tule helppoa. Varmasti itken. Ja paljon. 

En ole ihan varma, miksi koulu alkoi yhtäkkiä ahdistaa niin paljon, etten sinne voi mennä. Tuntuu kuitenkin hieman pahalta kun en voi sinne mennä, koska haluaisin käydä koulua normaalisti ja näyttää ihmisille, kuinka vahva olen, vaikka masentaa ja kaikkea. Ja tietty haluaisin menestyä koulussa ja sillälailla. 

Tuntuu siltä, kun olisin pettänyt kaikki, koska en ole pystynyt menemään kouluun. Yksi, kenen kanssa keskustelin tästä kaikesta niin sanoi kyllä minulle, että en ole pettänyt ketään ja en saisi tosiaankaan syyttää itseäni siitä vaan paremminkin esim. meidän luokkalaisia ja ylipäätään kaikkia ihmisiä koulussa, mutta olen niin paska, että syytän tästä vain itseäni. 

Joo, kun yritän mennä kouluun niin minua alkaa ahdistamaan niin paljon, etten saa henkeäkään kunnolla, itkettää jne... eli mahdollisesti saan paniikkikohtauksen. Se ei ole minun vikani. Tiedän sen, mutta en vaan voi hyväksyä sitä. 

Nooo, huomenna sen näkee, miten selviän koulussa.... Toivoisin, että selviäisin edes ensimmäisen tunnin, vaikka sekin on jo liikaa pyydetty. Ei se kai muu auta kun mennä sitten osastolle ja käydä koulu loppuun siellä. Jos oloni ei yhtään helpota... En tiiä, kaikki ahdistaa ja elämä on paskaa. <3

Tuuli tuule sinne missä muruseni on............. kerro häntä ootan yhä vaan.

Iltaa! Tai no yötä tai jotain. :D No kuitenkin, mulla on nyt niin sika tylsää, että ajattelin kirjoittaa jotain... En tähän hätään keksinyt muuta aihetta kun saman, mikä oli viimeksi eli minun seksuaalisuuteni. D: 
Huomasin myös, että tämä aihe on ollut kiinnostavin koko blogissani, koska katselukerrat pongahtivat yllättävän korkealle yhtenä päivänä.. En tiedä, mitä tästä asiasta voisin enää kertoa, mutta voisin näin aluksi kertoa tarkemmin tästä kuittailusta mitä olen saanut näiden vuosien aikana ja millaista se on ollut..

Eli totta tosiaan, ala-asteelta asti olen saanut palautetta ihan tähän päivään asti ja saan varmaan tulevaisuudessakin. Alussa se oli hauskaa tyyliin "Oottekste lesboja? Onnea vain teille. :D". Tuolloin se ei vaikuttanut elämääni mitenkään ja kommentit olivat vain ohimeneviä juttuja. Nykyään kun muistelemme tämän kyseisen "tyttöystäväni" kanssa näitä aikoja, nauramme sille, kuinka tyhmiä me ja koko luokka olemme olleet. :D 
Nykyään kuittailu on muuttunut tällaiseksi: "Siis ei vittu, ootko joku helevetin likanen lesbo? Hyi saatana.... Miten sun kaveri muka vois olla?!Toivottavasti elät loppuelämäs yksin vitun paska!" D: Nykyään ihmisten kuittailut vaikuttavat omiin ajatuksiini ja tekemisiini aika paljon.... Eniten saan kuittailua netin kautta, kylläkin tutuilta ihmisiltä, mutta kyllä koulussa ja kylällä riittää ihmisiä, jotka joko puhuvat selkäni takana kaikkea tai tulevat sanomaan kasvotusten.. Tuntuu, että minussa on tosiaankin jotain vikaa ja en kelpaa kenellekään tällaisena, koska monet ihmiset sanovat nämä asiat minulle liian usein. Ehkä se on sitten totta, että olen helevetin likainen lesbo, jonka täytyy elää elämänsä yksin ja antaa kaikkien kaataa paskaa niskaani. Se on repinyt minut palasiksi ja tulee repimään tulevaisuudessa ihan riekaleiksi, mutta ei auta kun ottaa paskat niskaan.

Tätä asiaa on vaikea myöntää/ottaa puheeksi kenenkään kanssa, koska häpeän sitä todella paljon.. Onneksi kuitenkin minulla on pari luotettavaa ystävää, joille voin puhua juuri sillälailla ku asiat ovat ja minun ei tarvitse heidän seurassaan esittää mitään muuta kun oikeasti olen. Näiden kahden ystävän lisäksi en voi puhua asiasta kenenkään kanssa, koska #häpeä, mutta pelkään myös, että joku saattaa juoruta asioistani muille ja siinä sitä taas mennään... SIITÄKIN ON KOKEMUSTA! Ihmettelen hieman, että pystyin ottaa asian puheeksi täällä blogissakin.. 

Toivon, että eteenkään vanhempani eivät saa koskaan tietää tästä asiasta, koska tiedän jo, miten he suhtautuisivat asiaan..  
Äitini alkoi epäilemään suuntautumistani pari vuotta sitten ja otti asian kerran suoraan puheeksi. En myöntänyt mitään. Kielsin kaiken jyrkästi. Hän huokaisi lopussa, kuinka helpottunut on kun en ole lesbo. Se hieman kirpaisi, mutta ajattelen, että kaikkien kannalta on parempi ettei kukaan tiedä.
Myös toiset isovanhempani saivat tietää asiasta muistaakseni viime vuonna, koska serkkuni meni heille kertomaan minun keskusteluista netissä ja puheluistani... Siitä nousi kauhea haloo, mutta lopulta sain heidät luulemaan, että en ole lesbo. Onneksi he eivät menneet kertomaan tätä asiaa eteenpäin, koska sitten olisin ollut Vainaja. 

Toivon myös, että kun muutan pois täältä rupupaskakylästä niin oppisin elämään asian kanssa edes jotenkuten enkä häpeäisi itseäni niin paljon kuin nykyään. Ja kun pääsen pois täältä, en tule koskaan ikinä milloinkaan palaamaan tänne takaisin. Olisi mahtavaa, jos pystyisin laittaa välit poikki vanhempieni kanssa, koska en pidä heidän puheistaan yhtään ja he häpeäisivät minua joka tapauksessa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Luulen kyllä, että tämä on mahdotonta, mutta se olisi yksi unelmistani. 

Olen tajunnut tämän viikon sisällä, että olen ehkä hieman ihastunut parhaaseen ystävääni. Tämä tunne on ihan kammottavan inhottava.  D: En tosiaankaan uskalla kertoa hänelle tätä asiaa, koska pelkään hieman, miten hän suhtautuisi. Ja hän ei tosiaankaan pidä minusta ainakaan sillälailla. Yritän vain olla ajattelematta koko asiaa, mutta se ei oikein onnistu.. ;__; Vihaan ihastumista, vihaan itseäni ja elämääni, VIHAAN KOKO HELEVETIN MAAILMAA. 

Olen puhunut. Nyt saa Jenni Vartiainen laulaa. Ja aivan, toivottavasti ehkä vielä joskus löydän oman muruseni.... Hyvää yötä vain kaikille!