Pidän kirjoittamisesta. Tämän blogin kautta olen oppinut kirjoittamaan esim. kirjeitä todella hyvin. Ja muutenkin uskallan antaa kirjoituksiani muiden luettavaksi. Esimerkkinä vaikka kirjeet, joita olen terkkarille kirjoittanut tai vaikka parhaalle ystävälleni kirjoittamani romaanit. Vaikkapa puoli vuotta sitten en olisi todellakaan uskaltanut antaa kirjoituksiani kenenkään luettavaksi, mutta nykyään se on jo oikeastaan aika helppoa, kun olen huomannut, miten he suhtautuvat niihin. Ja no eivät he tietty ainoita ole, jotka ovat kirjoituksiani lukenut.. Netissä kirjoitan melkeinpä kaikille kavereilleni ainakin joskus vähän pidemmän tekstin siitä, miltä minusta ihan oikeasti tuntuu. Suurin osa näistä teksteistä on todella ahdistavia ja pelottavia. Ihan omasta mielestänikin kun olen tekstejä jälkikäteen lueskellut. Välistä tuntuu, että miten olen voinut tuollaista tekstiä kirjoittaa, mutta ymmärrän sen kuitenkin, koska se mielentila missä kirjoitan on sanoinkuvaamaton.
Melkein kaikissa kirjoituksissani (jos ei lasketa blogikirjoituksia) kerron siitä, kuinka voisin riistää itseltäni hengen. Niitä on todella ahdistavaa lukea ja niitä tekstejä toisin harvoin annan kenenkään luettavaksi... Mutta eikös se ole parempi, että kirjoitan tunteeni paperille kun että tappaisin itseni? No joo, viiltelen, mutta se on oikeastaan yksi asia, miten yritän pysyä hengissä. Pelkään kuolemaa. Enkä todellakaan haluaisi kuolla näin nuorena kun minulla on vielä koko elämä edessä. Ja en halua edes ajatella, millainen suru se olisi kaikille niille ihmisille, jotka ovat sanoneet minulle välittävänsä minusta.
Välistä kuitenkin tuntuu, että olisi parempi jos minua ei olisi. Viimeksi tältä tuntui viime viikon perjantaina kun minulla oli lääkärin tapaaminen. Sain siellä sellaisen käsityksen, että vanhempani eivät jaksa minun ongelmieni takia edes kunnolla käydä töissä. Oli todella lähellä, että olisin viiltänyt ranteet auki. Onneksi pystyin kuitenkin hillitsemään itseni. Ja nyt olen pystynyt keskustelemaan näistä asioista ainakin muutamien ihmisten kanssa.
Muita aiheita, mitä kirjoitukseni yleensä sisältävät ovat juuri itsemurha, voimakkaat itsetuhoiset ajatukset, itsesäälissä kylpeminen jne.. Viimeisimmästä voin sanoa, että sitä esiintyy melkein jokaisessa tekstissäni, mutta eikös toisaalta itsesääli kuulu vähän tähän masennukseen? Muistaakseni joku on sanonut minulle ainakin niin.... Että joooooh.... On sitä tietty vähän säälittävää lukea, että minä olen nuin ajatellut, mutta se on taas sen mielentilan syytä... Okei, ehkä se on pakko myöntää, että en ole ihan terve, mutta en myöskään tunne itseäni umpihulluksi, että en oikein tiedä mikä olen....
Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen... Se on minulle ihan yksi lysti, mitä minusta muut ajattelevat ja puhuvat selkäni takana. Voisitte kyllä joskus miettiä, miltä minusta tuntuu. Masentuneisuus tai mitä tämä ikinä onkaan repii minut paskaksi ja elämässäni ei ole mitään iloa. En ole varma, kuinka kauan jaksan enää. Olen saanut paskaa niskaani ala-asteelta tähän päivään asti. Kuitenkin, vitut muista, minulla on hyviä ystäviä, jotka hyväksyvät minut omana itsenäni. En voi vaatia, että kaikki olisivat minun parhaita kavereita, mutta toivoisin, että kaikki yrittäisivät edes sietää minua...En ole teidän tiellänne kun vain tämän vuoden ja sitten lähden muille maille. En minäkään kaikista ihmisistä pidä, mutta yritän parhaani mukaan heitä sietää ja en aiheuta heille pahaa mieltä esim. kiusaamalla tms. Eli hei kaikki, ajatelkaa minusta mitä haluatte, mutta sitä ei ole pakko minulle kertoa! Tiedän jo mitä te minusta ajattelette ja voin sanoa, että tunne on sama myös minun puoleltani! :):):):):):):):) Puhukaa sitten paskaa kylällä jos se teistä tuntuu oikealta, mutta voin luvata, että vielä joku päivä minä palaan ja kostan.
NOJOO, SELLAINEN TEKSTI TÄLLÄ KERTAA.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti