Tell another story, tell me not to worry. Let me find a reason. Tell me that I'm good just the way I am.

Moikkelis moi taas vaihteeksi.. 

Nyt ahdistaa todella paljon. En edes tiedä miksi. Ajatukset ovat taas sellaisia, että tuntuu ettei kukaan välitä minusta oikeasti. Tuntuu, että ne, jotka ovat minulle sanoneet välittävänsä minusta ovat tehneet sen vain siksi, että en tekisi itselleni mitään pahaa tai peruuttamatonta. Olen tässä muutaman päivän mietiskellyt asioita, mutta nyt minusta tuntuu, että tajuan tämän kuvion. Kaikki vihaavat minua ja minä vihaan kaikkia, koska he vihaavat minua. Sitä asiaa ei muuta mikään. Minulla ei ole ketään eikä mitään. Olen työntänyt kaikki minulle läheiset ja rakkaat ihmiset pois luotani, vaikka he ovat vain yrittäneet auttaa minua. Minua pelottaa, milloin viimeisetkin ystäväni kyllästyvät minuun ja ikuisiin angsteihini. Tai sitten, milloin itse keksin laittaa poikki kaikki kaverisuhteeni. Minusta tuntuu, että olen heille vain taakkana täällä. 

Olisi ehkä parempi, jos minua ei olisi enää ollenkaan olemassa. Nyt sanon taas aika typerästi, mutta minua suoraan sanoen kaduttaa, että olen hakenut apua. Keväällä menoni meni liian rajuksi... Hakeuduin terkkarin puheille keväällä ensimmäisen kerran, koska olin ajatellut muutamia viikkoja vain itsemurhaa ja pelkäsin itseäni enemmän kuin mitään muuta. Muistan sen pelon, joka minua vallitsi kun astuin ensimmäisen kerran terkkarin ovesta ilman mitään ns. oikeaa syytä. Muistan kun sanoin ensimmäisen kerran kenellekään, miltä minusta oikeasti tuntuu ja että minulla on tosi paha olla. En tarkalleen muista, mitä kaikkea silloin sanoin, mutta sen muistan, että silloin minua ahdisti todella paljon, en saanut kunnolla edes henkeä ja minua itketti. 
Avun hakeminen tuntui silloin ainoalta ja oikealta vaihtoehdolta. En halunnut kuolla, mutta pelkäsin, että en voi vastustaa kiusausta ja tapan itseni. Nyt kun ajattelen kevättä niin tiedän, että se ei ollut normaalia, että ajattelin ainoastaan kuolemaa. Nykyään ajattelen itseni tappamista päivittäin. Suunnitelmia minulla on muutamia, mutta niistäpä tuskin kukaan tietää. En ainakaan mielestäni ole sanonut kenellekään näitä suunnitelmia. 
Haluaisin vain levätä ja päästä tästä tuskasta eroon. Puolen vuoden sisällä olen kokeillut monia erilaisia keinoja purkaa pahaa oloani (muuten kuin viiltelemällä). Olen kyllästynyt. En enää jaksa yhtään uutta keinoa, jota voisin kokeilla. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta ne ovat paskapuhetta ja täyttä humpuukia. En löydä ikinä keinoa, jolla purkaa kaikki paha oloni. No vittu joo, tässähän kirjoitan koko ajan ja puran ahdistustani, mutta kirjoittaminen ei auta niin paljoa, että voisin päästää viiltelystä irti. Tänäänkin tuli taas viilleltyä. Olen kokeillut kaikkea maasta taivaaseen, mutta ei mikään tehoa. Sen olen jo monesti todennut. 

Jokin minua kuolemassa kuitenkin kiehtoo, koska ajattelen sitä päivittäin. Se on varmaankin se, että saisin vain levätä ja pääsisin vihdoinkin eroon kaikesta tuskasta. Ja tietty kaikki pääsisivät eroon minusta. Jos tappaisin itseni, minusta tuntuu, että ei kukaan sitä huomaisi. Tai vaikka se huomattaisiinkin niin ei kuitenkaan tapahtuisi mitään; kaikki jatkaisivat elämäänsä normaalisti ehkä hieman iloisempana kuitenkin kun minua ei olisi. 
Jos en olisi hakenut apua niin luulen, että minua ei olisi enää. Olisin tappanut itseni jo keväällä heti. Se tuntuisi oikeastaan aika mukavalta ajatukselta jos olisin tappanut itseni jo kauan aikaa sitten, koska monet ikävät hetket olisi jäänyt kokematta. Olisi jäänyt kokematta kaikki nämä ahdistavat hetket esim. kaikki palaverit, lääkäritapaamiset jne..

Haluan päästää irti elämästä. Millään ei ole enää mitään merkitystä. Minun elämällä ei ole oikeastaan ollut milloinkaan edes mitään merkitystä. Olen turha ja merkityksetön paska, joka ei koskaan tee mitään oikein. Kukaan ei välitä enää minusta tai minun jaksamisestani. Kaikki on mennyttä. En jaksa kohta välittää enää itsekään itsestäni. 

Pelkään nyt itseäni todella ja en jaksa angstata enempää... 

Jotain ihmettä.....

Yritän tappaa aikaani, joten kirjoitan vaikka kuulumisiani... Eli viime viikko oli ihan kamala, kamalin pitkästä aikaa; ahdisti jatkuvasti ja viiltelin päivittäin... Tällä viikolla on ollut ehkä hieman helpompaa... Yksi asia, joka tähän varmasti vaikuttaa on se, että nyt ei tarvinnut stressata koulun kanssa, koska sinne ilmoitettiin, että minua tuskin tällä viikolla koulussa näkyy. En keksi nyt tähän hätään muita asioita, mutta kyllä niitä varmasti olisi jos kunnolla alkaisin miettimään. 

Stressaavia asioitakin tästä viikosta tietty löytyy.. Ensimmäisenä mieleen tulee tuo videoneuvottelu, joka oli tänään. Siinä oli taas ihan kamalasti ihmisiä ja se ahdisti hieman. Inhoan nuita juttuja. En varmaan koskaan totu näihin neuvotteluihin, joissa on kaksmiljoonaa ihmistä. :D 

Tähän viikkoon on mahtunut myös ahdistavia ja surullisia hetkiä. Esimerkkinä vaikkapa kun olen käynyt tällä viikolla päivittäin kävelylenkillä, mutta eilen lenkillä tuli sellainen tilanne, jonka vuoksi en uskalla lähteä lenkkeilemään pitkään aikaan ainakaan ihmisten ilmoille. Kävelin kylällä ihan normaalisti musiikit korvilla omissa maailmoissani, kunnes huomasin muutamat kiusaajani tien toisella puolella. Tietenkin he alkoivat huutelemaan minulle taas kerran kaikkea ihanaa jotain tyyliin: "Voi saatana, tuolla se lesbo taas menee.." Huusivat he muutakin, mutta niitä en halua tähän kirjoittaa... Minua alkoi itkettämään, joten lähdin nopeasti pois kylältä kotiin. Juoksin ja itkin koko matkan ajan. Kotiin päästyäni menin huoneeseeni ja tartuin taas terään.... 

En ole hyväksynyt itseäni täysin sellaisena kuin olen, mutta tulen itseni kanssa toimeen jotenkuten. Minua suoraan sanoen hävettää, että tykkään tytöistä, mutta toisaalta en voi asialle mitään. Se nyt vain on niin. On ollut jo muutaman vuoden. Luulen, että jos muut hyväksyisivät minut niin minunkin olisi helpompaa tehdä se. Ette voi tietää, kuinka paljon tämä asia vaivaa minua ja minun jokapäiväistä elämääni. Haluaisin olla kuten muutkin, koska tuntuu siltä, että silloin minut saatettaisiin hyväksyä edes jotenkuten. Häpeän itseäni ja suuntautumustani, mutta kyllä minua kaikki muutkin häpeävät. Haluaisin, että tulisin tämän asian kanssa toimeen, koska olen aika varma, että pidän tytöistä nyt ja aina. Haluaisin olla oma itseni, mutta se ei tosiaankaan onnistu tässä rupupaskakylässä, joten haluaisin muuttaa täältä kauas pois ja aloittaa kaiken alusta. 

On minulla myös tietenkin ympärilläni ihmisiä, jotka hyväksyvät minut juuri tällaisena kuin olen, mutta he eivät ole minua kuitenkaan saaneet uskomaan heidän puheitaan... Välistä tuntuu, että heidän puheissaan on järkeä, mutta seuraavassa hetkessä unohdankin heidän sanansa tai ainakin alan epäilemään niitä vahvasti. En tiedä miksi näin tapahtuu.. Ehkä olen vain niin paska, että en halua uskoa mitään... 

Olen kuitenkin kiitollinen näistä muutamista läheisimmistä ihmisistä, jotka jaksavat aina kuunnella huoliani, tsemppaavat minua jaksamaan ja välittävät minusta juuri tällaisena kuin olen eivätkä tuomitse minua mistään. Ilman heitä ei olisi minuakaan enää. Minun on pakko kiittää teitä kaikesta esim. ihanista ja rohkaisevista sanoistanne, kaikista teoistanne joilla olette minulle näyttäneet kuinka paljon minusta välitätte, ja muutenkin kaikesta tuesta mitä olen teiltä saanut ja toivottavasti tulen jatkossakin saamaan. KIITOS, OLETTE RAKKAITA<3 

Jaa. Taas tästä tekstistä tuli tällainen todella järkevä, mutta samapa tuo...  

ANTEEKSI IHMISET PURKAUTUMISENI.

Nyt on ihan pakko kirjoittaa tästä asiasta. 

Aloin tänään miettimään kaikenlaista kun eräs kaverini kertoi minulle, että koulussa on huomattu minun poissaoloni. Monet ovat pommittaneet läheisintä kaveriani siitä miksen ole koulussa. Hän sanoi minulle ettei se haittaa häntä, mutta minuta tuntuu kuitenkin, että kyllä se häntä hieman haittaa, koska en ole hänellekään kertonut kaikesta eikä hän tiedä kaikkia menemisiäni. Tekisi mieli kirjoittaa Faceen tilapäivitys, jotta kaikille tulisi selväksi miksen halua koulussa olla. En sitä kuitenkaan kehtaa tehdä, koska olen nössö. 

Mutta siis, aloin miettimään kun minulle kerrottiin, että monet ihmiset ovat olleet huolissaan minusta, koska yhtäkkiä vain lakkasin käymästä koulussa. Heillä on kuulemma huono omatunto minun takiani, koska eivät ole ennemmin huomanneet minun pahaa oloani. MINUSTA SE ON VÄÄRIN! Ei ihmisillä saa olla paha mieli MINUN takiani. Se tuntuu vain niin kamalalta, että ihmiset kärsivät minun vuokseni. Minusta minun pitäisi yksin kärsiä huolistani. Tai no, ei ehkä ihan yksin... Mutta jos ei lasketa terkkaria, lääkäreitä, hoitajia yms. niin sitten yksin. 
Minulla on kuulemma ihmisiä, jotka välittävät minusta, mutta ei se siltä tunnu kun eivät he minun kanssani tule juttelemaan tai ota minkäänlaista kontaktia. Toisin sanoen minulla on kavereita, joista en ole itsekään tiennyt. Minulle ei osoiteta mitenkään, että minusta välitetään tai että olemme edes kavereita. Tämä on varmasti yksi syy, miksi minusta tuntuu, että kaikki vihaavat minua ja olen muutenkin yksinäinen. TIEDÄN, että ainakin muutamat näistä kyseisistä ihmisistä lukevat blogiani, joten anteeksi kun minulla ei ole pokkaa sanoa tätä asiaa kasvotusten vaan pitää tehdä se näinkin typerästi. Sitäpaitsi, vaikka minulla olisikin pokkaa niin en sitä nyt pystyisi sanoa, koska en ole ollut koulussa moniin aikoihin ja silloin harvoin kun olen ollut niin olen halunnut olla yksin tai läheisimmän kaverini kanssa. 

Mutta kuulkaas, olen päättänyt, että vielä joku päivä minulla on asiat ihan hyvin; minulla olisi ystäviä (ihan irl-kavereitakin eikä vain netissä, vaikka minusta nettikavereissa ei ole mitään väärää D: ), ehkä minulla olisi tyttöystävä, voitan tämän masennuksen tai mikä ikinä onkaan ja saan asiani kaikinpuolin kuntoon. Siinä saattaa mennä monia kuukausia tai jopa vuosia, mutta haluaisin olla taas se iloinen ja positiivinen Roosa, joka olin ennen tätä kaikkea paskaa. Olen jo kamppaillut näiden asioiden kanssa jo vuosia yksin,joten on varmasti hyvä, että saan kaikki asiani nyt käsiteltyä ammattilaisten avulla, koska jos en nyt näitä asioita miettisi ja kertoisi niitä muillekin niin varmasti masennus iskisi jossain vaiheessa. Näistä asioista jotkin ovat pienempiä, mutta on myös muutamia vähän isompia asioita, joiden sulattamisessa menee kauemmin. Toivon, että kiusaamiseni loppuisi, koska se kuitenkin vaikuttaa elämääni ja ajatuksiini todella paljon. Sitä on ollut jo monia vuosia ja nyt mittani on täysi. EN JAKSA SITÄ ENÄÄ. KILTIT, LOPETTAKAA! Ette tiedä, kuinka paljon te loukkaatte minua ja kuinka monesti olen itkenyt itseni uneen teidän takianne. Te olette varmasti yksi syy, joka estää minua parantumasta. Kiitos. 

Kuitenkin, olen päättänyt, että minä voitan tämän taistelun masennusta vastaan. Välillä tuntuu, että haluan luovuttaa ja olen liian heikko, mutta se kuuluu elämään; välillä on helpompaa ja välillä hankalampaa. Nyt saan apua, jota olen pelännyt hakea monta vuotta ja ottaa sitä vastaan. Tämän taistelun tulen minä voittamaan. Tulen kuitenkin muistaam nämä vuodet koko loppuelämäni, koska olen täynnä arpia. Ne eivät lähde ikinä pois ihostani ja en saa enää tehtyä tekemättömäksi. Nyt kuulostaa oudolta, mutta en kadu viiltelyä. Olen oppinut kestämään kipua enemmän kuin ennen ja luulen, että se on ihan hyvä asia. Tietty se varmasti kaduttaa vaikkapa kymmenen vuoden päästä kun katson käsiäni, mutta meillä kaikilla on arpia, joita häpeämme; toisilla ne ovat sisäisiä ja toisilla ulkoisia. Itselläni on molempia, mutta henkiset arvet ovat huomattavasti syvempiä. Ei kenenkään elämä voi olla vain ruusuilla tanssimista. Jossain vaiheessa jokaisella on hankalaa. 

Joo, mitä vittua nyt selitän. Voisin kirjoittaa tästä aiheesta enemmän, mutta tämä blogiteksti on jo aika pitkä. :D Mutta joo, kiitos jos jaksoit lukea koko paskan.