Nyt ahdistaa todella paljon. En edes tiedä miksi. Ajatukset ovat taas sellaisia, että tuntuu ettei kukaan välitä minusta oikeasti. Tuntuu, että ne, jotka ovat minulle sanoneet välittävänsä minusta ovat tehneet sen vain siksi, että en tekisi itselleni mitään pahaa tai peruuttamatonta. Olen tässä muutaman päivän mietiskellyt asioita, mutta nyt minusta tuntuu, että tajuan tämän kuvion. Kaikki vihaavat minua ja minä vihaan kaikkia, koska he vihaavat minua. Sitä asiaa ei muuta mikään. Minulla ei ole ketään eikä mitään. Olen työntänyt kaikki minulle läheiset ja rakkaat ihmiset pois luotani, vaikka he ovat vain yrittäneet auttaa minua. Minua pelottaa, milloin viimeisetkin ystäväni kyllästyvät minuun ja ikuisiin angsteihini. Tai sitten, milloin itse keksin laittaa poikki kaikki kaverisuhteeni. Minusta tuntuu, että olen heille vain taakkana täällä.
Olisi ehkä parempi, jos minua ei olisi enää ollenkaan olemassa. Nyt sanon taas aika typerästi, mutta minua suoraan sanoen kaduttaa, että olen hakenut apua. Keväällä menoni meni liian rajuksi... Hakeuduin terkkarin puheille keväällä ensimmäisen kerran, koska olin ajatellut muutamia viikkoja vain itsemurhaa ja pelkäsin itseäni enemmän kuin mitään muuta. Muistan sen pelon, joka minua vallitsi kun astuin ensimmäisen kerran terkkarin ovesta ilman mitään ns. oikeaa syytä. Muistan kun sanoin ensimmäisen kerran kenellekään, miltä minusta oikeasti tuntuu ja että minulla on tosi paha olla. En tarkalleen muista, mitä kaikkea silloin sanoin, mutta sen muistan, että silloin minua ahdisti todella paljon, en saanut kunnolla edes henkeä ja minua itketti.
Avun hakeminen tuntui silloin ainoalta ja oikealta vaihtoehdolta. En halunnut kuolla, mutta pelkäsin, että en voi vastustaa kiusausta ja tapan itseni. Nyt kun ajattelen kevättä niin tiedän, että se ei ollut normaalia, että ajattelin ainoastaan kuolemaa. Nykyään ajattelen itseni tappamista päivittäin. Suunnitelmia minulla on muutamia, mutta niistäpä tuskin kukaan tietää. En ainakaan mielestäni ole sanonut kenellekään näitä suunnitelmia.
Haluaisin vain levätä ja päästä tästä tuskasta eroon. Puolen vuoden sisällä olen kokeillut monia erilaisia keinoja purkaa pahaa oloani (muuten kuin viiltelemällä). Olen kyllästynyt. En enää jaksa yhtään uutta keinoa, jota voisin kokeilla. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta ne ovat paskapuhetta ja täyttä humpuukia. En löydä ikinä keinoa, jolla purkaa kaikki paha oloni. No vittu joo, tässähän kirjoitan koko ajan ja puran ahdistustani, mutta kirjoittaminen ei auta niin paljoa, että voisin päästää viiltelystä irti. Tänäänkin tuli taas viilleltyä. Olen kokeillut kaikkea maasta taivaaseen, mutta ei mikään tehoa. Sen olen jo monesti todennut.
Jokin minua kuolemassa kuitenkin kiehtoo, koska ajattelen sitä päivittäin. Se on varmaankin se, että saisin vain levätä ja pääsisin vihdoinkin eroon kaikesta tuskasta. Ja tietty kaikki pääsisivät eroon minusta. Jos tappaisin itseni, minusta tuntuu, että ei kukaan sitä huomaisi. Tai vaikka se huomattaisiinkin niin ei kuitenkaan tapahtuisi mitään; kaikki jatkaisivat elämäänsä normaalisti ehkä hieman iloisempana kuitenkin kun minua ei olisi.
Jos en olisi hakenut apua niin luulen, että minua ei olisi enää. Olisin tappanut itseni jo keväällä heti. Se tuntuisi oikeastaan aika mukavalta ajatukselta jos olisin tappanut itseni jo kauan aikaa sitten, koska monet ikävät hetket olisi jäänyt kokematta. Olisi jäänyt kokematta kaikki nämä ahdistavat hetket esim. kaikki palaverit, lääkäritapaamiset jne..
Haluan päästää irti elämästä. Millään ei ole enää mitään merkitystä. Minun elämällä ei ole oikeastaan ollut milloinkaan edes mitään merkitystä. Olen turha ja merkityksetön paska, joka ei koskaan tee mitään oikein. Kukaan ei välitä enää minusta tai minun jaksamisestani. Kaikki on mennyttä. En jaksa kohta välittää enää itsekään itsestäni.
Pelkään nyt itseäni todella ja en jaksa angstata enempää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti