Random vuodatus

Helvetti. Asia, mitä pelkäsin syksyllä tapahtu sitte nytte. 

Muistan, kun olin saanut opiskelupaikan ja olin ihan täpinöissäni siitä. Se tietäisi muuttoa. Pääsisin eroon niistä samoista ihmisistä, joiden kanssa olin ollut samalla luokalla useampia vuosia. Olin varsinkin ysillä se meidän luokan musta lammas. En tuntenut kuuluvani ryhmään yhtään mitenkään. Tuntui, että minulla ei ollut siinä luokassa yhtään mitään. Sitten kun sain peruskoulun päättötodistuksen käteeni, tiesin, että enää ei tarvitse sinne palata. Se tunne oli mahtava. Mietin samalla, että tästä voisi alkaa uusi, parempi, elämäni. 

Niin ei kuitenkaan käynyt. Tuntuu, että elämä on pahentunut entisestään. Yläasteella ajattelin, että ei tämän pahempaa oloa voi olla. Nyt tiedän, että kyllä voi. 
En tiedä, mikä meni vikaan, mutta koulunkäynti ei alkanut maistua. Suurimpia syitä ovat varmaankin paska luokka, ahdistukseni, motivaation puute ja vielä se, että ala ei tuntunut omalta. Yritin kaikkeni, että voisin käydä koulua, mutta lopulta se ei vain enää onnistunut. Jäin aamulla vain nukkumaan asuntolalle, kun muut lähtivät kouluun. 
Seuraavana ajattelin haluavani mennä ammattistarttiin, koska en oikeasti tiedä, mikä olisi se minun alani. Mutta koska minulla on niin vitun hyvä tuuri, minua ei otettu ammattistarttiin, koska kaikki olivat jo täynnä. Se vain lisäsi ahdistustani. Epätietoisuus on helvettiä. En edelleenkään tiedä, miten minulle käy, koska nyt ennen joululomaa minulta lähti kaikenlisäksi asuntolapaikka, koska minulla ei kuulema ole opiskelupaikkaakaan. 

Ahdistus vain kasvaa päivä päivältä. Pelkään itseäni koko ajan vain enemmän ja enemmän. Minusta tuntuu, että ei ehkä tänään tai huomenna, mutta joku päivä vielä teen itselleni jotain peruuttamatonta. Varsinkin, jos joudun takaisin kotiin puoleksi vuodeksi. En kestä olla kotona viikonloppuakaan. Koko ajan vain mietin, miten päättäisin päiväni. Monesti on ollut tosi lähellä, että olisin tehnyt itselleni jotain, mutta oloani on helpottanut se tieto, että kohta on sunnuntai ja pääsen takaisin asuntolaan. Entä jos nyt joudun kotiin pysyvästi puoleksi vuodeksi? Kotona minulla ei ole mitään. Tiedän kuolevani jos joudun palaamaan kotiin. 

Olen yrittänyt tehdä uutta suunnitelmaa, jotta kotiin ei tarvitsisi palata... Ja no, on minulla yksi idea mielessäni, mutta minusta tuntuu, että tukihenkilöni ynnä muut sosiaalityöntekijät eivät oikein innostu tästä:

Ajattelin kaverini kanssa, jos voisimme vuokrata yhdessä asunnon. Ja vuokra on tuolla on ~500 euroa, eli puoliksi jotain 250 euron luokkaa. Voisin hakea kelalta asumistukea sun muita tukirahoja ja maksaa niillä sitten vuokrasta niin paljon ku pystyn, ja no loput sitten maksaisin omilla rahoilla, jos kelan rahat eivät riitä.  
Ja tosiaan, minulla täytyisi se koulukin olla siinä tasoittamassa arkea, joten olisin valmis menemään jonnekin helvetin erityisammattioppilaitokseen, jos vain saisin oman asunnon, koska en halua taas joutua uuteen asuntolaan, koska siellä alkaa taas ahdistaa ja eristäytyisin kaikista. Tiedän sen. Haluaisin muuttaa kaverini kanssa samaan asuntoon, koska silloin minulla olisi turvallinen olo ja tietäisin, etten voi tehdä itselleni mitään. Ja uskon, että olisin edes jonkin verran tyytyväisempi elämääni jos olisi edes se oma koti...

Mutta jos minut aiottaisiin tunkea sinne asuntolaan, niin en vitussa mene sinne. Ja joo, en lähde niihin osastojuttuihinkaan enää. Jos sinne joudun niin se on sama kohtalo, ku joutuisin kotiin takasin... Sitten ei kai ole muuta vaihtoehtoa, kun palata kotiin... ja no..... tiedän mitä sitten teen itselleni, koska minulla ei ole yhtään mitään kotona; ei kavereita, ei vanhempia jotka välittävät, ei yhtään mitään. 

Ja sitä paitsi, haluaisin käydä koulua ja saada sitä terapiaa, mitä olen kauan jo halunnut, mutta mahdollisuutta siihen ei ole ollut, koska kotipaikkakunnallani ei sellaista ole mahdollista järjestää.



Miksi kaikki on niin vitun vaikeaa? Nytkin vain tahtoisin viiltää ranteet auki............

And I, I gotta be strong, just keep pushing on.

Tiijäkkö sen tunteen, kun tuntuu, että kukaan ei välitä? Kun tuntuu, että tässä maailmassa ei ole mitään tarkoitettu minulle. Tai se tunne, kun ajattelee, että ei tämä tästä parane ikinä ja kaikki menee koko ajan vain pahempaan suuntaan.. Minä ainaki tiiän.. ja se tunne on ihan vitun hirveää. 

Syksy on menny tosi huonosti. Alkusyksystä ajattelin, että kyllä tämä nyt helpottaa kun sain vaihtaa maisemaa. Alku vaikutti hieman lupaavalta, mutta nopeasti innostus koulunkäyntiin ja elämiseen lopahti taas. Pikkuhiljaa aloin olemaan poissa koulusta, mutta nyt se on mennyt siihen, etten muista, milloin olen viimeksi ollut edes koulussa oppitunnilla.. Kaikesta huolimatta yritin jaksaa edes kavereitten ja tyttöystävän vuoksi.... Lopulta en vain jaksanu enää.. Tuntui, että kaikilla olisi parempi olla ilman minua. Pilaan vaan kaiken ja kaikki on aina minun syytäni..... Ja no, sitten kävi mitä kävi.... MUTTA, ei kukaan meistä ole täydellinen. 

Jos jotain nyt tässä syksyn (tai no oikeastaan viimesen viikon aikana) ja muutenkin omista virheistäni olen oppinu niin sen, että kyllä mulla oikeasti on elämässä muutama ihminen, jotka oikeasti välittää minusta ja hyväksyy minut tämmösenä ko mie olen, vaikka minusta ei aina siltä tuntuiskaan. Opin myös, että elämä on ainutkertanen ja sitä ei kannata heittää hukkaan. Tajusin myös itte, että välitän muutamista ihmisistä ihan vitusti. 

Karu totuus on se, että en selviä hetkeäkään yksin. Aina, jos olen hetkenkin itsekseni, minua alkaa ahdistaa ihan vitusti. En haluaisi olla hetkeäkään yksin, mutta pakostakin aina viikonloput vähintään joutuu olemaan yksin ja se on helvettiä. Ja no, se ei tosiaankaan tee minulle hyvää olla yksin. Vaikka kuinka yrittäisin olla rauhassa ja ajatella ainoastaan "hyviä" ja mukavia asioita, niin kaikki kusee aina jossain vaiheessa ja joka kerta se päättyy siihen, että löydän itseni itkemästä vessasta. 

Kuitenkin, jos tätä nyt sattuu lukemaan joku minulle tärkeä ihminen, niin haluan vain sanoa, että anteeksi kaikesta. Jos voisin, menisin ajassa taakse päin ja tekisin kaiken toisin. Mutta koska se on mahdotonta, en voi kun vain pyytää anteeksi tapahtunutta. Minulla ei ollut tarkoitus satuttaa ketään, mutta oma tajuntani vain katosi ja seuraavassa hetkessä kaikki olikin liian myöhäistä. Pyydän anteeksi, jos olen menettäny luottamuksen tai jotain.. Ymmärrän sen täysin, mutta toivon silti, että minulle voitas antaa anteeksi ja uusi mahdollisuus.. Ja ehkä joskus saisin teidän luottamuksenne takaisin..... Tiedän, että välistä osaan olla todella itsekäs ja vittumainen, mutta joskus kaikki vaan menee mulla yli ja rupean oikeaksi marttyyriksi. Mutta eikö pääasia ole se, että olen edelleen tässä, ja ihan vitun pahoillani kaikesta tapahtuneesta?

"I can almost see it. That dream I'm dreaming but there's a voice inside my head sayin: "you'll never reach it." Every step I'm taking. Every move I make feels lost with no direction.  My faith is shaking."

Nyt mä ajattelen, mut ääneen sano en, että sut on kevyempi kantaa hautaan.

Hei. Blogi on nyt ollut hetken hiljaiselolla, koska ei ole ollut motivaatiota päivitellä tänne mitään, mutta siis joo elossa ollaan... ainaki toistaiseksi...

Kun syksyllä muutin, ajattelin, että elämä alkaisi rullata ja ehkä kaikki alkaisi mennä parempaan suuntaan. No näin ei kuitenkaan käynyt; koulu menee edelleen päin vittua, kotonaki menee huonosti, kavereita ei ole, tyttöystävän kanssaki on menny huonosti jo pidemmän aikaa.. 

Miksi me eletään täällä? Mikä on elämäntarkoitus? Entä jos menettää otteen elämästä? Onko pakko jaksaa, jos ei ole mitään syytä; ei ole mitään mitä odottaa, ei ole vain yhtään mitään? Onko elämässä edes mitään tarkoitusta, jos kaikki menee päin helvettiä? Saako vain heittää kaiken pois ja päästä paikkaan parempaan?

Olen miettinyt taas enemmän elämääni ja elämäni tarkoitusta. Olen tullut siihen lopputulokseen, että minulla ei ole ollut edes ikinä elämää. Päiväni ovat ykstoikkoisia ja elämässäni ei ole minkäänlaista sisältöä. Aamu alkaa sillä aina ikuisella taistelulla, menenkö kouluun vai en. Jos menen kouluun, päiväni menee siellä angstatessa. Koulun jälkeen sitten suorin reitti vie peiton alle nukkumaan. Jos taas päätän aamulla jäädä kotiin nukkumaan, päivä menee makoillessa puolikuolleena ja parhaani mukaan yritän aina nukkua, mutta se on hieman vaikeaa kun ei vain yksinkertaisesti saa unta. Olen nukkunut taas tosi pitkän aikaa ihan vitun huonosti. En jaksa enää nykyisin tehdä mitään. Olen vain täysin lamaantuneena päivät pitkät. Minua väsyttää koko ajan, mutta kuitenkaan en pysty nukkua. En enää tiedä, mikä olooni auttaisi... Muu kuin itsemurha. 

Olen saanut kaikki taas vihaamaan itseäni. Kaikki, mitä teen on väärin ja jokaista tekemääni asiaa täytyy moittia ja haukkua. En osaa tehdä mitään oikein. 

Elämä on niin perkeleen monimutkaista. Tiedän, että itsemurha on säälittävin ratkaisu ikinä, mutta minua pelottaa, että en keksi muutakaan vaihtoehtoa päästä tuskistani vapaaksi ja tuntea taas, miltä tuntuu elää oikeaa elämää ilman huolia. 

Anteeksi, että olen edelleen elossa. 

"Oot hyvin pieni, oot hyvin hauras. On ekat sanat joita kuulet päivittäin, muttet kuuntele muita, kuin sitä yhtä, joka käskee painu alemmas ystäväin. Ja se kaiken sulta syö ja heti perään vielä lyö ja sanoo sä pystyt parempaan. Ja kun putoaa höyhenvyö, alkaa ikuinen yö, sä pääset aikaan suurempaan"

Suljen silmät, kuvittelen et lennään. Mun täytyy luottaa ja antaa vaan mennä.

Ei. Ei tämä arki alkanut niin miten ajattelin. Alku vaikutti lupaavalta, mutta sitten se todellisuus iski taas. Asuntolassa alku meni ihan hyvin. Meidän solussa on ihan mukavia ihmisiä, ja tullaan ihan hyvin toimeen (muutamaa henkilöä lukuunottamatta). Jännitin asuntolaan menoa ihan vitusti, mutta nopeasti alettiin jo tekemään tuttavuutta toisten kanssa. Auntolaan meno ei kuitekaan ollut mitään verrattuna kouluun menoon. Minua ahdisti ihan suunnattomasti. Aluksi olin yksin tunnit nurkassa ja en puhunut kenellekään mitään, koska ahdistus. Nyt tällä viikolla luokalleni tuli yksi mukava ihminen, jonka kanssa alettiin jutella jo ensimmäisellä yhteisellä tunnnilla. Täältä on kuitenkin tosi vaikea, ainakin itselläni löytää joku, joka olisi samantyyppinen kuin minä.. tai että meillä olisi jotain yhteistä. Enpä oikeastaan muiden luokkalaisteni kanssa ole vaihtanut sanaakaan. En koe sitä tarpeelliseksi. Kyllä minulla koulussa on edelleenkin jokainen päivä yhtä hankala ja ahdistava, mutta yritän parhaani mukaan jaksaa ja tsempata itseäni. 

Mulla PITI olla tänään terkkarille aika, mutta enhän minä sitä paikkaa löytäny ja muistin ajankin ihan väääärrriiiiiiinnnnnn. Hän vaikutti muutenkin hieman sellaiselta ihmiseltä, jolle en kehtaa kertoa mitään. Ei. En aio mennä sinne, vaikka uusi aika määrättiinkin parin päivän päähän.

Haluan sen terapian. Siellä voisin alkaa käymäänkin. Minusta tuntuu, että olen epätoivoinen. Ahdistaa jatkuvasti ja haluaisin vain viiltää ranteet auki. Ärsyttää, että joudun edelleenkin turvautumaan viiltelyyn. Muuttaessani ja kamppeita pakatessani löysin ne terät, joilla olen viillellyt jo aika kauan. En pystynyt heittää kaikkia teriä pois ja oli pakko ottaa tänne mukaan. En oikeasti vaina pysty elää ilman yhtä terää. Tavallaan se helpottaa, että tietää terän olevan lähellä, jos sille tarve tulee. Toisaalta taas ärsyttää suunnattomasti kun en pystynyt heittää niitä kaikkia menemään kun muutin. 

Olen edelleen täysin varma, että jossain vaiheessa masennun täysin ja putoan taas ihan poljalle. Menoni ja ajatukseni menevät välistä niin alas, mitä se on ollut jo kauan aikaa. En vain ole tarpeeksi vahva. En jaksa enää yrittää. 

(ah mikä laulu *_*)

Synttärit!!!!!!!!!!!!!!!!!

Heips! AOAOOAAOAAAA MULLA OLI SYNTTÄRIT JA OLEN NYT 16! Oli kyllä elämäni parhaat synttärit ikinä. 

Aamulla oli herätys kymmentä vaille kuusi. Siinä sitte nopeasti söin jotaki, puin vaatteet, pesin hampaat, pakkasin laukun ja menin oottamaan linkkaria ja sitte matka alkoki kohti Rovaniemeä. :D 

Siellä sitte piti hetki oottaa tyttöystävän linkkaria, mutta seki aika meni nopeasti puhelinta lataillessa ja musiikkia kuunnellessa. Ei siinä ko joku puolisen tuntia vain piti oottaa. Meidän jälleennäkemiset on aina niin aaw. :D Ja olihan viimenäkemästäki jo vierähtäny jokunen tovi; jotaki kuukausi kai. :DD 

Linja-autoasemalta lähdettiin kävelemään kohti kauppakeskuksia. Sitä ennen kuitenkin kävin nopeasti ottamassa passikuvat. Ja no enpä tiiä miten ne onnistu. :D Kai minä ihan ihmiseltä näytin. Kuitenkin, siinä ei mennyt kun muutamisen minuuttia ja sen jälkeen mentiin kauppakeskuksia kiertelemään. Ei me oikein mitään järkevää missään vaiheessa tehty; oltiin vaan aaweja ja istuskeltiin. Käytiin me tietenki jossaki vaiheessa syömässä Hesburgerissa. :P 

Ja sitten hassua oli se, kun kierreltiin samat paikat, joissa me käytiin ku nähtiin ekan kerran livenä. On jotenki niin hassua ajatella, että siitäki on kohta kaheksan kuukautta ko me ekan kerran nähtiin. Aika menee niin hullun nopeasti. Silti tuntuu vain siltä, että siihen toiseen kyllästy ikinä; tuntuu, että rakastaa päivä päivältä enemmän. 

Se on myös omalla tavallaan ahdistavaa ja huvittavaa, kun muut ihmiset tuijottaa niin kamalan paljon. Huvittavaa sillälailla, että on mukava hieman ärsyttää joitain vanhoja ihmisiä, jotka ei hyväksy mitään, mutta samalla se on tosi ahistavaa olla kaikkien silmätikkuna vain koska olen siinä toisen tytön kanssa käsi kädessä. Jos vertaa, että millaista se oli vaikkapa silloin aluksikun oltiin juuri alettu seurustella ja oltiin vaikka Rovaniemellä ja kaikki kyttäs. Silloin aluksi yritin näyttää paljon vahvempaa ja itsevarmempaa, mitä oikeasti olin. Nykyään minusta tuntuu, että se itsevarmuus vahvistui ainakin tuon asian kanssa ja nykyään en yhtään häpeile tai yrtä peitellä sitä, että seurustelen tytön kanssa. Oikeasti, se on sinun oma asia millainen sinä oot ja sulla on oikeus olla sellanen ko haluat. Ei kukaan voi päättää justiinsa vaikka omaa seksuaalista suuntautumista tai ketä rakastaa. Se saattaa viedä toisilla kauemmin aikaa hyväksyä itsensä tai joku toinen, mutta ajan kanssa asiat selkeytyy, nimimerkillä kokemusta on. Muistan ne ajat, kun tiesin, että olen lesbo mutta en uskaltanut kertoa sitä kenellekään ja en hyväksynyt sitä itsekään aluksi, mutta kun aika oli sopiva niin avauduin tänne blogiin enkä kadu sitä yhtään! Kaikilla on oikeus olla oma itsensä. Kannustan kaikkia rohkeasti olemaan omia itsejään, koska jos menee massan mukana niin ei siinä ole mitään järkeä. Aluksi sitä saattaa hieman pelätä, että mitä ne muut ajattelee sinusta, mutta loppujen lopuksi se on kuitenki ihan sama. Kun on oma itsensä niin kaikki on paljon helpompaa. Ei tarvitse peitellä jotain asiaa ja pelätä, että entä jos joku kuuleekin jostain asiasta, jota on peitellyt kaikkilta. Ja sitä paitsi, minusta se on ihan turhaa. Esimerkiksi, jos yrittää peittää vaikkapa niinkin suuren asian kun oman seksuaalisuutensa. 

Kuitenkin, sitten pikkuhiljaa alettiin kävellä kohti linja-autoasemaa. Siinä sitten oli hetki aikaa ladata puhelinta ja värkätä vielä yhessä jotain. Tyttöystävän linkkari lähti ennen minun, joten jäin sitten sinne odottamaan linkkariani yksin joksikin aikaa. 
Kyllä se linkkari sitte oppujen lopuksi tuli ja pääsin takasin kotia.

Illan päälle sitten käväsin pyöräilemässä kylää ympäri ja nyt olen datailemassa koneella. Kaikinpuolin ihana ja aaw ja uuh päivä oli. :3 Mahollisimman pian järjestetään sitten seuraavat treffit ja yökylät. ;) Aaw<3

Sä teit paljon kauniimman minun maailmasta.

Voisin jatkaa deeppejä pohdintojani. 

Siis tässä seurustellessa olen oikeastaan vasta oppinu ja ymmärtäny, mitä se ikävä oikeasti on. Ei se ole oikeasti helppoa seurustella ihmisen kanssa, joka asuu erillä paikkakunnalla parinsadan kilsan päässä. Jos toisella on huono olla tai ahistaa niin et voi vain mennä käymään sen tykönä vaan täytyy yrittää puhelimen välityksellä yrittää lohduttaa ja yrittää saada se tyttö- tai poikaystävä paremmalle tuulelle. Tiiän kokemuksesta, että jos minua ahistaa niin minua on tosi vaikea saada paremmalle tuulelle varsinki ainoastaan puhelimen välityksellä. Se olis vain niin vitusti helpompaa jos vois olla sen toisen vieressä. 

Silti olen nytte seurustellu kohta kaheksan kuukautta ihanan tytön kanssa, joka kuitenki on asunu minusta parin tunnin automatkan päässä. En voi sanoa, että aina olis helppoa, mutta tässä sitä ollaan edelleen. Se on tosi vaikeaa ko voi nähä vain kerran kuussa ja neki on yleensä vain ollu sen yhen viikonlopun. Tuntuu, että se repii välistä täysin palasiksi, mutta sitä on pakko jaksaa ja yrittää uskoa, että vielä joku päivä nähään useammin. 

Nytten ko tässä molemmat muutetaan niin välimatka pysyy suhtkoht samana, mutta on paremmat kulkuyhteydet. Siis toisin sanoen voidaan nähdä useammin. Minä en sitä kuitenkaan voi uskoa, koska olenhan niin jääräpäinen ja vaikea ihminen. Minusta tuntuu, että kaikki jatkuu kutenki samallalailla ko tähänki asti, että nähään vain sen kerran kuussa, koska minä en saa mistään rahaa matkoihin, ei ole itelläkään yhtään säästöjä, vanhemmat ei suostu maksamaan busseja ja junia, minusta tuntuu että minut pakotetaan joka viikonloppu tulemaan joko äidin tai isän luo ja en saa tyttöystävää nähä. Pelottaa kaikki. 

Monet on varmasti sillee, että no miksi valitat ole sitte sellasen kanssa joka asuu samalla paikkakunnalla. Ongelma on se, että en halua olla kenenkään muun kanssa. En vain pysty. Mulla on maailman ihanin tyttöystävä, josta en tosiaan aio päästää irti ja jota rakastan enemmän ku ketään. Tyttöystävä on ollu minun ainoa tuki silloin ko mulla oli varmaankin pahimmat ajat päällä. Se oli ainoa, kelle pystyin puhua ja joka kuunteli minua. 

Viime yönä huomasin taas kerran, kuinka paskasti mulla on ollu täällä asiat... ja no on vieläki... Olen tosi vitun onnellinen, että pääsen täältä helvetistä pois. Mulla ei ole oikein missään vaiheessa ollu kunnon kavereita, jotka olis jaksanu minua ja välittäny minusta. Ala-asteella niitä oli pari, mutta sitten se toinen muutti ja no se toinen jäi, mutta sitte meistä tuli kuitenki etäisiä. Minusta on tuntunu jo ala-asteelta asti siltä, että olen yksin. Yläasteella ne tunteet vain kasvoi ja siinä kasilla tajusin, että ko olen pienempänä ajatellu, että olen yksin niin ei se ollu niin pahaa, mitä se silloin kasilla ja ysillä oli. 

Nykyään mulla on täällä vain oikeastaan pari-kolme hyvän päivän tuttua, joitten kanssa puhun silloin tällöin ja parin kanssa näen aina välillä. Mutta onko sairasta sanoa, jos minusta kumminki tuntuu, että en merkkaa niille yhtään mitään. En tiiä, mutta minusta vain tuntuu siltä, että ärsytän vain kaikkia ihmisiä ja kaikki inhoaa minua. Tuntuu, että jos vaikka puhun jonku kanssa tai näen niin se toinen vain haluaa päästä minusta eroon ja en tiiä. Vaikka sitä ei monikaan sano minulle ääneen, minusta vain tuntuu siltä, että jos ärsytän yhtä ihmistä niin sitten ärsytän kaikkia. 


Nojoo minun deepit pohdinnat saakoon jäädä tänään tähän.

Tuskan keskel koitti tehä pilvilinnoi usvast.

Iltaa. Pienehkö päivittely ei varmaan olisi pahitteeksi. On ollu niin paljon tekemistä koko kesän, että ei ole melkein henkeä kerinny vetää välissä. :D On seikkailtu Rovaniemellä useampaankin otteeseen, tyttöystävän kanssa nähty, hiuksia värjätty, laitoksessa kävästy pikavisiitti  ja laitettu koko kylä sekasin jne. :D Lomaa on jäljellä vielä reilut pari viikkoa. APUA!!!!! TAJUAMUS MAXIMUS! Siis kohta muutan Ouluun ja voin alottaa kaiken uudestaan. Voin olla oma itseni eikä minun tarvitse salata mitään. Olen oikeasti tosi ilonen, että sinne pääsin opiskelemaan. Okei, suurin syy on varmasti se, että voidaan nähdä tyttöystävän kanssa useammin ja kaikki alkaa menemään toivottavasti paremmin. 

Kuitenkin hieman pelottaa se kaikki. Entä jos en saakkaan kavereita ja jään taas yksin? Entä jos minua aletaan syrjimään (joo tiedän että se on ammattikoulu ja siellä on järkevämpää porukkaa mutta kuitenkin)? Entä jos en jaksa käydä koulua? Entä jos masennun ja tapan itteni?

Yksi asia, jota odotin Oulusta eniten oli se, että saisin tarvitsemani terapian, mutta nyt en saa sitäkään. Luvattiin, että minulle järjestetään ainakin muutama arviointikerta, mutta yhtäkkiä se peruttiinkin ja oltiin sillälailla, että käyt siellä ainoastaan sen kouluterveydenhoitajan luona puhumassa. Tiedän, että se ei riitä ja siksi minua pelottaa ihan vitusti, että entä jos masennun taas.. Ja no, että alan taas viiltelemään. Välistä on ollut pakko turvautua viiltelyyn, mutta onneksi se ei ole sellainen pakollinen päivittäinen rituaali, jota se oli ennen. 

Pelkään aina, että pahin mahdollinen tapahtuu. Sen huomaa tässäkin asiassa. Jos minulle yritetään selittää, että kaikki ei ole samallalilla kuin täällä; en jää yksin ja saan kavereita. En vain voi uskoa sitä, koska ei kukaan voi oikeasti tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ei se voi olla varmaa saanko kavereita tai etten masentuisi uudestaan. Pelottaa. En sano, että minua kaduttaisi Ouluun hakeminen ja pääseminen, mutta minua pelottaa ne kaikki tilanteet, joita joudun kokea, koska täysin vieras paikka täynnä vieraita ihmisiä.

Ehkä minua hieman pelottaa, että en pärjää siellä. Okei, olen varma, että en pärjää siellä. Vaikka täällä kotikunnassakin sanotaan, että kyllä kaikki järjestyy ja infoa heti tännekin jos asiat eivät siellä ala rullata. En uskalla kertoa. En halua myöntää, jos asiat menevätkin niin huonosti, mitä olen ajatellut. En vain pysty siihen. En oikeasti jaksa enää sitä helvettiä, mitä oikeastaan koko elämäni on tähän asti ollut. Nyt tänä vuonna asiat ovat tavallaan paremmin, mutta silti minulla on välistä, okei aika useastikin, samat ajatukset, mitä ne olivat vaikka puolitoista vuotta sitten.  Liian usein minulla on vieläkin huonoja päiviä, jolloin haluaisin vain viiltää ranteet auki ja kuolla. Liian usein minulla on päiviä, jolloin mietin, miksi olen edelleen elossa ja mikä minun tarkoitukseni on olla täällä kerran kun en saa aikaiseksi ikinä yhtään mitään ja aiheutan muille vain pahaa mieltä ja ahdistusta. Tiedän, että en ole ainut, joka niistä ahdistuksista ja ajatuksista kärsii. Silti en voi tehdä asialle mitään, koska ahdistus on ja pysyy vaikka tekisin mitä tahansa. Ja kun minua ahdistaa, se on niin perkeleen voimakas, että se lamaannuttaa minut ja ainoa mitä jaksaisin tehdä olisi viiltely. En halua joutua taas siihen pahimpaan oravanpyörään, mitä tämä yläaste aika minulle oli. 

Ouluun meno ja se, että yrittäisin uskoa että kaikki alkaa mennä paremmin vaikeuttaa myös se, että minua on kiusattu monta vuotta ja ne tuntemukset ovat edelleen pinnassa. Tiedän, että ne henkiset arvet ei lähde koskaan ja ne täytyy vain hyväksyä ja uskoa, että se on nyt ohi, mutta se ei minulta vielä onnistu. Sitä jatkui koulun loppumiseen asti, ja tavallaan ajattelen, että se jatkuu syksyllä siitä, mihin syksyllä kaikki jäi. 

Kiusaaminen on sellainen asia, joka on tuhonnut minua ja itseluottamustani perkeleesti, mutta samalla se on myös hieman kasvattanut minua ja saanut ajattelemaan kahdesti, kehen täällä maailmassa voi luottaa. Se on kuitenkin sellaista helvettiä, jota ei toivo kenellekään. Ihan sairasta touhua koko kiusaaminen. Niillä kiusaajilla on pakko olla joku ongelma, koska kuka fiksu ihminen kiusaa toista. Pahimmillaan siitä kiusaamisesta voi seurata vaikka mitä kauheuksia nimim. kokemusta on. 

En tiiä, mikä idea tällä postauksella oli.

http://youtu.be/X-b4BFpc6GE

Like a stone I'll go down. I'm too far to be found.

Ennen kun aloitan tämän angstimyräkän taas, nopeasti vain haluan ilmoittaa, että rakastan tyttöystävääni ihan vitusti ja aaw ollaan oltu nyt yhessä tasan puoli vuotta.

Sitten alan purkamaan pahaa oloani. Jos minulta kysyttäisiin, mitä tuleen mieleen sanoista elämä ja kuolema, vastaisin suurinpiirtein jotain tähän suuntaan:

Elämä: "Maanpäälinen helvetti. Melkein mikään ei tunnu miltään. Kärsimystä ja itsevihaa. Paljon tuskaa ja kipua. Mikään ei auta tuskiisi tai kipuihisi. Jonkin verran myös surua. Yhtä alamäkeä koko elämä."

Kuolema: "Suurta helpotusta ja rauhaa. Tietty myös elämän loppumista, mutta jos olet jo kuollut sisäisesti niin ei sillä ole enää merkitystä. Kuolemani olisi myös suuri ilonaihe muille, tai sitten kukaan ei edes huomaisi poismenoani. "

En oikeasti jaksa tätä enää kauaa. Tunnen sen. Olen toivoton. Haluan edelleen vain luovuttaa. Masennus ja ahdistus ovat liian vahvoja. Olen liian heikko. Haluan apua, mutta en saa sitä. Nukun yöni huonosti. Siihenkään asiaan en saa apua tai sitten yritetään tyrkyttää vääränlaista apua, jonka tiedän jo olevan hyödytöntä. Ruoka ei maistu. Suurin osa tämän viikon päivistä on ollut sellaisia, että olen syönyt päivässä ehkä yhden tai tosi harvoin kaksi ateriaa. Ruoka on alkanut ällöttää minua. Yritän syödä jatkuvasti mahdollisimman vähän. Tunnen itseni turhaksi ja kaikintavoin inhottavaksi, rumaksi ja haluamattomaksi. Ei minusta voi kukaan välittää. Aiheutan täällä pelkällä olemassa olollani kaikille turhaa stressiä ja huonoa mieltä. Pelkään kuolemaa. En tosiaankaan halua kuolla, mutta miksi minun täytyisi kärsiä täällä? Miksi juuri minua täytyy ahdistaa ja masentaa kaikki niin vitun paljon? En halua satuttaa läheisiäni (vittu niitäkään ole juuri yhtään, ehkä yksi ja ainoa). Tuntuu, että minun tunteilleni kaikki on yksi ja sama, kunhan läheisillä olisi kaikki hyvin. Haluan olla onnellinen, ja välistä olenkin ihan oikeasti onnellinen ja unohdan tämän kaiken paskan, mutta liian usein minulla on tällainen ahdistunut, masentunut ja tympääntynyt olo. Miksi ahdistuksen ja masennuksen täytyy piileskellä joka nurkan takana? Aina, jos olen edes vähän iloinen, kaikki murtuu hetkessä, koska masennus iskee. Miksi en vain voi päästää siitä irti? Miksi se on minulle niin vitun vaikeaa? Tiedän, että minun täytyy tehdä asialle jotain, ja tosissani haluaisin, mutta olen liian laiska. En jaksa. Haluan vain nukkua koko ajan, mutta sekin on mahdotonta. Saanko luovuttaa, jotta saisin edes sielulleni rauhan ja saisin viimeinkin nukkua?

"Would you save me once again?"

I have got a heavier heart. I must give it away, Maybe it's not too late to regret now.

No hei. Menny taas jokunen aika ku viimeksi olen päivitellyt yhtään mitään. Alkuviikosta, olikohan keskiviikkona, aloitin tekstin kirjoittamisen, mutta se jäi sitten kesken ja nyt vasta jaksoin alkaa uudelleen kirjoittamaan. Jos olisin julkaissut sen tekstin, jonka keskiviikkona kai kirjoitin, olisi minun olostani saanut aivan väärän kuvan. Kirjoitin mm. näin: 

"Mulla menee oikeasti tosi hyvin. Paremmin kuin aikoihin. Olo on pysynyt suhtkoht neutraalina ja ei ole mitään ihmeellistä tapahtunut."

Todellisuudessa asia ei ole näin. Minua on ahdistanut ihan vitusti jo monta kuukautta, mutta koska olen ollut paska niin en ole kertonut siitä kenellekään. Tällä viikolla kuitenkin oloni on loppuviikkoa kohden huonontunut tosi paljon. Olen vain angstannut kaiket päivät ja itkenyt sänkyni pohjalla. En ole syönyt kovinkaan paljoa ja senpä vuoksi oloni on välistä ollut todella heikko, mutta sille nyt sama.

Ensi viikolla olisikin sitten taas palaverin poikasta tiedossa ja minua pelottaa se ihan suunnattomasti. En ole syönyt lääkkeitä ja oloni on jatkuvasti vitun huono. Luulen kuitenkin, että en uskalla myöntää todellisuutta palaverissa kenellekään, koska minua pelottaa, että minut viedään taas kuitenkin osastolle ja hyi perkele. Se ei auta minua. Se ei paranna oloani. Mielestäni olisi parempi, jos voisin saada vaikkapa jonkinlaista terapiaa yms. koska puhuminen on auttanut aiemminkin. Tuntuu, että tätäkään totuutta en voi kuitenkaan sanoa siellä palaverissa, koska ei minua kuitenkaan uskota ja muutenkin on ihan vitun sama, koska on minuakin tärkeämpiä ihmisiä, jotka tarvitsevat apua enemmän kuin minä. Ehkä on ollut tarkoitus, että minun elämästäni tulee tällaista helvettiä. Ehkä minun täytyisi vain kärsiä henkisesti, muttei näyttää sitä muille. Tuntuu, että niin olisi kaikkien kannalta parempi. 

Olen näitä asioita alkanut miettiä vasta tällä viikolla kunnolla, koska minua pelottaa kohdata se todellisuus, että olen edelleen melkeinpä samassa tilanteessa, missä olin syksyllä; mielessä pyörii vain itsensä satuttaminen ja itsemurha. En jaksa olla negatiivinen ja masentuneen oloinen. Vihaan sellaista Roosaa. Inhottaa, että minun vuokseni muillakin on paha olla ainoastaan minun vuokseni. Välistä joo minulla on hetkiä, että olen ihan oikeasti onnellinen, mutta kuitenkin huomattavan useat päivät ovat tällaisia kuin tämä päivä. En jaksa tätä enää. Minua pelottaa, että jos en pian saa jonkinlaista, oikeanlaista apua, minusta tuntuu että en jaksa tätä kaikkea enää ja teen jotain harkitsematonta ja typerää. Tiedän, että itsemurha ei ole ratkaisu yhtään mihinkään ja se on maailman itsekkäin teko, mutta kun olen masentunut minusta tuntuu, että ei muukaan auta minua. Minusta vain tuntuu, että olisi kaikkien kannalta parempi jos lähtisin pois. Kenenkään ei enää tarvitsisi huolehtia minusta, kenenkään ei tarvitsisi kysellä perääni kohteliaisuutena enkä olisi kaikenmaailman vastaanotoilla yms turhaan muiden ihmisten tiellä. Olen kokeillut monenlaisia erilaisia keinoja, mutta MIKÄÄN ei auta. Paitsi kirjoittaminen ja puhuminen hieman. 

Tiedän myös, että minulla on paha asennevamma. Minun täytyy saada muutettua asennettani, mutta en vain yksinkertaisesti jaksa. Välistä minulla on hetkiä, että muiden mielipiteet eivät merkaa minulle mitään, mutta yhtäkkiä muiden mielipiteet ovatkin omiani tärkeämpiä. Tuntuu, että olen ihan turha. Ei minusta välitetä. En jaksa tällaista enää. Minua ei huvita tehdä yhtään mitään. Paitsi viillellä. Tarvitsen kunnon unilääkkeet. Minusta tuntuu, että jos saisin jo pelkän uneni kuntoon niin silläkin olisi jo suuri merkitys. Ja okei, ehkä voisin vielä yrittää syödä joitain lääkkeitä, mutta minun on vain niin vaikea yrittää saada itseäni uskomaan, että ne voisivat auttaa ja parantaa oloa. Näköjään minulla on asennevamma lääkkeitäkin kohtaan. En tiedä, miten sitä voisin muuttaa. "Harjoittelemalla, harjoittelemalla." NO VITTU JOO, MUTTA ENTÄ JOS EI JAKSA?!  SAANKO LUOVUTTAA? SAANKO HEITTÄÄ KAIKEN MENEMÄÄN, KOSKA EN VAIN ENÄÄ JAKSA TAISTELLA ITSENI KANSSA? 




Anteeksi, että olen olemassa. 

Reivaa purjeet, vielä niihin tuuli tarttuu. Vaikka sattuu, laiva perille saapuu.

Hyvää iltaa. Pienehkö päivittely pitkästä aikaa. 

Koulu menee... no miten nyt yleensä. Kokeita on jonku verran ollu ja ihan hyvin ne on menneetkin. Tutkielmakirjan sain tänään luettua loppuun!!!! Tiistaina sitten aloitankin tutkieman työstämisen. Jos totta puhutaan, niin en olisi uskonut,  että saisin tuon kirjan luettua ainoastaan puolessatoista viikossa! Sitten tässä on nyt loppu kouluaika saada se tutkielma kirjoitettua. 

Muutamia kokeita on vielä tuolta syksyltä jäänyt tekemättä, mutta ne ovat vain tuollaisia pieniä muodollisuuksia. Minulle ehdotettiin, että ne voitaisiin myös suorittaa tukiopetuksen muodossa, joten kyllä tämä nyt vaikuttaa siltä, että pääsen ysiltä. Ysin jälkeen todennäköisesti menen sinne Ouluun. Minulla olisi ollut viime viikon perjantaina pääsykokeet Rovaniemelle, mutta en mennyt sinne, koska osoitin vanhemmilleni mieltä, ja sitäpaitsi olen jo päättänyt, että minähän menen Ouluun, joten se olisi ollut ajanhukkaa mennä turhiin pääsykokeisiin. 

Kotona/vapaa-ajalla ei mene ainakaan minun mielestäni niinkään hyvin. Ahdistaa melkein jatkuvasti. Saan välistä jonkinlaisia "ahdistuskohtauksia". Sellasia, että minua saattaa ahdistaa n. 30 minuuttia ja sitten olen taas ihan normaali ja mieliala on ihan neutraali. En tajua itseäni ollenkaan. Viiltelystäkään en ole päässyt irti. 
VITTU.

Omistettu malttamattomalle askista.

Tämä kaunis postaus, joka tehdäääään tyttöystävän kaaaaa. 

1. where did we meet? 

 - riippuu, siis oooaaaa twitterissä tutustuttiin

2. what was our first date? 

 - no siiiiiiiis hmm, kai se sitten lasketaan ku nähtiin ekan kerran livenä (joulukuussa).

3. where was our first kiss and how was it?

- No siiiiiiiiiis, minun luona. Terveisin Roosa. Ja siis no mitä nyt yleensä. aaaaawwww.

4. did u know that i was the one 

- Jaa.

5. first impression? 

- ihan ihmisiltä vaikutettiin. aaaaaaawwww. 

6. when did u meet the family 

- minä (Roosa) tapasin joulukuussa ja tuo silloin tammikuussa. 

7. do we have a tradition 

- hiplailemme toistemme hiuksia. 

8. what was our first roadtrip 

- tuota jooooo... ei taida olla kummallakaan ajokorttia. 

9. who said i love u first and where were we 

- ei muistikuvaa. taisimme olla pilvessä. 

10. what do we argue about the most 

- ollaan tyhmiä&rasisteja&nymfejä&epäasiallisia.

11. who wears the pants in the relationship 

- ei kumpikaan, koska emme tunne sanaa housut. 

12. if im sitting in front of the tv what am i watching 

- tuo kattoo suurinta pudottajaa ja minä katton nymfejä. 

13. what dressing do i get on my salad 

- tuo syö kaikki maailman tomaatit. ja minä kai paprikaa. 

14. whats the one food dont i like 

- minä vihaan maksalaatikkoa ja hän vihaa ruusukaalia. 

15. we go out to eat what do i get to drink 

- siiis se riippuu vähän missä ollaan, jos jossain hesessä vaikka niin sitten kumpikin ottaa kokista. mutta jos taas jossain muualla (jossain ihmisten ilmoilla) niin kumpiki juo batterya ja ed on kans hyvää

16. what size shoe do i wear 

- no kummallaki 38-39

17. if i was collecting anything what would it be 

- *hemuli ääni* POSTIMERKKEJÄ!!!

18. what is my favorite type of sandwich 

- Hui. Sepä se. 

19. what would i eat everyday if i could 

- SUKLAA. 

20. what my fav cereal 

- SUKLAAtyynyt

21. what is my fav music 

- DEMIII. EMINEEEEM. 

22. whats my fav sports team 

- roosaa ei kiinnosta urheilu. hän/tuo taas LA kings.

23. what is my eye color

- roooooooosalla on tuommoset ruskeanäköset ja TUOLLA on tuommoset vihreä/sinistä/harmaata aaaaww. 

24. who is my best friend

- SUKLAA. JA BATTERY. :) 

25. what is something that I do that you don`t like 

- kudidus.

Elämäni aakkoset

Terveppä terve pitkästä aikaa! Tässä ei nyt kuitenkaan ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Koulussa menee kai ihan hyvin (muutamia ylitsepääsemättömiä ahdistuksia lukuunottamatta). Fysiikan kokeesta sain KASI PLUSSAN!!! Nyt on kyllä maailmankirjat menneet pahasti sekaisin. :D Ja no viimenen jaksoki alko tässä joskus. Nelosjakson todistukset saadaankin sitten tämän viikon torstaina! Oikeastaan odotan innolla, mitä numeroita sieltä tulee. Matikka on ainakin melko vaaaarmasti noussut sieltä viitosesta, koska viime kokeesta sain kasi plussan siitäkin. :D 

Aivan sama, ajattelin tehdä positiivisen postauksen, koska tässä nyt on taas ollut vähän tuollaisia angstipäivityksiä. :P Elikkäs, muutamissa blogeissa on ollut tällainen "Elämäni aakkoset" -juttu, joten ajattelin taas kuulua massaa ja tehdä tämän! 

A - American horror story

No, tarviiko sitä nyt niin hirvittävästi selitellä. :D Yksi maailmankaikkeuden parhaista ohjelmista. Muistan silloin kun olin koulusta muutaman kuukauden poissa niin suurin osa ajasta meni American horror storya katellessa. :D Nykyäänkin kyllä katson, mutta koulun vuoksi en kerkiä katsoa niin aktiivisesti, mitä silloin yhdessä vaiheessa. Pakko seurata kyseistä sarjaa, koska Emma Roberts ja Taissa Farmiga. ♥

B - Blogi/Blogit

Tänne blogiin kirjoittaminen on yksi tapani purkaa ahdistustani. Ja varmaankin yksi niistä parhaista keinoista. Vaikka olen itse ollut aika epäaktiivinen kirjoittamaan, seuraan kuitenkin paljon muita bloggaajia/vloggaajia. 

C - Carpe diem

No tätä en ala sen tarkemmin selittelemään kun "Tartu hetkeen".

D - Demi Lovato

Vaikeimpina hetkinä, silloin kun minulla ei oikein ollut kavereita keille puhua, Demi oli ainoa lohtuni ja toivoni uskoa, että se pahin paskamyrsky menee ohi ja löydän syyn elää. Monesti meinasin heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa, mutta tässä sitä ollaan vielä. Kiitos Demin. 

E - Elokuvat, Energiajuomat (ja Ella)

Elokuvat pelastavat tylsät päivät ja yöt. Energiajuoma on pirun hyvää! Olen sitä vasta nyt tämän vuoden aikana alkanut juomaan ja pakko sanoa, että onhan se maukasta.

Ja no Ella. Minun täytyi laittaa hänet tähän, koska muuten hän olisi haudannut minut elävältä kuten Eero Paulan. 

F - Facebook

No olipas yllättävä. Siis nykyään se syöpäsivu on vähintään välilehtenä auki ja tuleehan sitä selattua monesti päivän aikana. Jos siellä ei muuta ole, niin ainakin on huvittaavaa seurata muiden ihmisten draamaa. :P

H - Helvetti

No siis en nyt kyllä oikeasti keksinyt muutakaan. Helvetti nyt liittyy elämääni sillälailla, että satunpas asumaan siellä. Ja no kirkon mielestä minä joudun paleltumaan Helvettiin. :)

I - Ikävä

Ikävä on syntiä. Se pitäisi olla lailla kielletty. Yksi kamalimmista, mutta samalla myös ihanimmista tunteista ikinä. 

J - Jenkki

Purkkamerkki. Syön purkkaa monesti päivässä, koska uuh se on makoisaa. 

K - Kaverit ja Kylmyys

Siis jumalauta oikeasti, ei ihminen pärjää yksin. Totta se on. En tiedä, mitä tekisin ilman kavereita. Vaikka suurinpiirtein kaikki ovatkin netissä, mutta kuitenkin. He ovat minulle erittäin tärkeitä. 

Ja no kylmyys... Minulla on AINA kylmä. En pääse siitä eroon. On vissiin niin huono verenkierto. :3

L - Loma(t)

Aaaah, torstaina alkaa pääsiäisloma ja ei ole koulua. Nähään myös tyttöystävän kanssa. :3 Ja joo, vissiin meidän täytyy se postaus tehdä, koska muuten minusta tulee vainaja, koska kaikki valittavat, että milloin me teemme sen. 

M - Menneisyys ja Musiikki

Ei siitä pääse irti. Kuitenkin, kaikki asiat eivät ole vielä sujut minun ja menneisyyteni kanssa. Kai se on niin, että kaikkeen tarvitsee oman aikansa. Toivottavasti vielä joku päivä hyväksyn menneisyyteni ja ymmärrän täysin, että se on osa minua, vaikka kuinka kovasti sitä en haluaisi.

Musiikki auttaa pahimpina hetkinä ainakin jonkin verran. Ilman musiikkia ei voisi elää.

N -  Naiset  

Ehhehehehee, naiset ovat maailman monimutkaisin keksintö, mutta silti ilman heitä ei voisi elää. 

O - Omena 

Ah, ihanaaaaaaa nam nam. Olen nyt taas innostunut syömään kyseistä hedelmää. 

P - Pelko 

Kyllä minun sisälläni kuitenkin on aina sellaisia pieniä pelkoja esim. yksinjäämisen pelko. Vaikka tiedän, että niin ei tulisi tapahtumaan, silti pelkään sitä. 

R - Rakkaus  ja "Rakastan sua"

Rakkaus on paras tunne maailmassa, koska aaaaaww ja uuuuuuuuhhhh. Ja se kun joku sanoo sinulle, että rakastaa sua niin aaaaaaaaaaaaaaaaaaawwwwwwwwwwww. 

S - Suklaa

Suklaa on elämä ja elämä on suklaaaa. Suklaa auttaa kaikkeen.

T - Tyttöystävä, Tumblr ja Twitter

Olipas yllättävää. No siis elämäni valopilkku ja päivieni piristys. ♥Love you♥

Ja no, Tumblr ja Twitter... Sieltä minut tavoittaa melkeinpä aina :D Rrrrrrakastan niitä paikkoja. 

U - Uni

Nukun edelleen yöni todella huonosti. Sen asian suhteen ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä. Välistä nukun kyllä yön tai pari ihan hyvin, mutta sitten se uni kusee taas ja nukun yössä yleensä tunnin tai korkeintaan kolme. 

V - Villasukat ja viltti

Ah, mikä sen ihanampaa kun käpertyä viltin alle villasukat jalassa kylmänä talvipäivänä! (okei, keksin kyllä paremmankin paikan, mutta ehehehhee 8D)

Tältä minä näytän joka hetki. 

Y - Yksisarviset

Trallallaaa, ne ovat oikein mahtavia otuksia. 

Tuossapa tuo ja kuten tuolla jo mainitsin siitä postauksesta tyttöystävän kanssa, niin kai se täytyy tehdä tai minut murhataan. :3

You always say that, you always say this is the last time.

Ahdistaa. Ihan vitusti. En pysty soittaa kenellekään, koska kaikki vittu on nukkumassa. Ja sitä paitsi, ei minun puheestani nytkään taas kukaan saisi selvää. Itken täällä yksin. Minua oksettaa. Ja terä on pöydällä. Mietin, uskaltaisinko. Ajatukset ovat todella ristiriitaiset. Toisaalta tekisi mieli, todella paljonkin, mutta sitten toisaalta tiedän, että jos menen tekemään jotain tyhmää niin kadun sitä huomenna. Tiedän myös sen, että jos nyt menen jotain tekemään niin minä en ainostaan satuta itseäni vaan myös kaikkia läheisiäni. Mutta jos nyt menen jonkin typerän syyn takia satuttamaan itseäni niin se ei tosiaankaan ole kenenkään syy, että tutut älkää syyttäkö itteenne.

En tiedä, miksi minusta tuntuu tältä. Pelkään itseäni ja ajatuksiani. Minusta tuntuu, että ei minulla ole arvoa. Tunnen olevani turha. Jos kerran olen turha, miksi minun täytyisi elää täällä kaikkien syrjittävänä ja kiusattavana? Tuntuisi toisaalta todella helpottavalta päästää irti. Tiedän kuitenkin, että se olisi todella säälittävää lähteä täältä pois oman käden kautta ja pystyn kuvitella sen tuskan, mitä lähimmäiseni joutuisivat kokemaan. Nyt kyllä tuntuu siltä, että ei minulla mitään läheisiä ole, paitsi tyttöystävä... ainoa syy, miksi olen vielä elossa. Rakastan sua. 

Kuitenkin, tämä tunne on ihan hirveä. Vihaan tätä tunnetta ja näitä öitä kun olen ainut, joka on hereillä ajatusteni kanssa. En pysty sanoa kenellekään ajatuksistani. Kukaan ei ole kuuntelemassa minua silloin kun sitä oikeasti tarvitsisin. Joo en tiiä, ajatukset menee nyt taas miten sattuu ja äääh haluan viiltää...

En ole varma, kannattaisiko minun tänne purkautua tästä, koska kuitenkin joku joko 

a) huolestuu turhasta tai b) alkaa haukkumaan lisää tai jotain vittua. Ihan sama. Pakko yrittää avautua jonnekin.