Moi. Pikaiset kuulumiset näiltä parilta viikolta:
Viime viikonloppu oli yksi elämäni parhaista. Tyttöystävä oli meillä viikonlopun ja olihan meillä hauskaa. Se vain vähän ärsyttää kun oli niin kovat pakkaset. -.- Kuitenkin, viikonloppu meni tosi hyvin ja niin. :) Ei jaksa oottaa sitä ku sitte seuraavan kerran nähään. :* En ala viikonlopusta sen tarkemmin kertomaan! 8D Haahaa!
Tämä viikko onkin sitten mennyt aika - tai no tosi tosi tosi - huonosti. Mulla oli muutamia kokeita ja niitä sitten stressasin. Erityisesti perjantainen fysiikan koe sai minut hermoilemaan. Siihen en kerinnyt/jaksanut lukea ollenkaan, joten luulen, että se meni aika huonosti. Muut kokeet menivät ihan hyvin kai.
Torstai oli päivistä pahin. Kouluun menin vain muutaman tunnin yöunilla. Sen seurauksena erityisesti kahdella ensimmäisellä tunnilla olin todella väsynyt ja nojailin vain pöydän reunaan ja välistä istuin lattialla. Opettajalla tietty meni hermot kanssani. Ei siinä mitään, mutta sitten ruokkiksella jouduin mennä opolle. Opo haukkui minut lapselliseksi. Hän myös sanoi, että aiheutan kuulemma luokkaamme negatiivista ilmapiiriä ja mitä muuta hän sitten sanoikaan.
Koulupäivän jälkeen kotona meni aluksi ihan hyvin, mutta iltaa kohden minua alkoi ahdistamaan ihan kamalasti. Ahdistukseni varmaankin laukaisi tämä kyseinen fysiikan koe ja tämä koulupäivä. Sitten mieleeni tulivat kaikki ne haukut yms. ja siinä sitä taas mentiin. Viiltelin. Ensin oli yksi pieni viilto. Se ei riittänyt minulle. En saanut siitä haluamaani helpotusta, joten päätin viiltää hieman kovemmin. (En tiedä, pitäisikö tästä sanoa täällä blogissa, mutta ihan sama.) Viilsin tietty liian kovaa. Minulle jäi varmaankin jonkunlaiset traumat tästä. Lupasin tyttöystävälleni, että en enää koskaan viillä. Se on paha lupaus, tiedän, mutta olinhan minä nyttenkin ollut melkein kaksi kuukautta viiltelemättä. En halua enää turvautua viiltelyyn koskaan. Se on säälittävää.
Kuitenkin, perjantaina sitten jouduin käymään lääkärillä näyttämässä kättäni. Ei sitä onneksi alettu tikkaamaan, mutta kuulemma jos se olisi ollut hieman syvempi niin silloin olisi pitänyt tikata. Tietty siitä sitten vanhemmillekin informoitiin ja niin.... Sain vain haukut vanhemmiltani. Tajusin myös, että äitini ei ole hyväksynyt lesbouttani vielä täysin. Aivan sama, ei kiinnosta. Nyt liikkeitäni tarkkaillaan varmaan 24/7 :) :) :) :)
Koulu stressaa ihan vitusti; monia kokeita, tutkielma (en ole vielä edes aloittanut sitä), äidinkielen joku toinenkin kirja pitäisi lukea yms. Tuntuu, että siinä on minulle liikaa stressiä. Minua pelottaa, milloin romahdan uudestaan ja viillän ihan saatanan kovaa ja kuolen siihen. Pelkään itseäni, koska en osaa kontrolloida tekemisiäni. Minua pelottaa, mitä ysin jälkeen tapahtuu. Entä jos en pääsekkään ysiä edes läpi? Jos pääsen, niin mihin kouluun haen? Pääsenkö edes mihinkään opiskelemaan? Miten elämäni alkaa rullaamaan? Aloitanko taas lintsailut? Entä jos koulu ei maistu? Entä jos masennun vielä pahemmin kun ennen? Entä jos en vain yksinkertaisesti jaksa enää? Niin monia kysymyksiä, joihin en tiedä vastausta.
No olipas taas niin positiivinen postaus. :)
lauantai 25. tammikuuta 2014
maanantai 13. tammikuuta 2014
Mut oon täällä vielä, en anna pelon mua koskettaa.
Monet bloggaajat ovat tehneet tällaisen postauksen, jonka aiheena on viime vuosi. Haluan kuulua massaan, joten teen nyt tämän postauksen!!!!!!!!!!!!!
Alkuvuosi (jotain tammikuu-maaliskuu) meni olosuhteisiin nähden aika hyvin. En paljoa muista tästä ajasta, mutta silloin olin todella paljon koneella ja tuntui, että koko elämä pyöri tietokoneen ympärillä. Öitä valvottiin ja datailtiin vain koneella.
Jokin asia kuitenkin meni pieleen siinä huhtikuun kieppeillä. Elämä alkoi tuntumaan turhalta ja minä aloin vihaamaan itseäni. Onneksi kaverini tsemppasivat minua menemään terkkarin luo puhumaan ajoissa.
Loppukevät oli minulle yhtä helvettiä niin koulussa kuin kotonakin. Koulu alkoi ahdistamaan. En jaksanut lukea kokeisiin enkä muutenkaan panostaa kouluun ollenkaan. Kuitenkin jaksoin tsempata itseäni ainakin käymään koulussa. Kotonakin tapeltiin vain jatkuvasti. Sitten aloitin viiltelyn. Muistan sen tunteen, mikä minulla oli kun ensimmäisen kerran tein viillon käteeni. Minulla oli todella epätoivoinen olo. Istuin sängyn laidalla, itkin ja katselin lattiaa. Silmääni pistivät sakset, jotka olin unohtanut lattialle. Menin saksien luo, otin ne käteeni ja ajattelin, että ehkä tätä voisi kokeilla. Jos tämä helpottaisi oloani edes vähän ja hetkellisesti. Ajattelin, että se on ensimmäinen ja viimeinen viiltoni koskaan. Näinhän asia ei kuitenkaan ollut. Jäin "koukkuun" viiltelyyn. Viiltely oli minulle kuin huume narkkarille. Tuntui, että en voi hengittää ilman jos en saa edes yhtä pientä viiltoa tehdä käteeni. Jäiden lähtöjen aikaan menin istumaan sillan kaiteelle. Se oli todella lähellä, että olisin hypännyt sinne.
Kesällä tämä helvetti vain jatkui. Vaikka koulu loppui, ei se aluksi parantanut oloani ollenkaan. Viiltely senkun vain jatkui jatkumistaan. Itkin päivittäin. Olin epätoivoinen ja totisesti masentunut. Elämäni oli kuin vaeltamista yksin pimeässä tunnelissa eikä tunnelin päässä näkynyt valoa. Olinhan siinä yhdessä vaiheessa kesätöissä parisen viikkoa S-Marketissa. Se oli raskasta, koska oli niin paljon muutakin mietittävää.
(Olen kertonut tästä jo täällä blogissa, mutta nopea kertaus): Eräs päivä menin vaeltamaan metsään. Metsässä ollessani saavuin jonkun laavun kohdalle. Katselin maisemia ja silmääni osui kyltti vieressäni: "Varo jyrkännettä". Minua alkoi ahdistamaan ja itkettämään. Tuntui, että se on ihan sama, vaikka hyppäisin tuonne alas. Itkin ja seisoin jyrkänteen reunalla aikeissa hypätä alas. Kuitenkin minut tultiin keskeyttämään ja jouduin lähteä vaeltamaan takaisin. Oikeasti, jos nämä ihmiset olisivat tulleet minuutinkin myöhemmin, niin minua ei nyt varmaankaan enää olisi olemassa.
Sitten olikin rippileiri, joka oli kaikinpuolin ihan mukava. No okei, aluksi se oli todella ahdistavaa ja kamalaa, mutta loppuviikkoa kohden kiinnyin varmaankin hieman näihin ihmisiin ja oli todella vaikeaa ja haikeaa lähteä kotiin. Konfis meni myös ihan hyvin. Sain vitusti rahaa ja niillä rahoilla sitten ostinkin sitte puhelimen.
Näiden juhlallisuuksien jälkeen koitti koko vuoden kohokohta; nimittäin Simerock ja PMMP.n viimeinen festarikeikka. Odotin sitä päivää kuin kuuta nousevaa. Se päivä/yö oli todellakin tähän asti yksi elämäni parhaista. Siellä sitä vain unohti kaiken paskan ja keskittyi vain siihen hetkeen. En tiedä, siellä olin ainakin hetken onnellinen kaiken paskan keskellä.
Elokuussa starttasikin taas koulu. Stressasin sitä jo todella aikaisin, ja syystäkin! Koulussa oli ihan hirveää. Jotenkin kuitenkin onnistuin käymään ensimmäisen jakson kokonaan koulussa. Sitten olikin TET-jakso. Tetissä olin sukulaiseni luona hoitamassa lampaita. Se viikko oli ihan mukava. :3 Toisella jaksolla alkoikin tämä lintsaaminen. Minua vain ahdisti koulu ja sinne meneminen niin paljon. Halusin todella mennä kouluun, mutta minkäs teet kun mieli on musta ja koulu ahdistaa niin perkeleesti? Tilanne kärvistyi siihen, että sossuihin otettiin yhteyttä.
Kyllä minua yritettiin kouluun patistaa ja tehtiin joitain toimenpiteitä, että minulla olisi parempi olla ja voisin käydä koulussa. Pari päivää pystyin käymään, mutta sitten koko juttu taas kusi. Eristäydyin omaan huoneeseeni ja viiltelin. Koulu ei kiinnostanut yhtään.
Loppusyksystä kokeilin ihon polttamista, koska tuntui, että viiltely ei riitä minulle. Tämä onkin varmaan yksi syy, miksi minusta huolestuttiin entistä enemmän. Sitten minut vietiinkin osastolle, jossa majailin ehkä kuukauden...?
Se aika, jonka siellä vietin tuli todella tarpeeseen. Sain ottaa etäisyyttä kaikkiin ja miettiä elämääni ihan rauhassa ja olla oma itseni ilman, että siitä valitettiin. Sain sieltä muutamia uusia kavereita. Ollaan pidetty edelleen yhteyttä ja suunnitellaan, milloin nähtäisiin kahden osastokamun kanssa. ♥ Pakko se on kai oikeasti myöntää, että vaikka aluksi olinkin jyrkästi sitä vastaan ja vihasin koko paikkaa, niin näin jälkikäteen ajatellen ei se niin paha paikka ollut mitä ajattelin. Ja pakko myöntää, että kyllä se oikeasti minua auttoi. Sain asioihin hieman selkoa ja siellä sain sitä kuuluisaa vertaistukea muilta nuorilta. Olen kiitollinen siitä, että minut pakotettiin sinne.
Kun kotiuduin loppuvuodesta, asiat ovat ehkä menneet hieman paremmin. Alettiin seurustelemaan tyttöystävän kanssa (tai no oikeastaan alettiin jo sinä aikana kun olin osastolla, mutta niin...).
Joulu ja uus vuos meni hyvin ja niin... En tiedä. Vuosi 2013 oli aika paska. Positiivista oli se, että sain aika paljon uusia nettituttuja ja tietty nämä osastokaverit. Osa näistä kavereista asuu ihan toisella puolen Suomea. On aika ihanaa ajatella, että tuolla melkeinpä tuhannen kilometrin päässä on joku, joka välittää minusta ja minun jaksamisesta. :3 ♥ Ja tietty ihana tyttöystäväni, joka asuu 200 kilsan päässä. ♥♥♥♥♥
Juu..... No tämä blogiteksti olikin oikeastaan aika pitkä... Mutta kiva jos joku jaksoi lukea koko paskan. :D Loppuun vielä muutamia kuvia, joita otin/jotka kuvaavat minun viime vuotta.
Oon huutanut keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää.
Mut oon täällä vielä,
en anna pelon mua koskettaa."
Alkuvuosi (jotain tammikuu-maaliskuu) meni olosuhteisiin nähden aika hyvin. En paljoa muista tästä ajasta, mutta silloin olin todella paljon koneella ja tuntui, että koko elämä pyöri tietokoneen ympärillä. Öitä valvottiin ja datailtiin vain koneella.
Jokin asia kuitenkin meni pieleen siinä huhtikuun kieppeillä. Elämä alkoi tuntumaan turhalta ja minä aloin vihaamaan itseäni. Onneksi kaverini tsemppasivat minua menemään terkkarin luo puhumaan ajoissa.
Loppukevät oli minulle yhtä helvettiä niin koulussa kuin kotonakin. Koulu alkoi ahdistamaan. En jaksanut lukea kokeisiin enkä muutenkaan panostaa kouluun ollenkaan. Kuitenkin jaksoin tsempata itseäni ainakin käymään koulussa. Kotonakin tapeltiin vain jatkuvasti. Sitten aloitin viiltelyn. Muistan sen tunteen, mikä minulla oli kun ensimmäisen kerran tein viillon käteeni. Minulla oli todella epätoivoinen olo. Istuin sängyn laidalla, itkin ja katselin lattiaa. Silmääni pistivät sakset, jotka olin unohtanut lattialle. Menin saksien luo, otin ne käteeni ja ajattelin, että ehkä tätä voisi kokeilla. Jos tämä helpottaisi oloani edes vähän ja hetkellisesti. Ajattelin, että se on ensimmäinen ja viimeinen viiltoni koskaan. Näinhän asia ei kuitenkaan ollut. Jäin "koukkuun" viiltelyyn. Viiltely oli minulle kuin huume narkkarille. Tuntui, että en voi hengittää ilman jos en saa edes yhtä pientä viiltoa tehdä käteeni. Jäiden lähtöjen aikaan menin istumaan sillan kaiteelle. Se oli todella lähellä, että olisin hypännyt sinne.
Kesällä tämä helvetti vain jatkui. Vaikka koulu loppui, ei se aluksi parantanut oloani ollenkaan. Viiltely senkun vain jatkui jatkumistaan. Itkin päivittäin. Olin epätoivoinen ja totisesti masentunut. Elämäni oli kuin vaeltamista yksin pimeässä tunnelissa eikä tunnelin päässä näkynyt valoa. Olinhan siinä yhdessä vaiheessa kesätöissä parisen viikkoa S-Marketissa. Se oli raskasta, koska oli niin paljon muutakin mietittävää.
(Olen kertonut tästä jo täällä blogissa, mutta nopea kertaus): Eräs päivä menin vaeltamaan metsään. Metsässä ollessani saavuin jonkun laavun kohdalle. Katselin maisemia ja silmääni osui kyltti vieressäni: "Varo jyrkännettä". Minua alkoi ahdistamaan ja itkettämään. Tuntui, että se on ihan sama, vaikka hyppäisin tuonne alas. Itkin ja seisoin jyrkänteen reunalla aikeissa hypätä alas. Kuitenkin minut tultiin keskeyttämään ja jouduin lähteä vaeltamaan takaisin. Oikeasti, jos nämä ihmiset olisivat tulleet minuutinkin myöhemmin, niin minua ei nyt varmaankaan enää olisi olemassa.
Sitten olikin rippileiri, joka oli kaikinpuolin ihan mukava. No okei, aluksi se oli todella ahdistavaa ja kamalaa, mutta loppuviikkoa kohden kiinnyin varmaankin hieman näihin ihmisiin ja oli todella vaikeaa ja haikeaa lähteä kotiin. Konfis meni myös ihan hyvin. Sain vitusti rahaa ja niillä rahoilla sitten ostinkin sitte puhelimen.
Näiden juhlallisuuksien jälkeen koitti koko vuoden kohokohta; nimittäin Simerock ja PMMP.n viimeinen festarikeikka. Odotin sitä päivää kuin kuuta nousevaa. Se päivä/yö oli todellakin tähän asti yksi elämäni parhaista. Siellä sitä vain unohti kaiken paskan ja keskittyi vain siihen hetkeen. En tiedä, siellä olin ainakin hetken onnellinen kaiken paskan keskellä.
Elokuussa starttasikin taas koulu. Stressasin sitä jo todella aikaisin, ja syystäkin! Koulussa oli ihan hirveää. Jotenkin kuitenkin onnistuin käymään ensimmäisen jakson kokonaan koulussa. Sitten olikin TET-jakso. Tetissä olin sukulaiseni luona hoitamassa lampaita. Se viikko oli ihan mukava. :3 Toisella jaksolla alkoikin tämä lintsaaminen. Minua vain ahdisti koulu ja sinne meneminen niin paljon. Halusin todella mennä kouluun, mutta minkäs teet kun mieli on musta ja koulu ahdistaa niin perkeleesti? Tilanne kärvistyi siihen, että sossuihin otettiin yhteyttä.
Kyllä minua yritettiin kouluun patistaa ja tehtiin joitain toimenpiteitä, että minulla olisi parempi olla ja voisin käydä koulussa. Pari päivää pystyin käymään, mutta sitten koko juttu taas kusi. Eristäydyin omaan huoneeseeni ja viiltelin. Koulu ei kiinnostanut yhtään.
Loppusyksystä kokeilin ihon polttamista, koska tuntui, että viiltely ei riitä minulle. Tämä onkin varmaan yksi syy, miksi minusta huolestuttiin entistä enemmän. Sitten minut vietiinkin osastolle, jossa majailin ehkä kuukauden...?
Se aika, jonka siellä vietin tuli todella tarpeeseen. Sain ottaa etäisyyttä kaikkiin ja miettiä elämääni ihan rauhassa ja olla oma itseni ilman, että siitä valitettiin. Sain sieltä muutamia uusia kavereita. Ollaan pidetty edelleen yhteyttä ja suunnitellaan, milloin nähtäisiin kahden osastokamun kanssa. ♥ Pakko se on kai oikeasti myöntää, että vaikka aluksi olinkin jyrkästi sitä vastaan ja vihasin koko paikkaa, niin näin jälkikäteen ajatellen ei se niin paha paikka ollut mitä ajattelin. Ja pakko myöntää, että kyllä se oikeasti minua auttoi. Sain asioihin hieman selkoa ja siellä sain sitä kuuluisaa vertaistukea muilta nuorilta. Olen kiitollinen siitä, että minut pakotettiin sinne.
Kun kotiuduin loppuvuodesta, asiat ovat ehkä menneet hieman paremmin. Alettiin seurustelemaan tyttöystävän kanssa (tai no oikeastaan alettiin jo sinä aikana kun olin osastolla, mutta niin...).
Joulu ja uus vuos meni hyvin ja niin... En tiedä. Vuosi 2013 oli aika paska. Positiivista oli se, että sain aika paljon uusia nettituttuja ja tietty nämä osastokaverit. Osa näistä kavereista asuu ihan toisella puolen Suomea. On aika ihanaa ajatella, että tuolla melkeinpä tuhannen kilometrin päässä on joku, joka välittää minusta ja minun jaksamisesta. :3 ♥ Ja tietty ihana tyttöystäväni, joka asuu 200 kilsan päässä. ♥♥♥♥♥
Juu..... No tämä blogiteksti olikin oikeastaan aika pitkä... Mutta kiva jos joku jaksoi lukea koko paskan. :D Loppuun vielä muutamia kuvia, joita otin/jotka kuvaavat minun viime vuotta.
 |
| Vittu tää oli ihan parasta :DDDDDDDDDD ♥ |
 |
| Chef Roosa otti keittiön haltuun |
"Oon mannu lattialla miettinyt miten täällä selvitään.
Oon huutanut keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää.
Mut oon täällä vielä,
en anna pelon mua koskettaa."
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
I can hardly breathe I need to feel you here with me.
Päivää! Olen jo yli viikon yrittänyt saada päivitettyä blogia, mutta en vain ole jaksanut/kerennyt, koska tässä on ollut melkein jatkuvasti jotain menoa. :D Mutta siis joo,
joulu meni hyvin, vaikka ei kauheasti joulufiilistä ollutkaan. Aattona oltiin aamusta isällä jonkin aikaa, ja sen jälkeen mentiinkin mummolaan ja oltiin siellä nuo pyhät. Illalla kävin muutamalla joulupukkikeikalla ja no yöllä sitten datasin koneella ja puhuin skypessä. :D Lahjaksi sain aika paljon kaikenlaista; vaatteita, suklaata,muutamat dvd.t ja cd.t, koruja, lahjakortteja yms. Ihan tyytyväinen olen. :D
Uusi vuosi meni kanssa ihan mukavasti. Oltiin kaverilla ja värjättiin multa hiukset punaseksi. :3 Aaaaah, rakastan näitä hiuksia. ♥ Sitten katsottiin Batman -elokuva ja mässättiin kaikkea. Illalla tai no, melkein yöllä, menin sitten isälle ja olin siellä sitten yhden yön. Yöllä datasin koneella varmaankin johonkin viiteen asti (unirytmi kusee, mutta aivan sama, koska LOMA!!).
Tiistaina alkaa koulu. Voi paska. Stressaan sitä jo valmiiksi. Olen stressannut jo oikeastaan viime viikosta asti. Ahdistaa pelkkä ajatuskin kouluun menemisestä. Ahdistaa nähdä muut luokkalaiset pitkästä aikaa. Ahdistaa mennä taas pitkästä aikaa normaaleille oppitunneille muiden kanssa. Pelottaaaaaaaaaaaaa. En yhtään tiedä, mitä siitä seuraa. Kuolen kuitenkin sinne eli ihan sama. Ei jaksaisi miettiä koko asiaa, mutta silti se tulee kokoajan mieleeni. Tulen hulluksi näiden ajatusten kanssa.
En tiedä, on hirveä ikävä tyttöystävääkin. Onhan siitä nyt jo yli kolme viikkoa kun on nähty viimeksi. :/ Aaaaaaaaaaa, vielä pitäisi muutama viikko jaksaa odottaa, mutta sekin tuntuu ikuisuudelta. Mutta eikös ole sellainen sanonta kun hyvää kannattaa odottaa..? :3
No jooh, en tiiä mitä enää voisin selittää.. Kello on jo yli kaks yöllä.. vois kohta mennä nukkumaan.. Öitä!
joulu meni hyvin, vaikka ei kauheasti joulufiilistä ollutkaan. Aattona oltiin aamusta isällä jonkin aikaa, ja sen jälkeen mentiinkin mummolaan ja oltiin siellä nuo pyhät. Illalla kävin muutamalla joulupukkikeikalla ja no yöllä sitten datasin koneella ja puhuin skypessä. :D Lahjaksi sain aika paljon kaikenlaista; vaatteita, suklaata,muutamat dvd.t ja cd.t, koruja, lahjakortteja yms. Ihan tyytyväinen olen. :D
Uusi vuosi meni kanssa ihan mukavasti. Oltiin kaverilla ja värjättiin multa hiukset punaseksi. :3 Aaaaah, rakastan näitä hiuksia. ♥ Sitten katsottiin Batman -elokuva ja mässättiin kaikkea. Illalla tai no, melkein yöllä, menin sitten isälle ja olin siellä sitten yhden yön. Yöllä datasin koneella varmaankin johonkin viiteen asti (unirytmi kusee, mutta aivan sama, koska LOMA!!).
Tiistaina alkaa koulu. Voi paska. Stressaan sitä jo valmiiksi. Olen stressannut jo oikeastaan viime viikosta asti. Ahdistaa pelkkä ajatuskin kouluun menemisestä. Ahdistaa nähdä muut luokkalaiset pitkästä aikaa. Ahdistaa mennä taas pitkästä aikaa normaaleille oppitunneille muiden kanssa. Pelottaaaaaaaaaaaaa. En yhtään tiedä, mitä siitä seuraa. Kuolen kuitenkin sinne eli ihan sama. Ei jaksaisi miettiä koko asiaa, mutta silti se tulee kokoajan mieleeni. Tulen hulluksi näiden ajatusten kanssa.
En tiedä, on hirveä ikävä tyttöystävääkin. Onhan siitä nyt jo yli kolme viikkoa kun on nähty viimeksi. :/ Aaaaaaaaaaa, vielä pitäisi muutama viikko jaksaa odottaa, mutta sekin tuntuu ikuisuudelta. Mutta eikös ole sellainen sanonta kun hyvää kannattaa odottaa..? :3
No jooh, en tiiä mitä enää voisin selittää.. Kello on jo yli kaks yöllä.. vois kohta mennä nukkumaan.. Öitä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)