Alkuvuosi (jotain tammikuu-maaliskuu) meni olosuhteisiin nähden aika hyvin. En paljoa muista tästä ajasta, mutta silloin olin todella paljon koneella ja tuntui, että koko elämä pyöri tietokoneen ympärillä. Öitä valvottiin ja datailtiin vain koneella.
Jokin asia kuitenkin meni pieleen siinä huhtikuun kieppeillä. Elämä alkoi tuntumaan turhalta ja minä aloin vihaamaan itseäni. Onneksi kaverini tsemppasivat minua menemään terkkarin luo puhumaan ajoissa.
Loppukevät oli minulle yhtä helvettiä niin koulussa kuin kotonakin. Koulu alkoi ahdistamaan. En jaksanut lukea kokeisiin enkä muutenkaan panostaa kouluun ollenkaan. Kuitenkin jaksoin tsempata itseäni ainakin käymään koulussa. Kotonakin tapeltiin vain jatkuvasti. Sitten aloitin viiltelyn. Muistan sen tunteen, mikä minulla oli kun ensimmäisen kerran tein viillon käteeni. Minulla oli todella epätoivoinen olo. Istuin sängyn laidalla, itkin ja katselin lattiaa. Silmääni pistivät sakset, jotka olin unohtanut lattialle. Menin saksien luo, otin ne käteeni ja ajattelin, että ehkä tätä voisi kokeilla. Jos tämä helpottaisi oloani edes vähän ja hetkellisesti. Ajattelin, että se on ensimmäinen ja viimeinen viiltoni koskaan. Näinhän asia ei kuitenkaan ollut. Jäin "koukkuun" viiltelyyn. Viiltely oli minulle kuin huume narkkarille. Tuntui, että en voi hengittää ilman jos en saa edes yhtä pientä viiltoa tehdä käteeni. Jäiden lähtöjen aikaan menin istumaan sillan kaiteelle. Se oli todella lähellä, että olisin hypännyt sinne.
Kesällä tämä helvetti vain jatkui. Vaikka koulu loppui, ei se aluksi parantanut oloani ollenkaan. Viiltely senkun vain jatkui jatkumistaan. Itkin päivittäin. Olin epätoivoinen ja totisesti masentunut. Elämäni oli kuin vaeltamista yksin pimeässä tunnelissa eikä tunnelin päässä näkynyt valoa. Olinhan siinä yhdessä vaiheessa kesätöissä parisen viikkoa S-Marketissa. Se oli raskasta, koska oli niin paljon muutakin mietittävää.
(Olen kertonut tästä jo täällä blogissa, mutta nopea kertaus): Eräs päivä menin vaeltamaan metsään. Metsässä ollessani saavuin jonkun laavun kohdalle. Katselin maisemia ja silmääni osui kyltti vieressäni: "Varo jyrkännettä". Minua alkoi ahdistamaan ja itkettämään. Tuntui, että se on ihan sama, vaikka hyppäisin tuonne alas. Itkin ja seisoin jyrkänteen reunalla aikeissa hypätä alas. Kuitenkin minut tultiin keskeyttämään ja jouduin lähteä vaeltamaan takaisin. Oikeasti, jos nämä ihmiset olisivat tulleet minuutinkin myöhemmin, niin minua ei nyt varmaankaan enää olisi olemassa.
Sitten olikin rippileiri, joka oli kaikinpuolin ihan mukava. No okei, aluksi se oli todella ahdistavaa ja kamalaa, mutta loppuviikkoa kohden kiinnyin varmaankin hieman näihin ihmisiin ja oli todella vaikeaa ja haikeaa lähteä kotiin. Konfis meni myös ihan hyvin. Sain vitusti rahaa ja niillä rahoilla sitten ostinkin sitte puhelimen.
Näiden juhlallisuuksien jälkeen koitti koko vuoden kohokohta; nimittäin Simerock ja PMMP.n viimeinen festarikeikka. Odotin sitä päivää kuin kuuta nousevaa. Se päivä/yö oli todellakin tähän asti yksi elämäni parhaista. Siellä sitä vain unohti kaiken paskan ja keskittyi vain siihen hetkeen. En tiedä, siellä olin ainakin hetken onnellinen kaiken paskan keskellä.
Elokuussa starttasikin taas koulu. Stressasin sitä jo todella aikaisin, ja syystäkin! Koulussa oli ihan hirveää. Jotenkin kuitenkin onnistuin käymään ensimmäisen jakson kokonaan koulussa. Sitten olikin TET-jakso. Tetissä olin sukulaiseni luona hoitamassa lampaita. Se viikko oli ihan mukava. :3 Toisella jaksolla alkoikin tämä lintsaaminen. Minua vain ahdisti koulu ja sinne meneminen niin paljon. Halusin todella mennä kouluun, mutta minkäs teet kun mieli on musta ja koulu ahdistaa niin perkeleesti? Tilanne kärvistyi siihen, että sossuihin otettiin yhteyttä.
Kyllä minua yritettiin kouluun patistaa ja tehtiin joitain toimenpiteitä, että minulla olisi parempi olla ja voisin käydä koulussa. Pari päivää pystyin käymään, mutta sitten koko juttu taas kusi. Eristäydyin omaan huoneeseeni ja viiltelin. Koulu ei kiinnostanut yhtään.
Loppusyksystä kokeilin ihon polttamista, koska tuntui, että viiltely ei riitä minulle. Tämä onkin varmaan yksi syy, miksi minusta huolestuttiin entistä enemmän. Sitten minut vietiinkin osastolle, jossa majailin ehkä kuukauden...?
Se aika, jonka siellä vietin tuli todella tarpeeseen. Sain ottaa etäisyyttä kaikkiin ja miettiä elämääni ihan rauhassa ja olla oma itseni ilman, että siitä valitettiin. Sain sieltä muutamia uusia kavereita. Ollaan pidetty edelleen yhteyttä ja suunnitellaan, milloin nähtäisiin kahden osastokamun kanssa. ♥ Pakko se on kai oikeasti myöntää, että vaikka aluksi olinkin jyrkästi sitä vastaan ja vihasin koko paikkaa, niin näin jälkikäteen ajatellen ei se niin paha paikka ollut mitä ajattelin. Ja pakko myöntää, että kyllä se oikeasti minua auttoi. Sain asioihin hieman selkoa ja siellä sain sitä kuuluisaa vertaistukea muilta nuorilta. Olen kiitollinen siitä, että minut pakotettiin sinne.
Kun kotiuduin loppuvuodesta, asiat ovat ehkä menneet hieman paremmin. Alettiin seurustelemaan tyttöystävän kanssa (tai no oikeastaan alettiin jo sinä aikana kun olin osastolla, mutta niin...).
Joulu ja uus vuos meni hyvin ja niin... En tiedä. Vuosi 2013 oli aika paska. Positiivista oli se, että sain aika paljon uusia nettituttuja ja tietty nämä osastokaverit. Osa näistä kavereista asuu ihan toisella puolen Suomea. On aika ihanaa ajatella, että tuolla melkeinpä tuhannen kilometrin päässä on joku, joka välittää minusta ja minun jaksamisesta. :3 ♥ Ja tietty ihana tyttöystäväni, joka asuu 200 kilsan päässä. ♥♥♥♥♥
Juu..... No tämä blogiteksti olikin oikeastaan aika pitkä... Mutta kiva jos joku jaksoi lukea koko paskan. :D Loppuun vielä muutamia kuvia, joita otin/jotka kuvaavat minun viime vuotta.
 |
| Vittu tää oli ihan parasta :DDDDDDDDDD ♥ |
 |
| Chef Roosa otti keittiön haltuun |
"Oon mannu lattialla miettinyt miten täällä selvitään.
Oon huutanut keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää.
Mut oon täällä vielä,
en anna pelon mua koskettaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti