En tiedä, mitä selittäisin. Perus. No mutta alotan vaikka sillä, että vielä on tutkielmakirjaa lukea 36 sivua tasan! Toivon mukaan saan sen luettua alkuviikosta ja pääsen itse tutkielman pariin. Pakko saada tehtyä se mahdollisimman nopeasti, koska uhkailut ovat hirveitä. :|
Ja no öäh.. OLI YHTEISHAKU!!!! Hain ensin Rovaniemelle, mutta sitten alkoikin kaduttamaan ja vaihdoinkin hakujärjestystä siten, että ensimmäisenä hakutoiveena onkin Oulu ja kokkilinja. Kovasti kaikki kyllä yrittivät minua vastustella ja yrittää ylipuhua minua hakemaan sinne Rovaniemelle, mutta eipä minun mieltäni hevin käännetäkään!!
Ja no muuten koulussa meneekin ihan jees. Kai. Tai siis niin, no en kyllä tunneilla pysty keskittyä melkeinpä ollenkaan, mutta en ole kuitenkaan lähtenyt tunneilta pois, vaikka onkin ahdistanut ihan vitusti.
Kotonakin on mennyt ihan jees muutamia riitoja ja erimielisyyksiä lukuunottamatta.
Voisin tännekin avautua tästä asiasta. Keskustelin tässä jokunen viikko sitten tyttöystäväni kanssa tästä.
Mutta siis aloin miettimään, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, että suurin syy siihen miksi minulla on nyt parempi olla ja pääsin vaikeimman vaiheen yli, on minun tyttöystäväni. Ihan oikeasti. Minulla ei ollut muita ystäviä ja olin ihan yksin murheitteni kanssa. Oli lohduttavaa ajatella, että edes joku tuolla jossain kaukaisuudessa välittää minusta ihan oikeasti. Hän sai minut hymyilemään kaiken sen paskamyrskyn keskellä. Hänen rohkaisevien sanojen vuoksi minä jaksoin yrittää elää ja selvitä päivä kerrallaan, vaikka välistä se oli todella hankalaa ja monesti olin todella lähellä luovuttaa. Hän oli ainut, joka hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Hänelle minun ei tarvinnut esittää yhtään mitään muuta kun oikeasti olen ja se on minusta todella ihana piirre ihmisessä. Hän oli myös ainut ihminen, jolle pystyin puhumaan avoimesti jokaisesta asiasta. Jollekin en pystynyt puhua ahdistuksestani, kun taas toisille en pystynyt puhumaan seksuaalisuudestani. Pitkään jouduin olemaan "kaapissa" ja esittämään, että tykkäsin pojista. Se oli rankkaa.
Muistan muutamia kertoja, kun olin tehnyt/meinannut tehdä jotain todella typerää ja tyttöystäväni oli ainut, jolle uskalsin kertoa niistä. Muutaman kerran hän sai minut ja minun ajatukseni pysäytettyä juuri ajoissa.
Yhden kerran eritellekseni (vai miten se nyt taipuukaan) voisin kertoa nopeasti tähän: Yhtenä iltana olin nojaamassa siltaa vasten ja itkin. Tarkoitukseni oli hypätä. Katsoin nopeasti ettei kukaan ollut näkemässä minua ja menin sillan kaiteelle istumaan. Siinä samalla tietenkin angstasin twitteriin, kuinka paskaa elämäni on ja haluan päästää irti. Siinä samalla sitten keskustelin myös jotain tyttöystäväni kanssa (tuolloin ei kyllä oltu vielä yhessä, mutta kuitenkin). Jossain vaiheessa tyttöystäväni sanoi minulle jotain, mikä sai minut tulemaan pois sillan kaiteelta ja ajattelemaan elämää eristä näkökulmasta. En tarkalleen muista, mitä hän sanoi, mutta jotain tyyliin: rakastan sua ihan vitusti ja en kestäis sitä jos sulle tapahtuis jotain yms. Nämä hänen sanansa saivat minut miettimään ja jaksamaan. Ehkä se ei kaikista tunnu niin ihmeelliseltä, jos joku sanoo sinulle rakastavansa sinua, mutta minulle se merkitsee oikeasti todella paljon. Varsinkin tuolloin kun minusta tuntui, että ei minusta kukaan oikeasti välitä.
Suoraan sanottuna, ilman häntä ei olisi enää minuakaan. Kukaan muu ei ole saanut minua pysäyttämään itseäni juuri vaikka esimerkiksi hyppäämästä sillalta yms. Olen ikionnellinen siitä, että onnistuin löytämään tällaisen ihanan ihmisen, jota rakastan joka päivä yhä enemmän. Hän on ollut ensihetkestä asti elämäni valopilkku ja on sitä edelleen. Hän on syy siihen, miksi hymyilen. :3
PS. Olen erinomainen äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti