You always say that, you always say this is the last time.

Ahdistaa. Ihan vitusti. En pysty soittaa kenellekään, koska kaikki vittu on nukkumassa. Ja sitä paitsi, ei minun puheestani nytkään taas kukaan saisi selvää. Itken täällä yksin. Minua oksettaa. Ja terä on pöydällä. Mietin, uskaltaisinko. Ajatukset ovat todella ristiriitaiset. Toisaalta tekisi mieli, todella paljonkin, mutta sitten toisaalta tiedän, että jos menen tekemään jotain tyhmää niin kadun sitä huomenna. Tiedän myös sen, että jos nyt menen jotain tekemään niin minä en ainostaan satuta itseäni vaan myös kaikkia läheisiäni. Mutta jos nyt menen jonkin typerän syyn takia satuttamaan itseäni niin se ei tosiaankaan ole kenenkään syy, että tutut älkää syyttäkö itteenne.

En tiedä, miksi minusta tuntuu tältä. Pelkään itseäni ja ajatuksiani. Minusta tuntuu, että ei minulla ole arvoa. Tunnen olevani turha. Jos kerran olen turha, miksi minun täytyisi elää täällä kaikkien syrjittävänä ja kiusattavana? Tuntuisi toisaalta todella helpottavalta päästää irti. Tiedän kuitenkin, että se olisi todella säälittävää lähteä täältä pois oman käden kautta ja pystyn kuvitella sen tuskan, mitä lähimmäiseni joutuisivat kokemaan. Nyt kyllä tuntuu siltä, että ei minulla mitään läheisiä ole, paitsi tyttöystävä... ainoa syy, miksi olen vielä elossa. Rakastan sua. 

Kuitenkin, tämä tunne on ihan hirveä. Vihaan tätä tunnetta ja näitä öitä kun olen ainut, joka on hereillä ajatusteni kanssa. En pysty sanoa kenellekään ajatuksistani. Kukaan ei ole kuuntelemassa minua silloin kun sitä oikeasti tarvitsisin. Joo en tiiä, ajatukset menee nyt taas miten sattuu ja äääh haluan viiltää...

En ole varma, kannattaisiko minun tänne purkautua tästä, koska kuitenkin joku joko 

a) huolestuu turhasta tai b) alkaa haukkumaan lisää tai jotain vittua. Ihan sama. Pakko yrittää avautua jonnekin.