"Mulla menee oikeasti tosi hyvin. Paremmin kuin aikoihin. Olo on pysynyt suhtkoht neutraalina ja ei ole mitään ihmeellistä tapahtunut."
Todellisuudessa asia ei ole näin. Minua on ahdistanut ihan vitusti jo monta kuukautta, mutta koska olen ollut paska niin en ole kertonut siitä kenellekään. Tällä viikolla kuitenkin oloni on loppuviikkoa kohden huonontunut tosi paljon. Olen vain angstannut kaiket päivät ja itkenyt sänkyni pohjalla. En ole syönyt kovinkaan paljoa ja senpä vuoksi oloni on välistä ollut todella heikko, mutta sille nyt sama.
Ensi viikolla olisikin sitten taas palaverin poikasta tiedossa ja minua pelottaa se ihan suunnattomasti. En ole syönyt lääkkeitä ja oloni on jatkuvasti vitun huono. Luulen kuitenkin, että en uskalla myöntää todellisuutta palaverissa kenellekään, koska minua pelottaa, että minut viedään taas kuitenkin osastolle ja hyi perkele. Se ei auta minua. Se ei paranna oloani. Mielestäni olisi parempi, jos voisin saada vaikkapa jonkinlaista terapiaa yms. koska puhuminen on auttanut aiemminkin. Tuntuu, että tätäkään totuutta en voi kuitenkaan sanoa siellä palaverissa, koska ei minua kuitenkaan uskota ja muutenkin on ihan vitun sama, koska on minuakin tärkeämpiä ihmisiä, jotka tarvitsevat apua enemmän kuin minä. Ehkä on ollut tarkoitus, että minun elämästäni tulee tällaista helvettiä. Ehkä minun täytyisi vain kärsiä henkisesti, muttei näyttää sitä muille. Tuntuu, että niin olisi kaikkien kannalta parempi.
Olen näitä asioita alkanut miettiä vasta tällä viikolla kunnolla, koska minua pelottaa kohdata se todellisuus, että olen edelleen melkeinpä samassa tilanteessa, missä olin syksyllä; mielessä pyörii vain itsensä satuttaminen ja itsemurha. En jaksa olla negatiivinen ja masentuneen oloinen. Vihaan sellaista Roosaa. Inhottaa, että minun vuokseni muillakin on paha olla ainoastaan minun vuokseni. Välistä joo minulla on hetkiä, että olen ihan oikeasti onnellinen, mutta kuitenkin huomattavan useat päivät ovat tällaisia kuin tämä päivä. En jaksa tätä enää. Minua pelottaa, että jos en pian saa jonkinlaista, oikeanlaista apua, minusta tuntuu että en jaksa tätä kaikkea enää ja teen jotain harkitsematonta ja typerää. Tiedän, että itsemurha ei ole ratkaisu yhtään mihinkään ja se on maailman itsekkäin teko, mutta kun olen masentunut minusta tuntuu, että ei muukaan auta minua. Minusta vain tuntuu, että olisi kaikkien kannalta parempi jos lähtisin pois. Kenenkään ei enää tarvitsisi huolehtia minusta, kenenkään ei tarvitsisi kysellä perääni kohteliaisuutena enkä olisi kaikenmaailman vastaanotoilla yms turhaan muiden ihmisten tiellä. Olen kokeillut monenlaisia erilaisia keinoja, mutta MIKÄÄN ei auta. Paitsi kirjoittaminen ja puhuminen hieman.
Tiedän myös, että minulla on paha asennevamma. Minun täytyy saada muutettua asennettani, mutta en vain yksinkertaisesti jaksa. Välistä minulla on hetkiä, että muiden mielipiteet eivät merkaa minulle mitään, mutta yhtäkkiä muiden mielipiteet ovatkin omiani tärkeämpiä. Tuntuu, että olen ihan turha. Ei minusta välitetä. En jaksa tällaista enää. Minua ei huvita tehdä yhtään mitään. Paitsi viillellä. Tarvitsen kunnon unilääkkeet. Minusta tuntuu, että jos saisin jo pelkän uneni kuntoon niin silläkin olisi jo suuri merkitys. Ja okei, ehkä voisin vielä yrittää syödä joitain lääkkeitä, mutta minun on vain niin vaikea yrittää saada itseäni uskomaan, että ne voisivat auttaa ja parantaa oloa. Näköjään minulla on asennevamma lääkkeitäkin kohtaan. En tiedä, miten sitä voisin muuttaa. "Harjoittelemalla, harjoittelemalla." NO VITTU JOO, MUTTA ENTÄ JOS EI JAKSA?! SAANKO LUOVUTTAA? SAANKO HEITTÄÄ KAIKEN MENEMÄÄN, KOSKA EN VAIN ENÄÄ JAKSA TAISTELLA ITSENI KANSSA?
Anteeksi, että olen olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti