Synttärit!!!!!!!!!!!!!!!!!

Heips! AOAOOAAOAAAA MULLA OLI SYNTTÄRIT JA OLEN NYT 16! Oli kyllä elämäni parhaat synttärit ikinä. 

Aamulla oli herätys kymmentä vaille kuusi. Siinä sitte nopeasti söin jotaki, puin vaatteet, pesin hampaat, pakkasin laukun ja menin oottamaan linkkaria ja sitte matka alkoki kohti Rovaniemeä. :D 

Siellä sitte piti hetki oottaa tyttöystävän linkkaria, mutta seki aika meni nopeasti puhelinta lataillessa ja musiikkia kuunnellessa. Ei siinä ko joku puolisen tuntia vain piti oottaa. Meidän jälleennäkemiset on aina niin aaw. :D Ja olihan viimenäkemästäki jo vierähtäny jokunen tovi; jotaki kuukausi kai. :DD 

Linja-autoasemalta lähdettiin kävelemään kohti kauppakeskuksia. Sitä ennen kuitenkin kävin nopeasti ottamassa passikuvat. Ja no enpä tiiä miten ne onnistu. :D Kai minä ihan ihmiseltä näytin. Kuitenkin, siinä ei mennyt kun muutamisen minuuttia ja sen jälkeen mentiin kauppakeskuksia kiertelemään. Ei me oikein mitään järkevää missään vaiheessa tehty; oltiin vaan aaweja ja istuskeltiin. Käytiin me tietenki jossaki vaiheessa syömässä Hesburgerissa. :P 

Ja sitten hassua oli se, kun kierreltiin samat paikat, joissa me käytiin ku nähtiin ekan kerran livenä. On jotenki niin hassua ajatella, että siitäki on kohta kaheksan kuukautta ko me ekan kerran nähtiin. Aika menee niin hullun nopeasti. Silti tuntuu vain siltä, että siihen toiseen kyllästy ikinä; tuntuu, että rakastaa päivä päivältä enemmän. 

Se on myös omalla tavallaan ahdistavaa ja huvittavaa, kun muut ihmiset tuijottaa niin kamalan paljon. Huvittavaa sillälailla, että on mukava hieman ärsyttää joitain vanhoja ihmisiä, jotka ei hyväksy mitään, mutta samalla se on tosi ahistavaa olla kaikkien silmätikkuna vain koska olen siinä toisen tytön kanssa käsi kädessä. Jos vertaa, että millaista se oli vaikkapa silloin aluksikun oltiin juuri alettu seurustella ja oltiin vaikka Rovaniemellä ja kaikki kyttäs. Silloin aluksi yritin näyttää paljon vahvempaa ja itsevarmempaa, mitä oikeasti olin. Nykyään minusta tuntuu, että se itsevarmuus vahvistui ainakin tuon asian kanssa ja nykyään en yhtään häpeile tai yrtä peitellä sitä, että seurustelen tytön kanssa. Oikeasti, se on sinun oma asia millainen sinä oot ja sulla on oikeus olla sellanen ko haluat. Ei kukaan voi päättää justiinsa vaikka omaa seksuaalista suuntautumista tai ketä rakastaa. Se saattaa viedä toisilla kauemmin aikaa hyväksyä itsensä tai joku toinen, mutta ajan kanssa asiat selkeytyy, nimimerkillä kokemusta on. Muistan ne ajat, kun tiesin, että olen lesbo mutta en uskaltanut kertoa sitä kenellekään ja en hyväksynyt sitä itsekään aluksi, mutta kun aika oli sopiva niin avauduin tänne blogiin enkä kadu sitä yhtään! Kaikilla on oikeus olla oma itsensä. Kannustan kaikkia rohkeasti olemaan omia itsejään, koska jos menee massan mukana niin ei siinä ole mitään järkeä. Aluksi sitä saattaa hieman pelätä, että mitä ne muut ajattelee sinusta, mutta loppujen lopuksi se on kuitenki ihan sama. Kun on oma itsensä niin kaikki on paljon helpompaa. Ei tarvitse peitellä jotain asiaa ja pelätä, että entä jos joku kuuleekin jostain asiasta, jota on peitellyt kaikkilta. Ja sitä paitsi, minusta se on ihan turhaa. Esimerkiksi, jos yrittää peittää vaikkapa niinkin suuren asian kun oman seksuaalisuutensa. 

Kuitenkin, sitten pikkuhiljaa alettiin kävellä kohti linja-autoasemaa. Siinä sitten oli hetki aikaa ladata puhelinta ja värkätä vielä yhessä jotain. Tyttöystävän linkkari lähti ennen minun, joten jäin sitten sinne odottamaan linkkariani yksin joksikin aikaa. 
Kyllä se linkkari sitte oppujen lopuksi tuli ja pääsin takasin kotia.

Illan päälle sitten käväsin pyöräilemässä kylää ympäri ja nyt olen datailemassa koneella. Kaikinpuolin ihana ja aaw ja uuh päivä oli. :3 Mahollisimman pian järjestetään sitten seuraavat treffit ja yökylät. ;) Aaw<3

Sä teit paljon kauniimman minun maailmasta.

Voisin jatkaa deeppejä pohdintojani. 

Siis tässä seurustellessa olen oikeastaan vasta oppinu ja ymmärtäny, mitä se ikävä oikeasti on. Ei se ole oikeasti helppoa seurustella ihmisen kanssa, joka asuu erillä paikkakunnalla parinsadan kilsan päässä. Jos toisella on huono olla tai ahistaa niin et voi vain mennä käymään sen tykönä vaan täytyy yrittää puhelimen välityksellä yrittää lohduttaa ja yrittää saada se tyttö- tai poikaystävä paremmalle tuulelle. Tiiän kokemuksesta, että jos minua ahistaa niin minua on tosi vaikea saada paremmalle tuulelle varsinki ainoastaan puhelimen välityksellä. Se olis vain niin vitusti helpompaa jos vois olla sen toisen vieressä. 

Silti olen nytte seurustellu kohta kaheksan kuukautta ihanan tytön kanssa, joka kuitenki on asunu minusta parin tunnin automatkan päässä. En voi sanoa, että aina olis helppoa, mutta tässä sitä ollaan edelleen. Se on tosi vaikeaa ko voi nähä vain kerran kuussa ja neki on yleensä vain ollu sen yhen viikonlopun. Tuntuu, että se repii välistä täysin palasiksi, mutta sitä on pakko jaksaa ja yrittää uskoa, että vielä joku päivä nähään useammin. 

Nytten ko tässä molemmat muutetaan niin välimatka pysyy suhtkoht samana, mutta on paremmat kulkuyhteydet. Siis toisin sanoen voidaan nähdä useammin. Minä en sitä kuitenkaan voi uskoa, koska olenhan niin jääräpäinen ja vaikea ihminen. Minusta tuntuu, että kaikki jatkuu kutenki samallalailla ko tähänki asti, että nähään vain sen kerran kuussa, koska minä en saa mistään rahaa matkoihin, ei ole itelläkään yhtään säästöjä, vanhemmat ei suostu maksamaan busseja ja junia, minusta tuntuu että minut pakotetaan joka viikonloppu tulemaan joko äidin tai isän luo ja en saa tyttöystävää nähä. Pelottaa kaikki. 

Monet on varmasti sillee, että no miksi valitat ole sitte sellasen kanssa joka asuu samalla paikkakunnalla. Ongelma on se, että en halua olla kenenkään muun kanssa. En vain pysty. Mulla on maailman ihanin tyttöystävä, josta en tosiaan aio päästää irti ja jota rakastan enemmän ku ketään. Tyttöystävä on ollu minun ainoa tuki silloin ko mulla oli varmaankin pahimmat ajat päällä. Se oli ainoa, kelle pystyin puhua ja joka kuunteli minua. 

Viime yönä huomasin taas kerran, kuinka paskasti mulla on ollu täällä asiat... ja no on vieläki... Olen tosi vitun onnellinen, että pääsen täältä helvetistä pois. Mulla ei ole oikein missään vaiheessa ollu kunnon kavereita, jotka olis jaksanu minua ja välittäny minusta. Ala-asteella niitä oli pari, mutta sitten se toinen muutti ja no se toinen jäi, mutta sitte meistä tuli kuitenki etäisiä. Minusta on tuntunu jo ala-asteelta asti siltä, että olen yksin. Yläasteella ne tunteet vain kasvoi ja siinä kasilla tajusin, että ko olen pienempänä ajatellu, että olen yksin niin ei se ollu niin pahaa, mitä se silloin kasilla ja ysillä oli. 

Nykyään mulla on täällä vain oikeastaan pari-kolme hyvän päivän tuttua, joitten kanssa puhun silloin tällöin ja parin kanssa näen aina välillä. Mutta onko sairasta sanoa, jos minusta kumminki tuntuu, että en merkkaa niille yhtään mitään. En tiiä, mutta minusta vain tuntuu siltä, että ärsytän vain kaikkia ihmisiä ja kaikki inhoaa minua. Tuntuu, että jos vaikka puhun jonku kanssa tai näen niin se toinen vain haluaa päästä minusta eroon ja en tiiä. Vaikka sitä ei monikaan sano minulle ääneen, minusta vain tuntuu siltä, että jos ärsytän yhtä ihmistä niin sitten ärsytän kaikkia. 


Nojoo minun deepit pohdinnat saakoon jäädä tänään tähän.

Tuskan keskel koitti tehä pilvilinnoi usvast.

Iltaa. Pienehkö päivittely ei varmaan olisi pahitteeksi. On ollu niin paljon tekemistä koko kesän, että ei ole melkein henkeä kerinny vetää välissä. :D On seikkailtu Rovaniemellä useampaankin otteeseen, tyttöystävän kanssa nähty, hiuksia värjätty, laitoksessa kävästy pikavisiitti  ja laitettu koko kylä sekasin jne. :D Lomaa on jäljellä vielä reilut pari viikkoa. APUA!!!!! TAJUAMUS MAXIMUS! Siis kohta muutan Ouluun ja voin alottaa kaiken uudestaan. Voin olla oma itseni eikä minun tarvitse salata mitään. Olen oikeasti tosi ilonen, että sinne pääsin opiskelemaan. Okei, suurin syy on varmasti se, että voidaan nähdä tyttöystävän kanssa useammin ja kaikki alkaa menemään toivottavasti paremmin. 

Kuitenkin hieman pelottaa se kaikki. Entä jos en saakkaan kavereita ja jään taas yksin? Entä jos minua aletaan syrjimään (joo tiedän että se on ammattikoulu ja siellä on järkevämpää porukkaa mutta kuitenkin)? Entä jos en jaksa käydä koulua? Entä jos masennun ja tapan itteni?

Yksi asia, jota odotin Oulusta eniten oli se, että saisin tarvitsemani terapian, mutta nyt en saa sitäkään. Luvattiin, että minulle järjestetään ainakin muutama arviointikerta, mutta yhtäkkiä se peruttiinkin ja oltiin sillälailla, että käyt siellä ainoastaan sen kouluterveydenhoitajan luona puhumassa. Tiedän, että se ei riitä ja siksi minua pelottaa ihan vitusti, että entä jos masennun taas.. Ja no, että alan taas viiltelemään. Välistä on ollut pakko turvautua viiltelyyn, mutta onneksi se ei ole sellainen pakollinen päivittäinen rituaali, jota se oli ennen. 

Pelkään aina, että pahin mahdollinen tapahtuu. Sen huomaa tässäkin asiassa. Jos minulle yritetään selittää, että kaikki ei ole samallalilla kuin täällä; en jää yksin ja saan kavereita. En vain voi uskoa sitä, koska ei kukaan voi oikeasti tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ei se voi olla varmaa saanko kavereita tai etten masentuisi uudestaan. Pelottaa. En sano, että minua kaduttaisi Ouluun hakeminen ja pääseminen, mutta minua pelottaa ne kaikki tilanteet, joita joudun kokea, koska täysin vieras paikka täynnä vieraita ihmisiä.

Ehkä minua hieman pelottaa, että en pärjää siellä. Okei, olen varma, että en pärjää siellä. Vaikka täällä kotikunnassakin sanotaan, että kyllä kaikki järjestyy ja infoa heti tännekin jos asiat eivät siellä ala rullata. En uskalla kertoa. En halua myöntää, jos asiat menevätkin niin huonosti, mitä olen ajatellut. En vain pysty siihen. En oikeasti jaksa enää sitä helvettiä, mitä oikeastaan koko elämäni on tähän asti ollut. Nyt tänä vuonna asiat ovat tavallaan paremmin, mutta silti minulla on välistä, okei aika useastikin, samat ajatukset, mitä ne olivat vaikka puolitoista vuotta sitten.  Liian usein minulla on vieläkin huonoja päiviä, jolloin haluaisin vain viiltää ranteet auki ja kuolla. Liian usein minulla on päiviä, jolloin mietin, miksi olen edelleen elossa ja mikä minun tarkoitukseni on olla täällä kerran kun en saa aikaiseksi ikinä yhtään mitään ja aiheutan muille vain pahaa mieltä ja ahdistusta. Tiedän, että en ole ainut, joka niistä ahdistuksista ja ajatuksista kärsii. Silti en voi tehdä asialle mitään, koska ahdistus on ja pysyy vaikka tekisin mitä tahansa. Ja kun minua ahdistaa, se on niin perkeleen voimakas, että se lamaannuttaa minut ja ainoa mitä jaksaisin tehdä olisi viiltely. En halua joutua taas siihen pahimpaan oravanpyörään, mitä tämä yläaste aika minulle oli. 

Ouluun meno ja se, että yrittäisin uskoa että kaikki alkaa mennä paremmin vaikeuttaa myös se, että minua on kiusattu monta vuotta ja ne tuntemukset ovat edelleen pinnassa. Tiedän, että ne henkiset arvet ei lähde koskaan ja ne täytyy vain hyväksyä ja uskoa, että se on nyt ohi, mutta se ei minulta vielä onnistu. Sitä jatkui koulun loppumiseen asti, ja tavallaan ajattelen, että se jatkuu syksyllä siitä, mihin syksyllä kaikki jäi. 

Kiusaaminen on sellainen asia, joka on tuhonnut minua ja itseluottamustani perkeleesti, mutta samalla se on myös hieman kasvattanut minua ja saanut ajattelemaan kahdesti, kehen täällä maailmassa voi luottaa. Se on kuitenkin sellaista helvettiä, jota ei toivo kenellekään. Ihan sairasta touhua koko kiusaaminen. Niillä kiusaajilla on pakko olla joku ongelma, koska kuka fiksu ihminen kiusaa toista. Pahimmillaan siitä kiusaamisesta voi seurata vaikka mitä kauheuksia nimim. kokemusta on. 

En tiiä, mikä idea tällä postauksella oli.

http://youtu.be/X-b4BFpc6GE