Kuitenkin hieman pelottaa se kaikki. Entä jos en saakkaan kavereita ja jään taas yksin? Entä jos minua aletaan syrjimään (joo tiedän että se on ammattikoulu ja siellä on järkevämpää porukkaa mutta kuitenkin)? Entä jos en jaksa käydä koulua? Entä jos masennun ja tapan itteni?
Yksi asia, jota odotin Oulusta eniten oli se, että saisin tarvitsemani terapian, mutta nyt en saa sitäkään. Luvattiin, että minulle järjestetään ainakin muutama arviointikerta, mutta yhtäkkiä se peruttiinkin ja oltiin sillälailla, että käyt siellä ainoastaan sen kouluterveydenhoitajan luona puhumassa. Tiedän, että se ei riitä ja siksi minua pelottaa ihan vitusti, että entä jos masennun taas.. Ja no, että alan taas viiltelemään. Välistä on ollut pakko turvautua viiltelyyn, mutta onneksi se ei ole sellainen pakollinen päivittäinen rituaali, jota se oli ennen.
Pelkään aina, että pahin mahdollinen tapahtuu. Sen huomaa tässäkin asiassa. Jos minulle yritetään selittää, että kaikki ei ole samallalilla kuin täällä; en jää yksin ja saan kavereita. En vain voi uskoa sitä, koska ei kukaan voi oikeasti tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ei se voi olla varmaa saanko kavereita tai etten masentuisi uudestaan. Pelottaa. En sano, että minua kaduttaisi Ouluun hakeminen ja pääseminen, mutta minua pelottaa ne kaikki tilanteet, joita joudun kokea, koska täysin vieras paikka täynnä vieraita ihmisiä.
Ehkä minua hieman pelottaa, että en pärjää siellä. Okei, olen varma, että en pärjää siellä. Vaikka täällä kotikunnassakin sanotaan, että kyllä kaikki järjestyy ja infoa heti tännekin jos asiat eivät siellä ala rullata. En uskalla kertoa. En halua myöntää, jos asiat menevätkin niin huonosti, mitä olen ajatellut. En vain pysty siihen. En oikeasti jaksa enää sitä helvettiä, mitä oikeastaan koko elämäni on tähän asti ollut. Nyt tänä vuonna asiat ovat tavallaan paremmin, mutta silti minulla on välistä, okei aika useastikin, samat ajatukset, mitä ne olivat vaikka puolitoista vuotta sitten. Liian usein minulla on vieläkin huonoja päiviä, jolloin haluaisin vain viiltää ranteet auki ja kuolla. Liian usein minulla on päiviä, jolloin mietin, miksi olen edelleen elossa ja mikä minun tarkoitukseni on olla täällä kerran kun en saa aikaiseksi ikinä yhtään mitään ja aiheutan muille vain pahaa mieltä ja ahdistusta. Tiedän, että en ole ainut, joka niistä ahdistuksista ja ajatuksista kärsii. Silti en voi tehdä asialle mitään, koska ahdistus on ja pysyy vaikka tekisin mitä tahansa. Ja kun minua ahdistaa, se on niin perkeleen voimakas, että se lamaannuttaa minut ja ainoa mitä jaksaisin tehdä olisi viiltely. En halua joutua taas siihen pahimpaan oravanpyörään, mitä tämä yläaste aika minulle oli.
Ouluun meno ja se, että yrittäisin uskoa että kaikki alkaa mennä paremmin vaikeuttaa myös se, että minua on kiusattu monta vuotta ja ne tuntemukset ovat edelleen pinnassa. Tiedän, että ne henkiset arvet ei lähde koskaan ja ne täytyy vain hyväksyä ja uskoa, että se on nyt ohi, mutta se ei minulta vielä onnistu. Sitä jatkui koulun loppumiseen asti, ja tavallaan ajattelen, että se jatkuu syksyllä siitä, mihin syksyllä kaikki jäi.
Kiusaaminen on sellainen asia, joka on tuhonnut minua ja itseluottamustani perkeleesti, mutta samalla se on myös hieman kasvattanut minua ja saanut ajattelemaan kahdesti, kehen täällä maailmassa voi luottaa. Se on kuitenkin sellaista helvettiä, jota ei toivo kenellekään. Ihan sairasta touhua koko kiusaaminen. Niillä kiusaajilla on pakko olla joku ongelma, koska kuka fiksu ihminen kiusaa toista. Pahimmillaan siitä kiusaamisesta voi seurata vaikka mitä kauheuksia nimim. kokemusta on.
En tiiä, mikä idea tällä postauksella oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti