Siis tässä seurustellessa olen oikeastaan vasta oppinu ja ymmärtäny, mitä se ikävä oikeasti on. Ei se ole oikeasti helppoa seurustella ihmisen kanssa, joka asuu erillä paikkakunnalla parinsadan kilsan päässä. Jos toisella on huono olla tai ahistaa niin et voi vain mennä käymään sen tykönä vaan täytyy yrittää puhelimen välityksellä yrittää lohduttaa ja yrittää saada se tyttö- tai poikaystävä paremmalle tuulelle. Tiiän kokemuksesta, että jos minua ahistaa niin minua on tosi vaikea saada paremmalle tuulelle varsinki ainoastaan puhelimen välityksellä. Se olis vain niin vitusti helpompaa jos vois olla sen toisen vieressä.
Silti olen nytte seurustellu kohta kaheksan kuukautta ihanan tytön kanssa, joka kuitenki on asunu minusta parin tunnin automatkan päässä. En voi sanoa, että aina olis helppoa, mutta tässä sitä ollaan edelleen. Se on tosi vaikeaa ko voi nähä vain kerran kuussa ja neki on yleensä vain ollu sen yhen viikonlopun. Tuntuu, että se repii välistä täysin palasiksi, mutta sitä on pakko jaksaa ja yrittää uskoa, että vielä joku päivä nähään useammin.
Nytten ko tässä molemmat muutetaan niin välimatka pysyy suhtkoht samana, mutta on paremmat kulkuyhteydet. Siis toisin sanoen voidaan nähdä useammin. Minä en sitä kuitenkaan voi uskoa, koska olenhan niin jääräpäinen ja vaikea ihminen. Minusta tuntuu, että kaikki jatkuu kutenki samallalailla ko tähänki asti, että nähään vain sen kerran kuussa, koska minä en saa mistään rahaa matkoihin, ei ole itelläkään yhtään säästöjä, vanhemmat ei suostu maksamaan busseja ja junia, minusta tuntuu että minut pakotetaan joka viikonloppu tulemaan joko äidin tai isän luo ja en saa tyttöystävää nähä. Pelottaa kaikki.
Monet on varmasti sillee, että no miksi valitat ole sitte sellasen kanssa joka asuu samalla paikkakunnalla. Ongelma on se, että en halua olla kenenkään muun kanssa. En vain pysty. Mulla on maailman ihanin tyttöystävä, josta en tosiaan aio päästää irti ja jota rakastan enemmän ku ketään. Tyttöystävä on ollu minun ainoa tuki silloin ko mulla oli varmaankin pahimmat ajat päällä. Se oli ainoa, kelle pystyin puhua ja joka kuunteli minua.
Viime yönä huomasin taas kerran, kuinka paskasti mulla on ollu täällä asiat... ja no on vieläki... Olen tosi vitun onnellinen, että pääsen täältä helvetistä pois. Mulla ei ole oikein missään vaiheessa ollu kunnon kavereita, jotka olis jaksanu minua ja välittäny minusta. Ala-asteella niitä oli pari, mutta sitten se toinen muutti ja no se toinen jäi, mutta sitte meistä tuli kuitenki etäisiä. Minusta on tuntunu jo ala-asteelta asti siltä, että olen yksin. Yläasteella ne tunteet vain kasvoi ja siinä kasilla tajusin, että ko olen pienempänä ajatellu, että olen yksin niin ei se ollu niin pahaa, mitä se silloin kasilla ja ysillä oli.
Nykyään mulla on täällä vain oikeastaan pari-kolme hyvän päivän tuttua, joitten kanssa puhun silloin tällöin ja parin kanssa näen aina välillä. Mutta onko sairasta sanoa, jos minusta kumminki tuntuu, että en merkkaa niille yhtään mitään. En tiiä, mutta minusta vain tuntuu siltä, että ärsytän vain kaikkia ihmisiä ja kaikki inhoaa minua. Tuntuu, että jos vaikka puhun jonku kanssa tai näen niin se toinen vain haluaa päästä minusta eroon ja en tiiä. Vaikka sitä ei monikaan sano minulle ääneen, minusta vain tuntuu siltä, että jos ärsytän yhtä ihmistä niin sitten ärsytän kaikkia.
Nojoo minun deepit pohdinnat saakoon jäädä tänään tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti