Suljen silmät, kuvittelen et lennään. Mun täytyy luottaa ja antaa vaan mennä.

Ei. Ei tämä arki alkanut niin miten ajattelin. Alku vaikutti lupaavalta, mutta sitten se todellisuus iski taas. Asuntolassa alku meni ihan hyvin. Meidän solussa on ihan mukavia ihmisiä, ja tullaan ihan hyvin toimeen (muutamaa henkilöä lukuunottamatta). Jännitin asuntolaan menoa ihan vitusti, mutta nopeasti alettiin jo tekemään tuttavuutta toisten kanssa. Auntolaan meno ei kuitekaan ollut mitään verrattuna kouluun menoon. Minua ahdisti ihan suunnattomasti. Aluksi olin yksin tunnit nurkassa ja en puhunut kenellekään mitään, koska ahdistus. Nyt tällä viikolla luokalleni tuli yksi mukava ihminen, jonka kanssa alettiin jutella jo ensimmäisellä yhteisellä tunnnilla. Täältä on kuitenkin tosi vaikea, ainakin itselläni löytää joku, joka olisi samantyyppinen kuin minä.. tai että meillä olisi jotain yhteistä. Enpä oikeastaan muiden luokkalaisteni kanssa ole vaihtanut sanaakaan. En koe sitä tarpeelliseksi. Kyllä minulla koulussa on edelleenkin jokainen päivä yhtä hankala ja ahdistava, mutta yritän parhaani mukaan jaksaa ja tsempata itseäni. 

Mulla PITI olla tänään terkkarille aika, mutta enhän minä sitä paikkaa löytäny ja muistin ajankin ihan väääärrriiiiiiinnnnnn. Hän vaikutti muutenkin hieman sellaiselta ihmiseltä, jolle en kehtaa kertoa mitään. Ei. En aio mennä sinne, vaikka uusi aika määrättiinkin parin päivän päähän.

Haluan sen terapian. Siellä voisin alkaa käymäänkin. Minusta tuntuu, että olen epätoivoinen. Ahdistaa jatkuvasti ja haluaisin vain viiltää ranteet auki. Ärsyttää, että joudun edelleenkin turvautumaan viiltelyyn. Muuttaessani ja kamppeita pakatessani löysin ne terät, joilla olen viillellyt jo aika kauan. En pystynyt heittää kaikkia teriä pois ja oli pakko ottaa tänne mukaan. En oikeasti vaina pysty elää ilman yhtä terää. Tavallaan se helpottaa, että tietää terän olevan lähellä, jos sille tarve tulee. Toisaalta taas ärsyttää suunnattomasti kun en pystynyt heittää niitä kaikkia menemään kun muutin. 

Olen edelleen täysin varma, että jossain vaiheessa masennun täysin ja putoan taas ihan poljalle. Menoni ja ajatukseni menevät välistä niin alas, mitä se on ollut jo kauan aikaa. En vain ole tarpeeksi vahva. En jaksa enää yrittää. 

(ah mikä laulu *_*)