And I, I gotta be strong, just keep pushing on.

Tiijäkkö sen tunteen, kun tuntuu, että kukaan ei välitä? Kun tuntuu, että tässä maailmassa ei ole mitään tarkoitettu minulle. Tai se tunne, kun ajattelee, että ei tämä tästä parane ikinä ja kaikki menee koko ajan vain pahempaan suuntaan.. Minä ainaki tiiän.. ja se tunne on ihan vitun hirveää. 

Syksy on menny tosi huonosti. Alkusyksystä ajattelin, että kyllä tämä nyt helpottaa kun sain vaihtaa maisemaa. Alku vaikutti hieman lupaavalta, mutta nopeasti innostus koulunkäyntiin ja elämiseen lopahti taas. Pikkuhiljaa aloin olemaan poissa koulusta, mutta nyt se on mennyt siihen, etten muista, milloin olen viimeksi ollut edes koulussa oppitunnilla.. Kaikesta huolimatta yritin jaksaa edes kavereitten ja tyttöystävän vuoksi.... Lopulta en vain jaksanu enää.. Tuntui, että kaikilla olisi parempi olla ilman minua. Pilaan vaan kaiken ja kaikki on aina minun syytäni..... Ja no, sitten kävi mitä kävi.... MUTTA, ei kukaan meistä ole täydellinen. 

Jos jotain nyt tässä syksyn (tai no oikeastaan viimesen viikon aikana) ja muutenkin omista virheistäni olen oppinu niin sen, että kyllä mulla oikeasti on elämässä muutama ihminen, jotka oikeasti välittää minusta ja hyväksyy minut tämmösenä ko mie olen, vaikka minusta ei aina siltä tuntuiskaan. Opin myös, että elämä on ainutkertanen ja sitä ei kannata heittää hukkaan. Tajusin myös itte, että välitän muutamista ihmisistä ihan vitusti. 

Karu totuus on se, että en selviä hetkeäkään yksin. Aina, jos olen hetkenkin itsekseni, minua alkaa ahdistaa ihan vitusti. En haluaisi olla hetkeäkään yksin, mutta pakostakin aina viikonloput vähintään joutuu olemaan yksin ja se on helvettiä. Ja no, se ei tosiaankaan tee minulle hyvää olla yksin. Vaikka kuinka yrittäisin olla rauhassa ja ajatella ainoastaan "hyviä" ja mukavia asioita, niin kaikki kusee aina jossain vaiheessa ja joka kerta se päättyy siihen, että löydän itseni itkemästä vessasta. 

Kuitenkin, jos tätä nyt sattuu lukemaan joku minulle tärkeä ihminen, niin haluan vain sanoa, että anteeksi kaikesta. Jos voisin, menisin ajassa taakse päin ja tekisin kaiken toisin. Mutta koska se on mahdotonta, en voi kun vain pyytää anteeksi tapahtunutta. Minulla ei ollut tarkoitus satuttaa ketään, mutta oma tajuntani vain katosi ja seuraavassa hetkessä kaikki olikin liian myöhäistä. Pyydän anteeksi, jos olen menettäny luottamuksen tai jotain.. Ymmärrän sen täysin, mutta toivon silti, että minulle voitas antaa anteeksi ja uusi mahdollisuus.. Ja ehkä joskus saisin teidän luottamuksenne takaisin..... Tiedän, että välistä osaan olla todella itsekäs ja vittumainen, mutta joskus kaikki vaan menee mulla yli ja rupean oikeaksi marttyyriksi. Mutta eikö pääasia ole se, että olen edelleen tässä, ja ihan vitun pahoillani kaikesta tapahtuneesta?

"I can almost see it. That dream I'm dreaming but there's a voice inside my head sayin: "you'll never reach it." Every step I'm taking. Every move I make feels lost with no direction.  My faith is shaking."