Helvetti. Asia, mitä pelkäsin syksyllä tapahtu sitte nytte.
Muistan, kun olin saanut opiskelupaikan ja olin ihan täpinöissäni siitä. Se tietäisi muuttoa. Pääsisin eroon niistä samoista ihmisistä, joiden kanssa olin ollut samalla luokalla useampia vuosia. Olin varsinkin ysillä se meidän luokan musta lammas. En tuntenut kuuluvani ryhmään yhtään mitenkään. Tuntui, että minulla ei ollut siinä luokassa yhtään mitään. Sitten kun sain peruskoulun päättötodistuksen käteeni, tiesin, että enää ei tarvitse sinne palata. Se tunne oli mahtava. Mietin samalla, että tästä voisi alkaa uusi, parempi, elämäni.
Niin ei kuitenkaan käynyt. Tuntuu, että elämä on pahentunut entisestään. Yläasteella ajattelin, että ei tämän pahempaa oloa voi olla. Nyt tiedän, että kyllä voi.
En tiedä, mikä meni vikaan, mutta koulunkäynti ei alkanut maistua. Suurimpia syitä ovat varmaankin paska luokka, ahdistukseni, motivaation puute ja vielä se, että ala ei tuntunut omalta. Yritin kaikkeni, että voisin käydä koulua, mutta lopulta se ei vain enää onnistunut. Jäin aamulla vain nukkumaan asuntolalle, kun muut lähtivät kouluun.
Seuraavana ajattelin haluavani mennä ammattistarttiin, koska en oikeasti tiedä, mikä olisi se minun alani. Mutta koska minulla on niin vitun hyvä tuuri, minua ei otettu ammattistarttiin, koska kaikki olivat jo täynnä. Se vain lisäsi ahdistustani. Epätietoisuus on helvettiä. En edelleenkään tiedä, miten minulle käy, koska nyt ennen joululomaa minulta lähti kaikenlisäksi asuntolapaikka, koska minulla ei kuulema ole opiskelupaikkaakaan.
Ahdistus vain kasvaa päivä päivältä. Pelkään itseäni koko ajan vain enemmän ja enemmän. Minusta tuntuu, että ei ehkä tänään tai huomenna, mutta joku päivä vielä teen itselleni jotain peruuttamatonta. Varsinkin, jos joudun takaisin kotiin puoleksi vuodeksi. En kestä olla kotona viikonloppuakaan. Koko ajan vain mietin, miten päättäisin päiväni. Monesti on ollut tosi lähellä, että olisin tehnyt itselleni jotain, mutta oloani on helpottanut se tieto, että kohta on sunnuntai ja pääsen takaisin asuntolaan. Entä jos nyt joudun kotiin pysyvästi puoleksi vuodeksi? Kotona minulla ei ole mitään. Tiedän kuolevani jos joudun palaamaan kotiin.
Olen yrittänyt tehdä uutta suunnitelmaa, jotta kotiin ei tarvitsisi palata... Ja no, on minulla yksi idea mielessäni, mutta minusta tuntuu, että tukihenkilöni ynnä muut sosiaalityöntekijät eivät oikein innostu tästä:
Ajattelin kaverini kanssa, jos voisimme vuokrata yhdessä asunnon. Ja vuokra on tuolla on ~500 euroa, eli puoliksi jotain 250 euron luokkaa. Voisin hakea kelalta asumistukea sun muita tukirahoja ja maksaa niillä sitten vuokrasta niin paljon ku pystyn, ja no loput sitten maksaisin omilla rahoilla, jos kelan rahat eivät riitä.
Ja tosiaan, minulla täytyisi se koulukin olla siinä tasoittamassa arkea, joten olisin valmis menemään jonnekin helvetin erityisammattioppilaitokseen, jos vain saisin oman asunnon, koska en halua taas joutua uuteen asuntolaan, koska siellä alkaa taas ahdistaa ja eristäytyisin kaikista. Tiedän sen. Haluaisin muuttaa kaverini kanssa samaan asuntoon, koska silloin minulla olisi turvallinen olo ja tietäisin, etten voi tehdä itselleni mitään. Ja uskon, että olisin edes jonkin verran tyytyväisempi elämääni jos olisi edes se oma koti...
Mutta jos minut aiottaisiin tunkea sinne asuntolaan, niin en vitussa mene sinne. Ja joo, en lähde niihin osastojuttuihinkaan enää. Jos sinne joudun niin se on sama kohtalo, ku joutuisin kotiin takasin... Sitten ei kai ole muuta vaihtoehtoa, kun palata kotiin... ja no..... tiedän mitä sitten teen itselleni, koska minulla ei ole yhtään mitään kotona; ei kavereita, ei vanhempia jotka välittävät, ei yhtään mitään.
Ja sitä paitsi, haluaisin käydä koulua ja saada sitä terapiaa, mitä olen kauan jo halunnut, mutta mahdollisuutta siihen ei ole ollut, koska kotipaikkakunnallani ei sellaista ole mahdollista järjestää.
Miksi kaikki on niin vitun vaikeaa? Nytkin vain tahtoisin viiltää ranteet auki............
