Damn, damn, damn. What I'd do to have you here, here, here. I wish you were here. Damn, damn, damn. What I'd do to have you near, near, near. I wish you were here.

Näin minun ainoaa ystävää nytte. Meillä oli ihan perus hauska meno, minun muutamaa paniikkia lukuunottamatta. Oli helvetin mukava nukkua pitkästä aikaa jonku kanssa, varsinki kyseisen ystävän kanssa, koska se on sellanen tyyppi, kenen seurassa tunnen oloni turvalliseksi ja tiiän, ettei se anna mulle silloin tapahtua mittään pahhaa. Vaikka mulle iski paniikkia ja sen takia vain tärisin ja itkin, niin sen seurassa se meni kuitenki nopeammin ohi, mitä mulla menis yksikseen. Oli kans tosi mukava aamula herätä ko toinen nukku siinä vieressä. Mulla ei oikeastaan kenenkään muun kanssa ole kunnola turvallinen olo ko vain sen kanssa. Minusta on tietty aina mukavaa viettää sen kanssa aikaa, ja varsinki jos saahaan sovittua näkeminen, koska mulla on niistä jääny aina hyvä muisto, ja ne näkemiset on saanu minun yleisen jaksamisenki paremmaksi. Aina tämä 1-3 ensimmäistä päivää on pahimmat ja sitte se ikävä tasottuu, mennee sinne takaraivoon, ja tasasin väliajoin sieltä muistuttelee siitä ikävästä. 

Heitettiin myös minun terät taas kerran pois metallinkeräykseen. Nyt on ihan kauhea olo ko tietää, ettei ne terät ole turvana kädenulottuvilla. Ko ne sinne säiliöön heitin, teki mieli ottaa varalta ees yks turvaksi. En sitä kuitenkaan tehny, koska ko katoin minun ystävää niin tunsin, että pakko ne on kaikki heittää. Mulla on koko ajan sellanen tunne, että pakko saaha viiltää vielä ees yhen kerran. Pelottaa, että menen etsimään uusia teriä vanhojen tilalle. En haluais, että niin tapahtuis, mutta ko en ole tämän ystävän kanssa niin eniten sitä samaa turvantunnetta on luonu minun terät ja yhtäkkiä niitä ei vain enää ole. Olen 99.99% varma, että jossain vaiheessa menen etsimään lisää teriä. Tosin sitä en voi tietää milloin, mutta yritän nytte sinnitellä ilman teriä niin pitkään ko mahollista. 

Hävettää ihan suunnattomasti, että joka kerta onnistun pilaamaan sen näkemisen minun itkupaniikkikohtauksilla. Hävettää myös tämä minun, tavallaan läheisriippuvuus joka kohdistuu vain joihinki tiettyihin ihmisiin. Ja lisäksi hävettää se, että tunnen kaikki tunteet niin voimakkaasti ja sitte minun reaktiotki on voimakkaita.

Yritän kuitenki muistaa aina ku tullee paha olo, että kyllä sielä jossaki kaukasuudessa on joku joka oikeasti välittää minusta ja minun olosta. Yritän myös muistaa, mitä se ystävä sano nytte tällä kertaa, ja mitä se on ennemminki sanonu niinku just esim, että kyllä mie jaksan, minun on vain pakko. 

Kiitos sulle ko olet olemassa❤️

Pelastakaa mut, jos mä vangiksi jään. Jos sä kuulet mun huudon melun alle jääneen. Se on viimeinen viesti ja mitä jäljellä on katoaa, mun hätähuutoon.

Nyt on tosi vaikea tilanne päällä ollu viimeset viis päivää. Alotan ihan alusta tämän:

Kaikki alko siitä, ku otin kuraattoriin yhteyttä maanantaina koulusta myöhästelyn takia. Sitte tiistaina jo pääsin kuraattorin ja ryhmänohjaajan puheille, ja sovittiin, että loppuvuoden voin tulla kouluun vasta kymmeneksi. Olin siitä tosi helpottunu, että ei tarvi joka aamu kerätä luvattomia poissaoloja sen takia, ku nukahan vasta viiden kuuden maissa aamuyöllä ja sitte pitäiski jo puoli seittemältä herätä ja lähteä kouluun. 

Äiti otti tämän asian tosi hyvin, ja oli ilonen siitä, että en ole keräilemässä joka päivä luvattomia poissaoloja. 

Mutta tätini sijaisperheestäni ei ottanut tätä hyvänä asiana. Tuntuu, että hän ei ymmärrä, että se on mahdollista tässä koulutuksessa järjestellä omaa lukujärjestystä, jos on vaikeampi aika esimerkiksi just nukkumisen takia. Se vain huusi mulle, että totta se on entistä vaikeampaa tammikuussa herätä kasin aamuihin, johon sitten totesin, että älä puutu minun asioihin, jotka olen jo itse sopinut kouluväen kanssa. 

Seuraava päivä ei ollu yhtään parempi. En nukkunu sinä yönä ollenkaan ja kun menin kouluun, pystyin vain itkeä kuraattorille, kuinka en uskalla mennä tädin luo, koska siellä vain huudetaan mulle. No, kuraattori soitti äidilleni, jos hän voisi soittaa tädilleni, uskaltaako sinne mennä. Äiti sitten möläytti, että olin menny kuraattorille itkemään pahaa oloani, josta tätini suuttui, ja laittoi sossulleni vihaisen viestin, siitä kuinka sotken tähän asiaan entistä enemmän porukkaa.

Illalla saavuin taas tädin luo. Olin siinä sitten syömässä, kun hän tuli aukomaan päätään ja haukkumaan minua. Ei siinä vielä mitään erityistä ollut, mutta ku se sekotti tähän asiaan sen, kuinka huonosti minun äiti ja isä on minut kasvattanu ja että ne on lelliny minut pilalle. Se alko ahistaa tosi paljon, ja en pystynyt kun vain itkemään. Siitähän täti sai vain lisää bensaa liekkeihinsä ja alkoi vittuilemaan itkemisestäni, että joo itke vaan tässä sen näkee, kuinka sinut on kasvatettu väärin, ajattelet vain, että jos itket niin sulle annetaan periksi, mutta kuule minä en oo sellanen. Itkin vain entistä enemmän. Sinä yönä viiltelin, en enää pystynyt olla syyttämättä itseäni tästä tilanteesta. 

Torstai ei ollut yhtään parempi. Livistin kouluun, kun täti oli käyttämässä koiria lenkillä, ettei minun tarvitsisi kuunnella hänen haukkujaan. Koulussa itkin taas kuraattorille tätä tilannetta. Illalla saavuin tädille, ja olin koko illan omassa huoneessani tehden englannin kirjoitusta. Laitoin myös sossulleni sähköpostia, että en enää voi olla täällä, että voisinko päästä puolen vuoden ajaksi vaikka ryhmäkotiin Rovaniemelle. Sain sitten siitäki kuulla valitusta, kun halusin omaa tilaa ja olla itsekseni. Illalla sitten keksin, että menen perjantaina isän luo. 

Perjantaiaamuna olin tekemässä lähtöä kouluun kotiviikonlopputavarat mukana. Ovella tätini pysäytti minut ja alkoi huutaa, että et mene isälles, koska se on töissä viikonlopun. Sanoin, että se on kyllä mulle luvannu tulla sinne ja toiseksi yöksi menen mummolaan. "Et kyllä mene, multa ei ole kysytty mitään, sulla ei ole minun lupaa lähteä". Siinä kohtaa paiskasin oven ja lähdin menemään. 

Koulussa tuttuun tapaam menin kuraattorille päivittämään tilanteen. Ruokkiksella laitoin viestiä tädille, että menen kotiin poikkeuksellisesti nyt, että tämä on sovittu juttu vanhempieni kanssa. Sain vastaukseksi, että hän oli laittanutkin jo sossulle viestiä, että lähdin ilman kenenkään lupaa isän luo. 

Äiti sanoi, että se oli soittanu omahoitajalleni psykiatriselle, että soittaa mulle mahdollisimman pian, ja hän aikoi soittaa maanantaina, joten nyt vain odotan, että olisi maanantai ja sossuni ja omahoitajani soittaisivat minulle. 

Viikonloppu meni huonosti. En voinu nukkua, koska mielessä pyörii koko ajan, mitä mulle on sanottu ja millä kaikilla nimillä minua ja minun vanhempia on haukuttu. Äiti oli käyny lauantaina tädillä. Täti oli sille haukkunu minut ja oli laittanu äitin siivoamaan minun huoneen, jota en ymmärrä miksi vitussa se niin oli tehny. Olen nukkunu tosi vähän, ja nyt olen ihan saatanan peloissani, mitä tulee tapahtumaan, kun pääsen taas tädin luo. Pelottaa, mitä se mulle aikoo huutaa. Pelottaa, että joku lyö minua. Tämä vain alkaa käydä jo raskaaksi, ku kohta viikon tämä sama paska jatkunu, ja loppua ei näy. Tämä on alkanu koulunkäyntiinki vaikuttaan. Opettajat on kuulema huomannu, että en ole omaitseni ja ne on minusta huolissaan. En vain enää tiiä, mitä tehä, ku kaikki mitä teen on väärin.

Itkusta kaikki alkaa ja itkuun myöski loppuu. Musta aurinko ei tuo ympärille lohtuu.

Yhestä asiasta olen nyt tavallaan tosi iloinen, mutta samalla tosi peloissani.

Näin tiistaina lääkäriäni. Siinä sitte tuli puheeksi B-lausunnon uusiminen ja minun tämänhetkiset diagnoosit. Mulla on diagnosoitu B-lausuntoa varten vuosi sitte sekamuotoinen masennus- ja ahdistushäiriö, traumaperäinen stressihäiriö ja paniikkihäiriö. Lääkäri sitten totesi, että mulla on selvästi vaikea masennus, eikä mikään sekamuotoinen masennus- ja ahdistushäiriö. 

Olen ilonen tästä diagnoosista sen takia, että nyt se syyllinen tähän minun pahaan oloon on löytyny ja sillä on nyt nimi. Peloissani olen sen takia, koska luulen, että tämä diagnoosi vaikuttaa yhteishaussani. En luultavasti pääse sinne vartijakoulutukseen. Minua pelottaa myös, että se voi vaikuttaa muihinki hakuvalintoihini. 

Sitte ihan toiseen asiaan:

En enää jaksa käydä koulua. Tai no jaksan ja jaksan.. Mutta nytte perjantainki vain kylmästi lintsasin, koska ahisti niin paljon ja en halunnu mennä koululle silmätikuksi. Jos olisin silloin menny kouluun, olisin ollu kaks tuntia myöhässä. Mulle on aamuista tullu tosi vaikeita; en saa yöllä nukuttua ja aamulla en jaksa herätä. En vain yksinkertasesti saa itteäni ylös. Mulla on oikeasti voimavarat taas kerran aika finaalissa. Nytte minua on sitte alettu rankasemaan siitä myöhästelemisestä, joten nyt mulle on taas tullu se ajatus, että jos aamulla myöhästyy, ei kannata mennä kouluun ollenkaan. 

Ja ei mulla siellä koulussa ole ketään kaveria, eikä missään muuallakaan. Olen yksin näitten minun ajatusten kanssa. Luulen, että minua auttas seki, jos mulla olis ees joku kaveri, kenen kanssa vois puhua niitä näitä. Pelottaa, että kohta jään vain taas koulusta pois ja vajoan entistä alemmas koko ajan. 

"Sillo ku sataa,

niin sillon sataa kaatamalla,

ja nää sadepilvet ei väistä mun päält ees Bahamalla.

Tää on pahaa maata,

jossa ottaa raha vallan. 

Kavaltajat kavaltaa ja manalassa palaa varmaan. 

Mut tää meidän maanpäällinen taivallus on hetken huumaa.

Koitan apuu huutaa, 

kaikki tunteetki on melkein turtaa.

Mä koitan sadepilvet puhaltaa 

tääl sisäl liekit roihuaa ja sulattaa jään.

En muista, millon viimeks satois näin paljon

Ne kastelee mut läpimäräks läpi sateenvarjon 

Oon menettäny rakkait 

oon menettäny faijani

menettäny puolet sydämestä liian aikasin

Silti mä oon tässä, 

ottanu iskut vastaan.

Oon taistellu.

Oon kestäny nää pelkoni 

ja selättäny demonit. 

Jos tipun niin tää rankkasade herättää kyl eloon sit."

Sun pitäis luovuttaa, kun kaikilla jo silmät verestää.

Minua on alkanu pelottamaan, että minun olo on taas alkamassa huononemaan. Ensimmäinen paha merkki on se, että minun on taas pitäny alkaa olemaan varpaillani ja varuillani koko ajan. Mulla ei saa olla yhtään huonoa päivää, en saa hetkeäkään omaa rauhaa täällä sijaisperheessä. Minua pelottaa, että alan taas kääntämään kaikki tunteet itseeni, josta voisi seurata se, että viiltelystä tulisi taas jokapäiväistä hommaani. 

Toinen pelottava merkki on se, että sosiaalisista tilanteista on tullu tosa hankalia, koska en keksi mitään puhuttavaa (paitsi se, että kaikki menee päin helvettiä ja ahistaa). Minusta tuntuu, että kohta minun on pakko laittaa välit poikki ainoan ystävän kanssa. Tuntuu, että minun on tarkotus olla yksin ilman yhtäkään kaverisuhdetta. Kaikki olis helpoint, jos vain päästäisin irti. 

Ja vielä lisäksi, kun muistelee aiempia vuosiani, niin se on mennyt niin, että ensiksi tunnen ihan liikaa ja voimakkaasti tunteita ja sitten yhtäkkiä se kaikki tunteminen vain loppuu. Ja nyt mulla on selvästi se vaihe, että tunnen liikaa ja voimakkaita tunteita, joten odotan, milloin tämä siirtyy seuraavalle asteelle, joka on minusta kaikista tympein vaihe. Minusta on mukava tuntea tunteita, mutta ku ne on niin voimakkaita ja hallitsemattomia, niin tämä ei ole enää hauskaa. Eikä vois olla olemassa joku sellanen välivaihe, että tuntisin ns. terveesti tunteita?

Tästä tekstistä tuli tosi lyhyt ja kökkö, mutta yritän muokata tätä vaikka huomenna paremmaksi. Haluan tähän loppuun laittaa näitä mahtavia ahistunut pupu -sarjakuvia, koska nää kuvaa aika hyvin mun tämänhetkisiä tunteita. 

En oppinu koskaan lentämään. Jokainen sanoo ''mä soitan sulle huomen en tänää''.

Tämä viikko on ollu aika raskas. Aluksi joku tehny minusta perättömän ilmotuksen sossuille, kitarassa en osannu kotiläksyä. Ja koulussa on ahistanu erityisesti ku on ollu ryhmä- tai paritöitä. Luulen, että se johtuu siitä, ku tunnen itteni vain niin paljon kypsemmäksi.
Vaikka olen saanu hyvääki palautetta, ei se ole minun oloa paremmaksi tehny. Viimeisin positiivinen palaute on esseestäni. Olen joutunu viiltelemäänki useampaan otteeseen tällä viikolla, viimeksi viime yönä. Jotenki vain olen yrittäny selvitä, ja ajatella, että huomenna on parempi päivä. Mutta milloin se huominen ja parempi päivä on?

Tulin viikonlopuksi taas äidin luo, ja en tiedä, mitä tästäki taas tulee. Siskolla on synttärit eli talo on täynnä pikkulapsia ja sukulaisia. Mulla ei ole enää yhtään kaveria siellä ketä olisin voinu nähä, ettei tarvis olla kysymyksiä vastaanottamassa kotona. Ulkonaki on niin saatanan kylmä, ettei voi jossain mettässä olla iltapäivää.

Minua on ennen ahistanu vain iltasin/yöllä, mutta nykyään ahistaa yhtäjaksoisesti aamusta yömyöhään. Minusta tuntuu, että tämä johtuu pääosin masennuslääkkeistä tai sitte minun olo on oikeasti huonontunu ihan helvetisti. Yleisiä ahdistuksen aiheita on koulustressi, edelleen se rankkuus ku pitää esittää niin ylipositiivista sijaisvanhemmille ja kouluväelle, ne ikuiset kitara- ja painostressit. En oikeasti jaksa tehdä mitään. Multa on oikeastaan kaikki voimat vieny tuo positiivisuuden perikuvan esittäminen. Jos yhtenäki päivänä minua väsyttää ja sen takia nukun päiväunet tai muuten vain olen epäsosiaalinen niin minusta meinataan soittaa sossuille. Olen vain niin väsyny tähän kaikkeen, että minua itkettää se koko ajan. Saan nykyään myös entistä useammin paniikkikohtauksia. Nopeasti laskettuna olen tällä viikolla saanu ~8 paniikkikohtausta.

Ja pahimpia on aamut, joiden päättymistä ei näy. Mä pelkään aina ne saa mut, ja niin lopulta käy.

Tuntuu vaan siltä, että olen kaikille ihan sama ja pelkkää ilmaa. Mulla on koko ajan niin yksinäinen olo. En oikeasti tiiä enää, kauanko jaksan. Olen niin kyllästyny tähän ikuiseen pahaan oloon, ei tämä lopu ikinä. Multa katoaa ne vähäsetki läheiset minun ympäriltä, kohta olen taas yksin. Kukaan ei oikeasti välitä minun olosta, ei ketään vain kiinnosta. Oikeasti, ois ees se yks tyyppi, joka pysyis ja kuuntelis minua. Ei, se on liikaa pyydetty. En ole ansainnu semmosta. Olen liian paha ihminen. Olen sairas. Hullu. Psykopaatti. Takertuva paskiainen.

On tosi ahistavaa olla taas kotona äidin luona. En uskalla liikkua ulkona, koska pelottaa, että tulee tuttuja vastaan ja taas alkaa se huutelu. Täällä on ihan liikaa muistoja, ja mulla ei ole ketään, kelle niistä purkaa oloani. Joo tietty on terapia, mutta ku ne pitäs tässä nyt saaha puhuttua, eikä vasta ens viikolla.

Minua ahistaa, ihan sama missä olen, käyä kaupassa. Yritän vältellä sitä niin pitkään ku mahollista. Ahistaa muut ihmiset. Olen alkanu taas vähän kaunistelemaan asioita. En halua, että kukaan tietää, kuinka paha olla mulla on oikeasti. Huvittavaa tässä on se, että samaan aikaan mun pään sisällä huutaa ääni, että se haluaa tulla kuulluksi. Silti en usko sitä ääntä, annan vain vähän sille periksi sanomalla ihmisille, että ei mulla nyt ihan mahtavasti mene, mutta en tosiaan sano, millanen helvetti minun sisällä pyörii joka päivä ja yö.

Jos ennenkin olen nukkunu huonosti, niin nyt on tällanen erittäin huono unikausi menossa; valvon öitä ja joinaki öinä ku nukun niin nukun sen 1-3h, seki on sellasta katkonaista helvettiä, että varmaan todellisuudessa nukun jonkun 1h. Unilääkkeet ei väsytä. Yöt menee sitten tämän paskan pohtimisessa ja itkemisessä. Lyön itteäni tai viiltelen. Pidätän hengitystä, yritän saaha itteni kuolemaan ihan miten tahansa.

Minun itku-viha-suru-masis-mitkä lie puuskat on niin saakelin voimakkaita, että en tiä, miten tulen niitten kanssa toimeen. Ihme, että olen enää hengissä. Ne muuttuu päivä päivältä voimakkaimmiksi.

Tavallaan kaikki on helpompaa. Kohdallaan nyt, kun oot poissa. Muutenkaan en oo sua tarvinnut, tavallaan koskaan.

Nyt mulla oli sellanen ongelma, että en tienny, kumman blogin alle tämä teksti pitäis kirjottaa; sinne paremman mielen blogiin vai angstiblogiin. Laitan sen kuitenki tänne, jotta kyseiset henkilöt, kenestä kirjotan varmasti näkkee tämän tekstin ja tajuaa, että mulla menee oikeasti hyvin ilman niitä.

Eli tosiaan, mulla on menny välejä poikki tämän vuoden aikana enemmän ku pitkiin aikoihin; ensiksi muutaman vuoden "pitkäaikainen" Ystävä isolla yyllä. Ku meillä silloin, olinkohan ysin vasta alottanu, tuli iso välirikko, itkin sen tyypin takia pari-kolme viikkoa, niin kauan kuin se välirikko kesti. Olin takertunu siihen liikaa ja pidin sitä ns. itsestäänselvyytenä koko kaveria. Myönnettäköön, että rakastin sitä ihan vitusti, ennemmän ku kaverina. Itkin yöt ja päivät, olin muistaakseni ainaki sen neljä vuorokautta yhtäjaksoisesti hereillä. Lopulta ku sitte sovittiin riidat ja oltiin taas ystäviä, niin ei se ollu enää samanlaista; en nauttinu enää sen seurasta samallatavalla ku ennen. Se oli mulle vähän sellasta pakkopullaa, että "pakko olla tuon kaveri, en uskalla sanoa ei". Sen kanssa puhuminen ja tekemisissä oleminen oli tosi ahistavaa ja sai mulle pahan olon. Saatoin myös ajatella, että ku sovitaan, kaikki muuttuu samanlaiseksi, mitä se sitä ennen oli, mutta niinhän ei tosiaan käyny. Meillä oli tosi etäiset ja kylmät välit, mutta edelleen ehkä minun sisällä oli joku pieni toivonkipinä, että kaikki muuttuu samanlaiseksi, mitä ennen oli. 

Kaverisuhteen loppupuolella se sitte "väitti", että se rakastaa minua vitusti ja haluaa olla minun kanssa yhessä. Olin just eronnu tyttöystävästä ja mulla oli sellanen olo, että ihan sama kuka vain siinä minun vierellä olis, niin seki on parempi ku olla yksin. Huomasin sitte sinä aikana, että en tosiaan ollu/ole edelleenkään päässy siitä yli, että se sen hetkinen tyttöystävä soitti poliisit mun kotiin, siitä seurasi suljetulla osastolla jakso ja siitä vielä sijaisperheeseen joutuminen ja mikä pahinta; takasin sinne, mitä olin paennu sinne Ouluun. Noh, takaisin aiheeseen; sitten tämä Ystävä paljasti, että on transu, joten nyt mulla oli tekosyy lopettaa se suhde. Eron jälkeen oltiin muutama päivää puhumatta toisille ja sitte yhtäkkiä se sano, ettei halua olla enää minun kanssa missään tekemisissä. Silloin minut valtas sellanen kauhea ilo, että vihdoinki se tapahtuu; ei enää tartte olla tuon kanssa tekemisissä. Yritin tietty aluksi esittää, että älä käännä selkää mulle, mutta oikeasti olin sillee yli-innokas ja jesjesjesjes. 

Sitte toinen kaveri. Lapsuudenkaveri. Oltiin tunnettu yli kymmenen vuotta ja seki oli tavallaan sellanen "itsestäänselvä" kaveri. En jaksa tähän alkaa sen kummemmin selittämään historiaa, mutta sen verran on pakko mainita, että loppua kohti, ne hetket, mitkä olin sen kanssa tekemisissä oli tosi ahistavia, minua ahisti ihan vitusti nähä sitä, joten aina vain keksin tekosyitä, miksen voi nähdä. Kuitenkin, kun sieltä Oulusta minut passitettiin takasin Rovaniemelle, aloin taas kuulemaan päivittäin niitä paskoja kommentteja joko:

a) minun seksuaalisuuteen liittyen

b) minun masennukseen, viiltelyyn, osastojaksoihin liittyen

c) tähän minun paikasta toiseen pomppimiseen, etten osaa kuulemma pysyä yhdessä paikassa.

Sitä alko taas muistamaan, miksi täältä halusin alunperin pois kauas, mutta se Oulu ei näköjään ollu tarpeeksi kaukana. Korviini alko kantautua kuitenki sellasiaki juttuja, mistä en ollu blogissa kirjottanu. Mietin, että mistä vitusta nuo näitä asioita on kuullu. Aikaa kulu jonku aikaa, ja tajusin, että olin niistä asioista kertonu tasan kahdelle ihmiselle; tälle nykyään ainoalle ystävälleni ja tälle lapsuudenkaverille. Ainokainen ystäväni ei tunne kotipaikkakuntalaisiani, joten se ei tosiaan voinu olla se (ja muutenki tiiän, ettei se minun juttuja muille levittelis), joten jäi tasan yksi ainoa vaihtoehto. Tuli taas sellainen olo, että nyt on puukotettu selkään ja kunnolla. En enää osannu sanoa, kehen voi luottaa ja kehen ei. Ainoa vaihtoehto mulle oli laittaa kylmästi vain välit poikki sen kanssa; jossaki vaiheessa ne kuitenki olis menny, koska ens vuonna olis suunnitelmissa hakea Helsinkiin yhteishaussa. No sitte laitoin ne välit poikki ja nyt on tosi helpottunu olo.

Mulle itelle on paljon parempi, että on yks luottoystävä, kehen voi luottaa 100%:sesti. On tuntunu tosi helpottavalta, että voi karsia huonot kontaktit pois nuin vain. Mulla on edelleen minun samat ongelmat ja angstit ku aina ennenki, mutta mulle on tosi helpottava tietää, että kukaan kusipää ei nyt ole kuulemassa minun synkimpiä ajatuksia ja että niistä ei kuule kukaan sellainen, kelle en halua sanoa. Paitsi tietty, jos päätän tänne blogiin avautua. 

Olen jo reilun tovin miettiny tämän tekstin kirjottamista, mutta ei vain jollain tavalla ole inspannut avata Bloggeria ja kirjottaa näistä tapahtuneista kaikkien luettavaksi. Ja sitä paitsi, en ole tiennyt, miten muotoilla sanani oikein. Omasta mielestäni, en ole täysin tyytyväinen tähän tekstiin ja siihen, miten kuvailen asiat, mutta ainahan tekstejä voi jälkeenpäin muokata, joten jos nyt sille oikein suurta tarvetta näen, voin muokata testit parempaan kuosiin. Kiitos,, jos jaksoit lukea koko tekstin.

"Parempi, jos ei kosketa koskaan ketään kunnolla.

Säilytä pinta naarmuitta. 

Sisintäs älä paljasta.

Toinen vain odottaa haurainta hetkeä, varo vaan.

Hajottaa sormissaan,

kun vähiten odottaa, odottaa.

Tavallaan kaikki on helpompaa.

Kohdallaan, nyt kun oot poissa.

Muutenkaan en oo sua tarvinnut,

tavallaan koskaan.

Elämä pinta kalteva. 

Lipeää jalka nuoralta.

Sydän on peililasia: 

menee rikki maailmassa.

Toinen vaan odottaa haurainta hetkeä, varo vaan.

Hajottaa sormissaan, 

kun vähiten odottaa, odottaa." 

Epävakaa persoonallisuushäiriö

Ajattelin kirjottaa ja samalla pohtia tätä 'sairautta', mikä mulla on. Suljetulla ollessani, sain psykologin testeistä tulokseksi, että minulla on epävakaan persoonallisuushäiriön piirteitä. Teen näiden mielenterveystalon ja terveyskirjaston määritelmien pohtimisen tällä kertaa näin.

"1)Käsitys omasta itsestä on ailahtelevainen – välillä epäonnistunut, mitätön ja hävettävä yksilö, välillä erinomainen ja pärjäävä.
2)Vaikeus toimia pitkäjänteisesti – elämän suunnitelmat voivat muuttua nopeasti, on vaikea sitoutua suunnitelmiin tai sovittuihin asioihin.
3)Tunteiden sääteleminen on vaikeaa; varsinkin negatiivisia tunteita on vaikea hallita. Se saattaa johtaa hallitsemattomiin raivonpuuskiin tai pohjattomaan alakuloon.
4)Mielialat vaihtelevat nopeasti joko itsestään tai tilanteiden mukaan.
5)Toistuva tai jatkuva sisäisen tyhjyyden tunne.
6)Impulsiivisuus – hetken mielijohteesta tehdyt asiat, jotka jälkikäteen harmittavat.
7)Itsetuhoinen käyttäytyminen – itsensä tahallinen vahingoittaminen tai sillä uhkaaminen.
8)Musta–valko-ajattelu - On vaikea nähdä samassa ihmisessä tai asiassa yhtäaikaa sekä hyviä, että huonoja puolia.
9)Ajoittain todellisuuden tajun hämärtyminen – harhaluuloja tai epätodellisia kokemuksia saattaa esiintyä eteenkin kriisitilanteissa."

Ensinnäkin, viime aikoin mulla on ollu pinnalla oikeastaan kaikki, tuo kakkonen ehkä vähiten näistä, mutta on sitäkin ollu. Ensimmäisestä sen verran, että nyt sanoisinko tämän kuun aikana on voimakkaasti tullu esille se, että minun käsitys itestäni käy molemmissa ääripäissä, eli tunnen itseni myös välistä parhaaksi ja ylivoimaiseksi muihin verrattuna. Toinen, mulla ei ole mitään ongelmaa sovittujen aikojen pitämisessä, mutta tuo ''elämän suunnitelmat voivat muuttua nopeasti'' pitää sillointällöin paikkaansa; suunnitelmat esim tulevaisuuden suhteen vaihtelevat hetkittäin. Kolmas, saan raivokohtauksia päivittäin, mutta harvemmin näytän sitä muille, koska en uskalla. Pohjaton alakulo on tuttu juttu, lähes päivittäin. Minun on tosi vaikea hallita minun tunteita ja tuntemuksia, varsinkin negatiivisia. Neljäs, voiko tähän edes kommentoida mitään? Lause kertoo ja kaiken. Viides, mulla on useasti sillälailla, oikeastaan jatkuvasti, että en ole iloinen, mutten myöskään surullinen. On vain tavallaan niin tyhjä ja yksinäinen olo henkisesti. Ulkopuolinen olo. Kuudes, tämä liittyy mulla vahvasti tuohon, etten osaa hallita tunteitani ja sen seurauksena teen jotain, mitä jälkeenpäin kadun. Varastelu kuuluu myös tähän kategoriaan. Seittemäs, tuo kuvaus ja tämä blogini kertoo kaiken. Kaheksas, tämäkin on erittäin tuttu juttu monien vuosien takaa. Minun on tosi vaikea esim jostaki ihmisestä ajatella mielessäni esim jotaki ilkeitä juttuja ensin ja sitte heti perään niitä hyviä asioita, en vain pysty siihen. Yleensä näen itessäni ja muissa ne huonot asiat, joskus taas kaikissa muissa hyviä asioita, mutten itessäni. Ja yheksäs, tämä(ki) on yleistyny tässä lähiaikoina tosi paljon; olen tosi harhaluulonen ihminen, välistä en koe olevani omassa kehossani vaan ihan niinku joku ois ottanu sen valtaan, joku paha. Välistä on myös tosi vaikea erottaa, mikä on totta ja mikä ei.

'' Tunnetilan muutoksia laukaisevat erityisen tyypillisesti ihmissuhteissa tapahtuvat asiat, jotka yksilö voi mieltää esimerkiksi torjunnaksi, välittämisen puutteeksi, hylkäämiseksi tmv.''

Tämä on yks minua itteä eniten ärsyttävistä piirteistäni. Ihan sama, mitä mulle sanoo, ajattelen sen heti, että ''tuo vihhaa minua, vitut se minusta oikeasti välitä säälistä vain nuin sanoo. nyt se aikoo hylätä minut ei vittu''.

'' Häiriötä voi luonnehtia myös suhteeton vihaisuus sekä vaikeus säädellä sen ilmaisua. Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivät kokevat yleensä hallitsemattoman vihan ilmaisun jälkeen häpeää ja syyllisyyttä. Tällaiset vihan ilmaukset usein voimistavat kielteistä minäkuvaa ja kokemusta itsestä pahana.''

Minusta tuntuu koko ajan, että minun sisällä on niin paljon kasautunutta vihaa, että vaikka kuinka se päivittäin purkautuu, niin se viha ei vain lopu. Ja kun se viha ja kiukku on tullu ulos oikein ryminällä ja olen saanu itteni rauhottummaan, sen jälkeen alkaa kaduttaa ja hävettää, että miksi tehin nuin ja näin.Tuntuu, että olen jokaselle ihmiselle vihanen ja aina en ees itte tiiä miksi. Yleensä aina kuitenkin muistan jonkun pienenkin asian, miksi mulla on syytä vihata henkilöä x.

'' Ihmissuhteista voi tulla nopeasti läheisiä, ja epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä voi edellyttää toisen viettävän paljon aikaa kanssaan ja itse avautua varhaisessa vaiheessa kertoen esimerkiksi henkilökohtaisia yksityiskohtia itsestään ja elämästään. Hän voi myös kokea toisen ihmisen eri hetkinä eri tavalla, esim toisina hetkinä hyväntahtoisena ja tukea tarjoavana ja toisina taas pahantahtoisena. Tällaiset vaihdokset voivat johtua voimakkaasta tarpeesta saada osakseen välittämistä sekä illuusion romahtamiseen liittyvästä pettymyksestä, kun ihanteellista välittämistä ei olekaan saatavissa. Myös pelätyn hylkäämisen jatkuva ennakointi vaikuttanee siihen, miten kokemus toisesta vaihtelee nopeasti. Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä kokee herkästi, että toinen ei välitä hänestä, ei anna tarpeeksi eikä ole riittävästi läsnä.''

Tämäkin on niin minä. Vaadin ihmisiltä ihan liikaa ja tiedostan sen itsekkin. No en itse varhaisissa vaiheissa kovin helposti avaudu, mutta saatan joskus mainita kirjoittavani blogia ja saatan tyrkyttää osoitetta vaikka kelle. Että niinku tavallaan en suullisesti avaudu kuin tietyille ja valituille, mutta sitten kuitenkin tyrkytän synkimpiä ajatuksiani vasta tavanneelle tyypille, että ihan miten kukainenkin tämän tulkitsee. Koen myös ihmisen eri hetkenä eri tavoin; tällä hetkellä saatan aatella että voi että ku on mukava ja vissii se minusta on kiinnostunu, mutta viien minuutin päästä voin olla sillee ei sitä oikeasti kiinnosta haluaa vain uutta juoruttavaa tms. Senkin myös tiedostan, että mulla on kova tarve saaha ihmisten välittämistä, hyväksyntää ja rakkautta. Jos en sitä saa niin olen romahduspisteessä.

'' Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä mieltää usein "hylkäämisen" johtuvan siitä, että hän on paha. Monien on vaikea kestää yksin oloa. Yksin jääminen voi tuntua suunnattomana turvattomuutena, joka on kuin pienen lapsen hätää. Läheisiä ihmissuhteita voivat sävyttää epätoivoiset yritykset estää toista hylkäämästä esim takertumalla toiseen tai anelemalla häntä olemaan lähtemättä tai jättämättä. Itsetuhoinen käyttäytyminen on tavallista hylätyksi tulemisen pelon yhteydessä.''

Ja yllätys yllätys, selvä Roosan kuvaushan se siinä on. Jos joku haluaa esim mennä nukkumaan ku selitän tai angstaan jotain, niin miellän sen hylkäämiseksi. Itte en kestä yhtään olla yksin, se tuntuu ihan kauhealta ja saa mulle tosi huonon olon. Just niinku tuossa oli hyvin kuvailtu, että voi tuntua suunnattomana turvattomuutena kuin pienen lapsen hätä. Takerrun ihmisiin tosi helposti, enkä tykkää siitä yhtään, koska tiedän sen olevan ärsyttävää ja ahistavaa. Useasti myös anelen kaikisss mahdollisissa asioissa. Ja myös uhkailen itseni satuttamisella.

'' Minäkuvaa sävyttää usein kokemus itsestä pahana. Lisäksi epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä voi ajoin kokea kuin ei olisi lainkaan olemassa. Tällainen kokemus ilmenee yleensä hetkinä, jolloin merkitykselliseltä tuntuvaa yhteyttä positiivisena koettuun, tukea antavaan tärkeään toiseen ihmiseen ei ole saatavilla. Myös toimintakyky voi vaihdella erittäin paljon hetkestä toiseen.''

Tuolla ylempänä mainitsinkin jo siitä, kun välistä tunnen kuin en olisi olemassa/ joku olisi ottanut kehoni valtaan. Ja kyllä, erityisesti sellaisina hetkinä, kun kukaan ei ole kuuntelemassa huoliani. Toimintakykyni vaihtelee myös päivästä riippuen; yhtenä päivänä voin olla virkeä ja saada paljon aikaan, kun taas toisena en saa mitään aikaseksi, vain lahnaan ja pidätän itkua.

'' Vaikka häiriöön liittyy taipumusta vahingoittaa itseä vailla kuolemanaietta – tavallisesti pyrkimyksenä lievittää ahdistusta, epätodellista oloa tai kokemusta omasta pahuudesta.''

Siis ei mulla yleensä ole edes tarkotuksena tappaa itteäni, jos vaikka viiltelen tai otan lääkkeitä; haluan vain, että se olo helpottas ja menis ohi ja sillä tavalla myös varmistan, että olen edelleen elossa.

Aika vahvasti uskon, että mulla on jonkinlaista dissosiaatiohäiriötä tai ainaki jotaki sen piirteitä. Tähän kategoriaan luetaan myös se minun tuntemukseni sillointällöin, kun joku ottaisi kehoni haltuunsa. Ympäristö ja ympärillä olevat ihmiset voi kans tuntua joskus esim koulussa tosi epätodellisilta. En nyt sanois, että robotteina, mutta kuitenki, että niillä on joku tietty ohjelma kaikilla, mitä ne noudattaa ja minä olen yksin tällainen muukalainen, joka ei kuulu joukkoon. Täällä terveyskirjastossa lukee myös, että ''muistin tai ajantajunnan tilapäinen kadottaminen on niin ikään mahdollista''. Tätäkin tapahtuu mulle usein, erityisesti kun olen ahdistunut, voin unohtaa täysin koko tilanteen esim mistä se alkoi, mitä sanoin tai tein. Muistan aina vain, että jotain pahaa olen taas tehny, mutten sen enempää. Minusta tuntuu useasti, ettei kukaan sitä oikeasti tajua, että mulle käy niin.

'' Voimakkaiden tunnetilojen ja psyykkisen stressin yhteydessä yksilö voi kokea myös epäluuloisuutta tai epäluottamusta muita kohtaan. Hän voi esimerkiksi kokea muiden kääntyneen vihamielisesti häntä vastaan.''

Epäilen jatkuvasti muita ihmisiä ties mistä. Ja aina ajattelen, että ihmisillä on joku salaliitto minua vastaan ja ne manipuloi lisää ihmisiä liittymään niiden armeijaan. Mulla ei tosiaan ole mitään motivaatiota moneen kaveriin, hyvä jos nyt sen yhen pystyn pitää.

Tässäpä tämä minun pitkä pohdintani sitten olikin. Haluaisin vain, että ihmiset oikeasti tajuais, että mulla on tosi paljon asioita, joitten kanssa kamppailen ja, jotka vaikuttaa minuun ja minun käyttäytymiseen vahvasti päivittäin. Haluan tämän tekstin lopettaa tähän lauseeseen:

'' Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän tunneherkkyyttä on verrattu palovammapotilaan vereslihalla oloon: on kuin suojaava tunneiho puuttuisi, ja kaikki tuntuu sietämättömän voimakkaasti.''

Vielä viimeisen kerran.

Miksi vitussa välitän siitä mitä muut sanoo? Miksen vain vois olla niinku muutki ; onnellinen,vahva ja en välittäis muitte mielipiteistä? Mulle on paljon tärkeämpää, että muut on onnellisia ja minun tunteille ihan sama. Sitte mua sattuu niin vitusti, ku musta ei välitetäkkään. Ei minusta enää taia kukaan välittää. Kaikki kaverit on kääntäny selän/ on kääntämässä. Ei mulla vaan ole enää mitään. Olen taas yksin. Minua oikeasti pelottaa, etten enää jaksa kauaa. Mutta mitä sitte vaikken jaksaiskaan? Ei siitä kukaan välitä kuitenkaan.

kuvat puhukoon puolestani

tällä kertaa en osaa selittää tätä paskaa oloani. Kaikki ahistaa ja olen kaikille kokl ajan tyly ja vihane. Tuntuu vain, ettei voi enää luottaa kehenkään.