Kylpyhuoneessasi, yöllä puoli kaksi. Kun kaikki muut jo nukkuvat, on sinun hetkesi.

Moni vois sanoa, että nyttenhän mulla menee asiat paremmin ku sain oman asunnon. Ei  se asia kuitenkaan niin mene; mulla menee silti yht huonosti eikä helpotusta ole tullu ollenkaan. Tuntuu, ettei asiat voi pahemmaksi enää mennä, mutta seuraavassa hetkessä ne paheneeki entisestään. Mulla on sellanen tunne, että kohta joudun joko jonnekin nuorisokodin tyyppiseen paikkaan tai kolmannen kerran osastolle, koska en pysty mennä kouluun ja minut sinne kuitenkin aiotaan pakottaa, koska vaikutan kuulema lääkärin mielestä koulukelpoiselta. Se taas johtuu siitä, että olen kaunistellut asioita, koska silloin olisin varma että minut osastolle suljettaisiin. 

En tiiä, mikä vitun ongelma mulla on, ko ensiksi haluan apua ja sitte ko sitä saan niin valehtelen kaiken ja kaunistelen kaikki asiat. Ehkä mulla on vain joku vitun vamma.
En halua enää yksinkertaisesti elää. Olen yrittäny saaha itteni uskomaan, että mulla on tarkotus tai ees joku syy, miksi elää, mutta enää se ei onnistu. Miksi täytyy valehdella jopa itelleen? Tiijän tosi hyvin, ettei mulla ole mitään ja mulla ei ole tarkotusta olla täällä. Paitsi no, onhan mulla tyttöystävä. Kahensadan kilsan päässä. Jota näen silloin tällöin. 

Elämä on yhtä taistelua. Tiedän, että elämän ei ole tarkoitus olla ainoastaan ruusuilla tanssimista, mutta ei sen pidä myöskään tällaista helvettiä olla koko ajan; mielessä vain viiltely ja itsemurha. Itken päivät ja valvon yöt. Ja tätä on jatkunu jo monta vuotta. Ei tätä voi kutsua elämäksi. Ei mulla ole ollu elämää pitkään aikaan.. Tai no, milloin muka mulla olis ollu elämää? Ei ikinä. Tämä ei ole muuttunu ku vaan pahempaan suuntaan näinä vuosina. Ja koko ajan menee pahemmaksi. Ei. Ei. Ei. En enää tiedä, kauanko jaksan tätä ainaista taistelua, joka ei koskaan helpota edes vähää.