Kun uni ei tuu

Voi vittu. Yritin tuossa nukkua, ja joo nukahin. Nukuin varmaan tunnin ja heräsin virkeänä. En tajua, mikä vittu minua vaivaa.. En muista, milloin olisin nukkunu kunnon yöunet.. Nukun korkeintaan kaks tuntia yössä.. Heräilen ihan vitun monta kertaa, oisko keskimäärin ehkä.... 4 tai 5 kertaa?? Unilääkkeet auttaa välistä ja välistä ei.... En tiiä, mikä tähän enää tehoais. 

Päivä oli helvettiä, koska viime yönä nukuin tunnin. Päätä särki koko päivän, meinasin nukahtaa pystyyn. Sitte käytiin kaupungilla ja siellä se helvetti vasta pääsi irti. Minut pakotettiin mäkkäriin ja mut tungettiin täyteen sitä mäkkäripaskaa. Kävin vessassa oksentamassa jonku verran sitä paskaa pois, mutten tosiaan saanu kaikkia pois.  Ajattelin sitte, että okei en syö tänään enää mitään niin on hyvä. Heti ku päästiin kottiin niin  taas muhun tungettiin lisää ruokaa.. Vittu koko päivä vain on minua syötetty ja lihotettu lisää. Lenkillekään ei päästetty. Tein sitte huoneessa vattalihaksia vitusti. 

Olen miettiny, että kerran en saa lopettaa syömistä lopullisesti, niin sellanen mulle suunniteltu ruokapäiväkirja ois kiva. Siis se semmonen, missä lukee mitä syyä ja milloin. Koska silloinhan minun ei kaikenjärjen mukaan pitäisi lihoa, koska se on suunnitellu joku lääkäri yms. Semmonen ois oikeasti tosi kiva, mutta tuskinpa uskallan siitä kellekkään sanoa. En tiiä, miksi tämä laihtuminen on niin vitun vaikeaa? Eikö minut vois vain viä jonnekki rasvaimuun? Se ois kaikista helpoin keino. 

Viiltelin, olisko se ollu torstai tai keskiviikko, vähän liian syvään taas (yllätys yllätys) pari kertaa. Iha vitun kippeitä ja ne märkii ko viimestä päivää. Ei ne nyt pahimpia viiltoja ole, mitä olen tehny. Olen tehny paljon isompiaki, mutta on nämä kuitenki keskiverto viiltoa syvemmpiä. Olen niihin yrittäny laittaa rasvaa ja kaikenmaailman tököttejä, mutta ei ole oikein auttanu. En tiiä, saisko siihen kipuun ottaa särkylääkettä, mutta niin olen ainaki tehny. En tajua, mikä minuun aina menee ku vetasen kovempaa ku yleensä. En tajua, miksi viiltelen. En tajua tästä enää yhtään mitään. 

Can you see the silence? Can you see the dark? Can you fix the broken? Can you feel my heart?

Ahistaa. Itkettää. Masentaa. Vituttaa. Väsyttää. Kaikki on huonosti. En taaskaan ole saanu nukuttua ja sen takia varmaan onki niin vitun huono olo. En ees tiiä, mikä ne yöunet vie.. Unilääkkeet ei tehoa, varmaan just siksi ku mielessä pyörii tuhannet eri asiat. Olen niin vitun väsyny tähän samaan paskaan. Vittu mikään ole muuttunu. Pahemmaksi menee päivä päivältä. Haastan jatkuvasti riitaa ja ei minun kanssa voi puhua ilman, että kilahdan jossain vaiheessa. 

Ku en öisin ole saanu nukuttua niin  olen itkeny, kuunnellu musiikkia, viillelly. Yöt on mulle yhtä helvettiä. Mielessä pyörii kaikki maailman ahistavat asiat. Ja se, että haluan lopettaa tämän kärsimyksen ja kuolla. Joka yö on tosi lähellä, että vetasisin ranteen auki. Kuitenki olen jotenki saanu itteni tyytymään ainoastaan muutamiin viiltoihin.. Toiset vähän syvempiä ku toiset, mutta enpä ole verenhukkaan kuollu. Edelleen joka yö muistan nukahtaneeni siihen, ku olen itkeny itteni uneen kädet ja jalat veressä. 

En halua viillellä, mutta sitte tavallaan haluan. Ja ku mulla ahistaa kunnolla niin en voi hallita itteäni, tekemisiäni tai sanomisiani ollenkaan.. Joku minun alitajunnassa huutaa "älä viillä", mutta käsi tarttuu silti terään ja mieli huutaa "Vittu Roosa viillä ja tälläkertaa kunnolla." Olen itteni pahin vihollinen. Vihaan itteäni paljon enemmän ku muut minua vihhaa. Muut vihhaa minua ihan saatanasti, se potenssiin 666. Mulla tekee pahaa nähä itteni joka kerta peilistä. Mulla tekee pahaa olla minä. Olen ihan vitun oksettava. Ei minusta kukaan voi välittää. Kaikki muut on paljon kiinnostavampia, kauniimpia, laihempia, hauskempia, mukavampia ku minä. Olen säälittävä paskiainen. En ole ansainnu tätä elämää. En ole ansainnu mitään tai ketään. Ainoastaan sen kaikkien vihan olen ansainnu. En enää tiiä, kauanko jaksan tätä paskaa.

"I'm scared to get close and I hate being alone.
I long for that feeling to not feel at all.
The higher I get, the lower I'll sink.
I can't drown my demons, they know how to swim."

Angstaus maximus

Voi vittu, en haluais tänne joka päivä angstata jotain.. Ei ketään kiinnosta lukea joka päivä minun tekstejä, varsinki ku kaikki on samanlaisia. Angstailen jokasessa tekstissä just samat asiat, mutta sanat on vain erissä järjestyksessä. Mutta toisaalta ku mietin, niin tämä on kuitenki minun blogi, ja saan kirjottaa tänne mitä haluan ja niin useasti ku haluan. 

On ahistanu viime yöstä asti, se yö oli helvettiä. Itkin monta tuntia ja mietin, miten mulla joskus oli asiat paljon paremmin. Viiltelin ja viiltelin. En saanu sitä itkua millään loppumaan, joten lopulta itkin itteni uneen jalat ja käet veressä. 
Aamulla herääminen oli helvettiä. Yöunet jäi vain reiluun tuntiin. Sitte tuli kiire linkkariin ja vittu puolet tavaroista jäi äidin luo. Viikon päästä takasin sinne. Vittu jee, nyttenki vain tapeltiin kaikki toisiaan vastaan. 

Kävin keskiviikkona lääkärillä, koska olin kuulemma syksyllä altistunu riskille sairastua tuberkuloosiin. Lääkäri sitte tietenki pakotti ottamaan vaatteet pois, että se kuunteli keuhkoja. No vittu, käsi täynnä arpia ja tuoreempia jälkiä. Lääkäri katto mun kättä järkyttyneenä ja alko kyselemään kauheasti. Sittehän vasta alko ahistamaan.. Onneksi se päästi pois, .....keuhkokuviin.... Siellä taas alko se strippaaminen ja taas samat syyttävät katseet. Sitä paitsi arpien lisäksi ahisti se, että piti olla ilman paitaa ja kaikki läskit näky selvästi. Saatana. Yritän aina piilottaa itteni vaatteisiin, jottei kukaan näkis minun läskejä. 

Joo se paino tosiaan.... Onhan se pudonnu kilon ja risat. Saatana, vain ajankysymys milloin lihon ne takasin, koska saan niitä ahmimiskohtauksia saatana päivittäin. Tänäänki olen ahminu keksejä, suklaata, jäätelöä ja no ruokaa ylipäänsä. Vittu lihon silmissä. Itsehillintäni kusee jatkuvasti. Se ahistaa vain lisää. Haluan syyä mahollisimman vähän, että en lihois. Haluan laihtua. Laihtua. Laihtua. 
Oksentaminen jatkuu edelleen. Ja on pakonomanen tarve liikkua melkeinpä koko ajan. Mietin jatkuvasti, milloin pääsen lenkille ja miten kuluttaa kaloreita vitusti. Olen yks läskikasa. 

Tahdot täytyy kuljettaa kolmannenkin puolesta, sitä soihtua jolla voi hetken pimeyttä valaista.

Hejssan! En tiiä, mitä kirjottasin. Halusin vain jotaki kirjotella taas vaihteeksi. 

Edelleen samaa paskaa päivästä toiseen. Toivo alkaa hiipua pikkuhiljaa lähes olemattomiin. Tappelen kaikkien kanssa jatkuvasti. Tuntuu, että kaikkien kanssa on koko ajan joku riidan tynkänen päällä.  Suutun niin vitun helposti. Lähes olemattomasta asiasta. En tiiä, en vain osaa olla ihmisten kanssa sovussa. Ymmärrän kyllä, miksi mulla ei niitä kavereita ole. Vittu kaikillahan mennee minun kanssa hermot heti. Saatana. Ehkä se on vain mulle oikein, että mulla ei ole ketään; enpä ainakaan sotke kenenkään elämää entisestään. Olen kaikille vain ilmaa. 

Viiltelen jatkuvasti. En vain pysty lopettamaan sitä. En pysty olla päivääkään ilman edes yhtä viiltoa. Olen jääny koukkuun siihen. Monta monituista vuotta olen automaattisesti turvautunu siihen, ku ei ole mitään muutakaan keinoa ollu. Se on jääny tavaksi. Niin sairaalta, ku se kuulostaaki niin se tunne on ihana ja helpottava, ku näkee veren valuvan ja tuntee kipua. Se kipu. Se kipu on mukavaa. 

No nykyään tavallaan helpottaa se liikunta. Pääsee juoksemaan ulos niin kovaa ku haluaa. Niin kovaa, että alkaa henkeä ahistamaan ja oksettamaan. Se tunne on kanssa hyvä. Mutta nyt on ollu niin saatanan liukasta, ettei tosiaan ole juoksemaan päässy. Hyvä jos ulkona ees pystyssä pysyy. Ootan sitä, että nuo jalkakäytävät taas menee vaikka sitte loskapaskaksi: silloin sentään pystyy juosta ilman, että pelkää kaatuvansa. 

Nyt ku en ole ulos päässy, niin on pakko jotenki ollu liikkua ja saaha kulutettua kaloreita. Olen hyppiny ja tehny vatsalihaksia ku hullu omassa huoneessa. Paino on onneksi vähän pudonnu siitä kuudestakympistä, mutta ei tosiaankaan tarpeeksi. En voi jättää tätä nytte kesken, ku olen tavallaan jotaki jo pystyny saavuttamaan. 

Loppuun on  pakko sanoa, että tässä helvetissä minua on auttanu jaksamaan joo ne pari kaveria, mitä mulla on, sen lisäksi kasilla ja ysillä erityisen paljon autto American horror story ja Demi. Nyt tänä vuonna ja viime vuodenkin puolelta on auttanu Haloo Helsinki ja Elli Haloo. En tosiaan tiiä miksi, mutta Haloo Helsinki on jumala. Niitte musiikkia on mukava kuunnella ku ahistaa ja vituttaa kaikki. 

Mut sä et jää, siihen et kuitenkaan jää.

Moi. En tiiä, mikä vittu minua vaivaa. Joo, olen välistä syömättä muutaman päivän, tai juon korkeintaan vettä. Sitte välistä tulee sellasia "ahmimiskohtauksia", että pakko syyä ja vitusti justiinsa suklaata ja keksejä ja kaikkea. Heti sen jälkeen äkkiä vessaan oksentamaan. Koska olen paska, niin en tietenkään saa kaikkia oksennettua, mutta ainaki suurin osa on pakko oksentaa. Ällöttää ihan helvetisti ruoka. Varsinki kaikki makea ja rasvanen, mutta myös normaali kotiruoka ällöttää enemmän ku ennen. 

Äh, vittu. Kaikki ahistaa. Tappakaa minut. Nyt heti. Ahistaa sisällä, ahistaa ulkona. Ahistaa olla yksin, ahistaa olla ihmisten seurassa. Ahistaa kotona, ahistaa sukulaisilla, ahistaa kaupungilla tai kylällä. Kaikkialla on yhtä paska olla. Eniten varmaanki ahistaa se yksinäisyys ja se, että ei ketään oikeasti kiinosta minä ja minun ongelmat. Ei kukaan halua olla minun kaveri. Olen täys kusipää. Kaikki kiertää kaukaa, koska ne joko on kuulu kaiken maailman huhut tai sitte ne huomaa, kuinka kamalan näköne olen; ruma ja läski. Minussa ei ole mitään hyvää. 

Onnistun aina pilaamaan ja sotkemaan kaiken. Miksi vitussa olen tämmönen? Olen niin vitun ärsyttävä, että ärsytän jopa itteäni. Ja ymmärrän täysin, että muutki niin ajattelee, koska sehän on vain totta, eikö? Ko niin monet sannoo ne samat sanat, niitä alkaa itekki uskomaan. Pakko niitten on olla totta. Pakko. Olen vain niin väsyny tähän kaikkeen paskaan. Haluan vain lopettaa tämän paskan ja kärsimyksen. Ei kukaan oikeasti halua  minuun ikinä ees tutustua. Ei kukaan halua olla minun kaveri. Ei kukaan, ei kukaan voi välittää. Minusta ei voi välittää. Antakaa minun nukkua pois. Saaha vihdoinki se rauha, jota olen monta vuotta jo oottanu. Kaipaan vain jotaki, joka välittää. Kaipaan jotaki, kelle voin puhua. Kaipaan jotaki, kuka osais auttaa minua auttaa, ku on paha olla. 

"Voi olispa aikaajo kulunut tarpeeksi,kuukaudet menneetja sydän ois ehjä.Tai ettei oishän lähtenyt sittenkään pois.Peiton alla on kuuma.Sä haluat piiloutua.Kaikki on aukija puhelin kiinni.Mut sä et jää,siihen et kuitenkaan jää.Jokainen yö vie aamuun,jokainen yksinäinen,valon jos sytyttää maailma herää"

Pyhät angstini

Oijoi. Ahistaa ihan vitusti. (Voi vittu aina sama alotus). 

Nyt tämä ahistus on muuttunu erilaiseksi. Tai siis, että nyt minua ahistaa tuo minun paino enemmän ko ennen. No varmaan sen takia, että olen nyt lihonu ihan vitusti. Siis olen ennenki ollu lihava, sen tiiän, mutta nyt olen oikeasti jo niin lihava, että tätä ei voi enää kestää. Pakko saada muutama kilo pois. Pakko päästä takasin sinne viienkympin hujakoille. Niin kauan ku paino on tämä niin en tule itteni kanssa toimeen. Vihaan itteäni ja jokasta kiloani niin helvetisti, ettei mitään rajaa. Vihaan pullaposkiani ja kaksoisleukaani. Vihaan jenkkakahvoja ja leveitä reisiäni. Vihaan läskejä käsissäni ja eniten vihaan tuota mahaani. Yhtä turvonnu ku rantapallo. Ku sitä mittaa niin ei meinaa mittanauha riittää.. Hyi saatana.

Miksi olen lihonu näin paljon? Miksi ja miten olen päästäny itteni näin rapakuntoon? Miksei kukaan sanonu ja varottanu, että jos jatkan samaan malliin niin lihon likemmäs kymmenen kiloa. Olis pitäny vähentää ruuan syömistä jo vuosia sitte. Suklaasta ja sipseistä puhumattakaan. Voi vittu. Ja silloin ku minua ahistaa niin syön syön ja syön. Hetken päästä olen vessassa oksentamassa, koska on niin paska olo. Tuntuu, että olen pettäny itteni ja itsehillintäni. En vittu voi olla niin heikko, että sorrun johonki suklaaseen tai sipseihin jatkuvasti. Nyt tuli muutos tähän hommaan; syön vähemmän epäterveellistä ruokaa ja vähennän annoskokoja ja jätän ne vitun suklaat lopullisesti. Ja sitä liikuntaa saatana lisään ja unohan sen sänkyyn peiton alle kuolemisen kans. 

En tiiä, mulla on koko ajan sellanen rauhaton ja turvaton olo. Itken jatkuvasti ja entistä helpommin ku ennen ja viiltelen päivittäin. Meno on samanlaista ku silloin ysi ja kasi luokalla. Ahistaa jatkuvasti, saatoin alkaa itkemään kesken tunnin ihan yhtäkkiä ja lähteä tunnilta pois ihmisten syyttävien katseiden takia. Paitsi nythän en ole koulussa, mutta silloinki olin koko ajan rauhaton ja levoton, viiltelin koko ajan, itkin koko ajan, kaikki oli sellasta helvettiä ku nyt taas on. Ehkä jopa pahempaan suuntaan on menny. Missä vaiheessa minun elämästä tuli tällasta? Asiat ei ole oikeastaan koskaan ollu hyvin, mutta siedettävää se kaikki oli ku olin about 14v. Silloin elämä oli jotenki vähemmän huoletonta. Oli ees joitaki kavereita ja oli joitai tekemisiä, että unohti kaiken muun. Ja silloin en niin kauheasti välittäny siitä, mitä muut sano. Nykyään muiden haukkumiset on tärkeämpiä ku omat mielipiteeni. Tiedostan tavallaan, että se on säälittävää ja turhaa, mutta en voi sille mitään, että en osaa muuttaa ajatuksiani muiksi. Tiedän, että pitäisi vain jaksaa yrittää, mutta ku olen jo yrittäny monta vuotta jo ja olen kyllästyny siihen yrittämiseen, koska se ei tuota mitään tulosta. Tuntuu vain entistä pahemmalta, ku on oikeasti parhaansa yrittäny ja sitte se ei onnistukkaa ja ollaa taas samassa jamassa, mistä lähti liikkeelle ja yritti kaikkensa, jotta asiat muuttus paremmiksi. Ainaki itellä se on lannistanu jo niin paljon, että en pysty enää saaha itteäni ylös täältä pohjalta. 

Mulla tavallaan auttaa se puhuminen ja kirjottaminen, mutta siinä puhumisessa on yks ongelma. Se, että mulla on nykyää vaikea luottaa ihmisiin, ja ei ole oikein ketään kelle puhua. Tuntuu, että ei ketään oikeasti kiinnosta ja kukaan ei oikeasti välitä. Tuntuu, että kaikki on unohtanu minut. Olen kaikille pelkkää ilmaa. Ei ketään oikeasti kiinnosta. Ne vain sanoo säälistä, että joo välitetää susta ja ei anneta sulle tapahtuu mitään pahaa. Vitut. Ootte antaneet minun mennä näin rapakuntoon; lihoa näin paljon, antaa minun yrittää tehä itsemurhaa ja kaikkea muuta paskaa antaneet sataa minun niskaan. Kaikki vihaa minua. Eniten minä itte. Ei kukaan voi minustaa välittää, ei varsinkaan rakastaa. Minua ei voi ku inhota; olen kasa epäonnistumisia. Jos pitäisi määritellä sana epäonnistunut, määritelmä olis lyhyt ja ytimekäs: "Roosa". Olen menettäny jo toivon paremman suhteen. Ei sitä päivää ikinä tule, että olisin onnellinen tai että mulla olis joku joka välittää. Minun elämällä ei ole ollu tarkotusta. Minun tarkotus on varmaan kuolla yksinäisenä, vihattuna ja kaikkien hylkimänä. En ole ansainnu mitään hyvää elämääni. En ole ansainnu ketään, kuka rakastais minua. En ole ansainnu mitään.

Tää on vaa elämää, mikä pian ohi on. Makaan maas selällää ase kohti ohimoo.

Voi helvetti. Ahistaa ihan helvetisti minä itte. Olen lihonnu kuukauden aikana viis ja puoli kiloa. Miten vitussa se on edes mahollista??? En tiiä, mutta se ahistaa ihan vitusti, että vaaka näyttää nipin napin alle kuuskyt kiloa. Hyi vittu oikeasti. Ennen olen painannu just ja just yli viiskyt kiloa ja yhtäkkiä se hyppää kymmenellä kilolla. Hyi helvetti roosa. Olen vain yks saatana ihrakasa, läskiperse ja helvetin ruma ihmine. Haluan laihtua, mutta sekään ei ole onnistunu, niinku ei mikään muukaan minun tekemä asia. Olen yrittäny kirjata ylös kaiken, mitä olen syöny ja kaikki lenkit ja vatsalihakset, mutta ei, ei silti paino putoa. Miksi vitussa se paino ei voi pudota takasin sinne, missä se on aina ollu? Siihen painoon olen ollu tyytyväinen, mutta tämä paino on ihan liikaa mulle. En  vaan voi hyväksyä sitä. Tämä koko paino asia on jo kauan vaivannu minua, mutta en ole siitä uskaltanu kertoa mitään kellekkään, koska sittenhän sitä ruokaa vasta aletaan tyrkyttämään tyrkyttämisen perään ja lihon ja paisun entistä enemmän. 
Kun syön, niin minua alkaa melkein aina oksettamaan (varsinki iltasin, en tiä miksi). Pahinta on se, että kun minua ahistaa niin syön ja syön ja syön. Tunnen, kuinka se rasva ja kaikki muu kertyy minun kehoon. Jää siihen kiinni ja tekee minusta entistä läskimmän. Kun katon itteäni peilistä, alkaa heti oksettamaan ja näen vain kaksoisleuan, hehtaari reidet, käsissä roikkuu turhaa läskiä, mahasta nyt puhumattakaan; se on sellanen läskikasa, että ei toista. Maha on mielestäni pahin osa minun kehosta. Samoin naama; kaksoisleuka ja pullaposket. Herkkuperse olen ja sen kaikki on varmaa nähny aina. Miksi kukaan ei ole mulle sanonu, kui paskassa kunnossa minä ja mun keho on? Siis voi helvetti, että vituttaa. Olisivat aiemmin kertoneet rehellisesti, kuinka kamalan näkönen olen. Ja kui paljon olen pyöristyny esim vuoden parin aikana. Tuntuu, että olen nyt jo liian läski, etten voi enää muuttaa tätä mitenkään. Taidan kuolla yksinäisenä ja läskinä. Hukun pikkuhiljaa läskeihini. Minusta ei nytkään enää näy muuta kuin vain läskiä.

"Otan kynän ja paperin, johon kirjotan.
Mun viimest viestii, ku pakko sulle ilmottaa,
mitä sit ku mä en oo enää tääl.
Mikä on se juttu, mitä pään sisäl pelätään. 
Tää on vaa elämää, mikä pia ohi on.
Makaan maas selällää, ase kohti ohimoo. 
Mietin mihin ja miten mun tieni vie.
Anna mä mietin viel, anna mä mietin viel,
miten mä hoidan tän, miten mä voitan nää ajatukset pääs.
Miten mä poistan tän helvetin täält, 
en kai kakseittemää selvinnykkää.  
Ja nyt tää kaikki loppuu."

Tuntuu, että pää on kehon ulkopuolella ja pelkään, että ihan kohta sekoan.

Päevää! Saatana. En tiiä, mistä alottasin... 
Elämä tuntuu taas hajoavan käsiin. En onnistu missään ja kaikki menee päin helvettiä. Viime päivinä onnistunu vain huutamaan ja raivoamaan kaikille, jotka mulle on mitääs sanonu..... Pelottaa, että nyt minut viedään perhekotiin. En helvetissä halua sellaseen taas, mutta musta tuntuu, että kukaan ei voi ottaa minua luoksensa asumaan, koska olen niin vitun vaikea lapsi. 

En tiiä, mikä mulla on oikein hätänä. En voi syyä, en voi nukkua, itken koko ajan, en jaksa tehä mitään muuta ku viillellä.. Ja sitte ku joku yrittää mua auttaa hyvää hyvyyttään, niin huudan ja haistattelen vitut sille. 

Minua oikeasti pelottaa ihan vitusti koko ajan, että milloin saan tarpeekseni tästä yksinäisyydestä ja kärsimyksestä. Minua pelottaa, milloin teen jotain peruuttamatonta. En halua kuolla, mutta tuntuu vain, että ei ole muuta vaihtoehtoa. Kukaan ei halua, että olen täällä elossa. Olen täällä vain kaikkien tiellä. Ei minua ees kukaan jäis kaipaamaan, vaikka kuolisin. Vittu, sitä ei kukaan ees huomais. Olen nytki kaikille vain ilmaa. Olen näkymätön. Minua ei huomata, kun vain silloin, jos teen jotain väärin. Ja sitten saan kaikkien haukut ja lisää paskaa niskaan.. En enää oikeasti tiedä, miten saan itteni nostettua täältä merenpohjasta nostettua. Ja pelottaa, että kohta aika loppuu kesken. Että kohta mulla loppuu happi ja en voi enää ollenkaan hengittää. Nyttenki olen vain sinnitelly tosi kauan, ja tämä on ihan saatanan rankkaa niin mulle ku kaikille niillekki, joille huudan ja haistattelen vitut jatkuvasti. 

Tiiän, että tämä elämä ei voi jatkua näin, mutta mulla ei ole enää mitään, minkä takia jaksaa. Kaikki inhoaa minua ja haluaa minut pois täältä. En osaa tehdä mitään enää oikein. Olen menettäny kaiken mulle tärkeän. Olen onnistunu suututtamaan kaikki taas vaihteeksi. En enää tiedä, mitä pitää tiedä. Pelottaa, että kohta pää sekoaa lopullisesti ja en enää pysty elämään sen kanssa. Tätä ei voi enää kutsua elämäksi.


"Mä istun suihkussa viidettä tuntia nyt ei kiinnosta paljon lapset Afrikan. 

Mä tuon sulle pyyhkeen ja koitan ylös kannustaa, 

mut sä näät vaan elämän ahdistavan .
Tuntuu, että pää on kehon ulkopuolella ja pelkään että ihan kohta sekoan .
Nyt hengitä, nouse ylös ja pukeudu niin mä sut vielä kokoan .
Mä en voi lähtee ulos, mut tää kämppä ahdistaa .
Sä et voi jäädä tänne ahdistumaan .
Tää ei oo musta kii. 
No vittu on!
Mun pää on ihan liian mahdoton .
Luuletko sä, et sun elämä ei voi koskaan paikalleen loksahtaa ?
Pelkäätkö sä, et sun aivokypärä on ainut joka voi täysin poksahtaa ?
Muista et meit on täällä seitsemän miljardii ,
mutta se alku on itsestä kii .

Pelko tulee aina pelkääjän luo,

mut päätä pitää hoitaa niin kuin kättä tai jalkaa .
Jos jäät odottamaan maailmanloppua tai syöpää huomaat ettei elämä ehtinyt alkaa. 
Joo tiedän, että pelko on tunteista turhin ja viina voitehista vittumaisin. 
Jos paniikki iskee, niin anna iskee, sä huomaat se ei tuu aina takaisin ."

Jumaloin kakkosia.