Oijoi. Ahistaa ihan vitusti. (Voi vittu aina sama alotus).
Nyt tämä ahistus on muuttunu erilaiseksi. Tai siis, että nyt minua ahistaa tuo minun paino enemmän ko ennen. No varmaan sen takia, että olen nyt lihonu ihan vitusti. Siis olen ennenki ollu lihava, sen tiiän, mutta nyt olen oikeasti jo niin lihava, että tätä ei voi enää kestää. Pakko saada muutama kilo pois. Pakko päästä takasin sinne viienkympin hujakoille. Niin kauan ku paino on tämä niin en tule itteni kanssa toimeen. Vihaan itteäni ja jokasta kiloani niin helvetisti, ettei mitään rajaa. Vihaan pullaposkiani ja kaksoisleukaani. Vihaan jenkkakahvoja ja leveitä reisiäni. Vihaan läskejä käsissäni ja eniten vihaan tuota mahaani. Yhtä turvonnu ku rantapallo. Ku sitä mittaa niin ei meinaa mittanauha riittää.. Hyi saatana.
Miksi olen lihonu näin paljon? Miksi ja miten olen päästäny itteni näin rapakuntoon? Miksei kukaan sanonu ja varottanu, että jos jatkan samaan malliin niin lihon likemmäs kymmenen kiloa. Olis pitäny vähentää ruuan syömistä jo vuosia sitte. Suklaasta ja sipseistä puhumattakaan. Voi vittu. Ja silloin ku minua ahistaa niin syön syön ja syön. Hetken päästä olen vessassa oksentamassa, koska on niin paska olo. Tuntuu, että olen pettäny itteni ja itsehillintäni. En vittu voi olla niin heikko, että sorrun johonki suklaaseen tai sipseihin jatkuvasti. Nyt tuli muutos tähän hommaan; syön vähemmän epäterveellistä ruokaa ja vähennän annoskokoja ja jätän ne vitun suklaat lopullisesti. Ja sitä liikuntaa saatana lisään ja unohan sen sänkyyn peiton alle kuolemisen kans.
En tiiä, mulla on koko ajan sellanen rauhaton ja turvaton olo. Itken jatkuvasti ja entistä helpommin ku ennen ja viiltelen päivittäin. Meno on samanlaista ku silloin ysi ja kasi luokalla. Ahistaa jatkuvasti, saatoin alkaa itkemään kesken tunnin ihan yhtäkkiä ja lähteä tunnilta pois ihmisten syyttävien katseiden takia. Paitsi nythän en ole koulussa, mutta silloinki olin koko ajan rauhaton ja levoton, viiltelin koko ajan, itkin koko ajan, kaikki oli sellasta helvettiä ku nyt taas on. Ehkä jopa pahempaan suuntaan on menny. Missä vaiheessa minun elämästä tuli tällasta? Asiat ei ole oikeastaan koskaan ollu hyvin, mutta siedettävää se kaikki oli ku olin about 14v. Silloin elämä oli jotenki vähemmän huoletonta. Oli ees joitaki kavereita ja oli joitai tekemisiä, että unohti kaiken muun. Ja silloin en niin kauheasti välittäny siitä, mitä muut sano. Nykyään muiden haukkumiset on tärkeämpiä ku omat mielipiteeni. Tiedostan tavallaan, että se on säälittävää ja turhaa, mutta en voi sille mitään, että en osaa muuttaa ajatuksiani muiksi. Tiedän, että pitäisi vain jaksaa yrittää, mutta ku olen jo yrittäny monta vuotta jo ja olen kyllästyny siihen yrittämiseen, koska se ei tuota mitään tulosta. Tuntuu vain entistä pahemmalta, ku on oikeasti parhaansa yrittäny ja sitte se ei onnistukkaa ja ollaa taas samassa jamassa, mistä lähti liikkeelle ja yritti kaikkensa, jotta asiat muuttus paremmiksi. Ainaki itellä se on lannistanu jo niin paljon, että en pysty enää saaha itteäni ylös täältä pohjalta.
Mulla tavallaan auttaa se puhuminen ja kirjottaminen, mutta siinä puhumisessa on yks ongelma. Se, että mulla on nykyää vaikea luottaa ihmisiin, ja ei ole oikein ketään kelle puhua. Tuntuu, että ei ketään oikeasti kiinnosta ja kukaan ei oikeasti välitä. Tuntuu, että kaikki on unohtanu minut. Olen kaikille pelkkää ilmaa. Ei ketään oikeasti kiinnosta. Ne vain sanoo säälistä, että joo välitetää susta ja ei anneta sulle tapahtuu mitään pahaa. Vitut. Ootte antaneet minun mennä näin rapakuntoon; lihoa näin paljon, antaa minun yrittää tehä itsemurhaa ja kaikkea muuta paskaa antaneet sataa minun niskaan. Kaikki vihaa minua. Eniten minä itte. Ei kukaan voi minustaa välittää, ei varsinkaan rakastaa. Minua ei voi ku inhota; olen kasa epäonnistumisia. Jos pitäisi määritellä sana epäonnistunut, määritelmä olis lyhyt ja ytimekäs: "Roosa". Olen menettäny jo toivon paremman suhteen. Ei sitä päivää ikinä tule, että olisin onnellinen tai että mulla olis joku joka välittää. Minun elämällä ei ole ollu tarkotusta. Minun tarkotus on varmaan kuolla yksinäisenä, vihattuna ja kaikkien hylkimänä. En ole ansainnu mitään hyvää elämääni. En ole ansainnu ketään, kuka rakastais minua. En ole ansainnu mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti