Mun haavoja mä haluun vaalia. Voit koittaa ne parantaa, jos sulla on aikaa.

Ahistaa. Itkettää. Surettaa. Masentaa. Olen säälittävä paska. Ei minun elämisestä tule saatana mitään. Olen yksin. Kaikki on hylänneet minut. Ainoa iloni ja turvani on nuo minun terät. Terät kuuntelee ja auttaa minua... ku kukaan elävä ei sitä tee... Kaks vitun päivää olin viiltelemättä. En tajua vittu miten, mutta nyt tänään se(kin) homma kusi. 

Alan oikeasti olla jo epätoivonen. Tartten apua ja tukea. Tartten kavereita. Tartten ihmisiä, jotka kuuntelis minua. En halua olla yksin. Haluaisin vain, että ois edelleen se joku, jolle vois soittaa mihin kellonaikaan tahansa. Joku, jonka kanssa nauraa ja itkeä. Joku, joka jaksais minua. Joku, joka halais ja sanois, että kaikki on hyvin. Joku, jonka viereen nukahtaa. Tulen hulluksi tästä yksinäisyydestä. En enää oikeasti tiedä, kauanko jaksan tätä yksin olemista. Joka päivä itken huoneeni nurkassa ja mietin, miksi minua ei voi rakastaa. Miksen ole ansainnu rakkautta. 

Ruokahalu on taas kadonnu olemattomiin. Ruoka ei maistu ollenkaan ja kun itteni pakotan syömään niin oksennus vain lentää. Ruoka ällöttää. Ruoka lihottaa. Ei sitä saa syyä. Se täytyy oksentaa pois.

Mitä muuta teen päivisin? En vittu yhtään mitään. Kykin koko päivän nurkassa itkien ja viillellen. Kaikki muu lähtee minun elämästä aina, mutta tämä ahistus, masennus ja viiltely pysyy. Terät ei jätä minua pahalla hetkellä. Ne pysyy minun vierellä ja kädessä ku tuntuu pahalta ja tarttisin tukea. En muista, milloin olen viimeksi nukkunu yli tunnin yöllä. En muista, milloin olis ollu sellanen päivä, etten tappele tai haasta riitaa. En muista, millaista on kun ei ahdista. En muista, millaista on olla onnellinen. 

Sä silti multa katoat ja joskus maahan vajoat. Kun kuitenkin aina on elämä laina.

Vittu. En jaksa enää. Elämä meni koko ajan vain pahempaan suuntaan. Lopulta se oli jo niin sekasin, että sitä ei voinu enää korjata. Menetin kaiken. Lopullisesti. Ei vittu ole enää ketään, kuka vois tämän paskan korjata. Minusta ei vittu vain välitetä. En ansaitse ketään. En ansaitse mitään. Minun täytyy vain kuolla. Tässä ei enää muu auta. Viiltelyä päivästä toiseen. Päivä päivältä viillot on entistä syvempiä. Terät on minun ainoita ystäviä. Muuta ei ole. Ajattelen heti aamulla ku herään viiltelyä ja niitä teriä. Se on myös viimeinen asia, mitä yöllä teen ja ajattelen ennen nukahtamista. Viiltely on koko ajan mielessä. 

Pahinta tässä elämässä oli se yksinäisyys, mistä koko ajan kärsin. Hetken kaikki oli hyvin, mutta yhtä nopeasti ku kaikki parani niin yhtä nopeasti se kaikki oli poissa. Se sama paska alko taas alusta, ehkä himpun verran pahempana. Päivä päivältä kaikki vain paheni pahenemisen perään. Nyt kaikki on liian sekavaa. Olen yksin ja mulla ei ole yhtään kaveria, eikä ketään kuka välittäis. Tahtoisin vain jonku ihmisen, joka pysyis minun vierellä silloinki ku mulla on vaikeaa. Kaikki, ihan kaikki, on hylänny minut aina ku mulle on tullu joku saatanan iso vastoinkäyminen. 

Ois vain niin vitun ihanaa, jos vielä ois se joku, jolle puhua ku on paha olla. Joku, joka sais multa sen ahistuksen pois. Joku, jonka viereen vois vain käpertyä ja nukahtaa sen toisen lämpöön. Joku, jonka kanssa mulla ois turvallinen ja hyvä olo. Joku, joka rakastais minua.
Mutta se ei ole enää mahollista. Mikään ei ole enää mahollista. Minun täytyy nyt vain päästää irti tästä elämästä. Ehkä seuraavassa elämässä kaikki olis paremmin.

Rakastan sua vielä, rakastan niin kauan kun mä voin.

On pakko avautua tänne. Tämäkään ei taida taas olla kovin fiksua, mutta jos joku saa tästä jotain irti niin hyvä. Olisi mukava olla avuksi muille ihmisille jakamalla kokemuksiani. Ja hei, ei ne osastot nyt niin kovin pahoja paikkoja ole, vaikka siltä ne kuulostaa, nimimerkillä kokemusta on vaikka minkälaisesta laitoksesta nuorisokodista suljettuun osastoon. Jos joutuu jonnekin tuollaiseen laitokseen niin ei kannata surra sitä, että on joutunut sinne vaan ottaa se tarjottava apu vastaan ja käyttää se hyväksi. Ite aluksi tein sen virheen, että olin kovinkin itsepäinen ja en halunnut ryhtyä mihinkään; ei ruokaa ei keskustelua. Mutta lopulta huomasin, että ei se nyt ole niin paha paikka, miltä se tosiaan kuulostaakin. 

Kuitenkin, katottiin Poliiseja telkkarista ja yhtäkkiä mieleeni nousi omat kokemukseni poliisien kanssa. Varsinki viimeisin kokemus..

13 päivä perjantai ja kuukausi oli helmikuu. Koko päivän oli ahdistanut, mutta ahdistuksen huippu tuli illalla. Se tuli niin voimakkaasti, että halusin oikeasti kuolla; enemmän kuin koskaan ennen. Viiltelin ja poltin ihoa aluksi, mutta kun se ei auttanut, niin tartuin lääkepurkkiin. Halusin paniikkikohtaukseni pois. Olo oli helvetillinen. En voinut hallita itseäni enää. Paniikkilääkkeitä ensin määrätty annostus. Hetken odottelin, jos oloni paranisi. Niin ei silti tapahtunut, joten päätin ottaa muutaman lisää... Siinä sitten ahdistuksissani sen hetkiselle tyttöystävälleni valitin ja sanoin haluavani päättää päiväni tässä maailmassa. Tietty siitä huolestuisi kuka tahansa, joten hän sitten näki parhaakseen soittaa hätäkeskukseen. 

Makasin sängyssäni peittoon kääriytyneenä ja itkin silmät päästäni. Kainalossa oli tuo yksisarvispehmoleluni ja tyynyllä vieressä olivat minun ja isän kuva sekä minun ja tyttöystäväni kuva. Korvissa pauhasi muistaakseni The rasmuksen Sky -kappale, kun ovikelloani alettiin vimmatusti raiskaamaan. Postiluukusta näkyi taskulampun valo ja ajattelin, että nyt se on sitten menoa.

"Roosa avaa ovi, täällä on poliisit." 
"En jaksa, antakaa minun olla yksin."
"Nyt Roosa se ovi auki tai tullaan läpi! Tämä ei ole leikin asia."

Lopulta sinne ovelle sitten hivuttauduin yksisarvinen kainalossa, epävarmoin askelein hyvin hitaasti ja muistan, että huimasi helvetisti. Poliisit ja ambulanssimiehet rynni sisälle. Sanoivat, mikä on tilanne ja miksi he ovat minut käsiinsä etsineet. Itkin. Siinä sitten alkoivat verenpainetta mittaamaan ja sydäntäni kuuntelivat. Itkin koko ajan. Kyselivät peruskysymykset, miksi olen tehnyt näin yms paskaa. Sitten siinä alkoivat ehdottamaan, jos lähtisin heidän mukaansa OYSsiin yhteispäivystykseen lääkärin tarkistettavaksi. Poliisit sano, että pääsisin takasin aamuyöllä. Itkin ja huusin, etten halua minnekään sairaalaan, koska minulla on kaikki ihan hyvin ja tahtoisin vain nukkua. Sitä paitsi tiesin, että vanhemmille ilmotettaisiin välittömästi tapahtumat. Lopulta he pakottivat minut mukaansa. 

"Ota vain tärkeimmät tavarat mukaan; puhelin, laturi ja rahaa."

Sulloin kaikki nuo tavarat taskuuni ja otin Yrjön kainaloon. Itkien lähdin kotoa tietämättäni, että se oli viimeinen kerta, kun sieltä lähdin. Poliisien ja ambulanssikuljettajien ympäröimänä kävelin portaita alas. Kuitenkin, lyyhistyin randomisti kesken kaiken ja en kyennyt kävelemään, joten poliisi otti minut syliin ja kantoi ulkona odottavaan ambulanssiin. Minut laitettiin istumaan johonkin tuoliin ja vastapäätäni istui joku ensihoitaja. Se sitten kyseli ihan kummallisia kysymyksiä; aluksi tapahtuneesta, mutta sitten hän vaihtoi aiheen kouluun ja tulevaisuuden haaveisiini. 

Saavuttiin OYSsin yhteispäivystykseen. Minut saatettiin odottamaan omaa vuoroani. Yön aikana puhuin lukemattomille sosiaalityöntekijöille, hoitajille ja lääkäreille. Minua ei kuitenkaan päästetty muutaman tunnin päästä aamuyöllä takaisin kotiini. Sosiaalityöntekijä kertoi, että joutuisin olemaan yön yli tarkkailussa ja aamulla äiti ja kotipaikkakuntani sosiaalityöntekijä tulisivat hakemaan minut mukaansa. Minulle järjestettiin petipaikka käytävältä, mutta vitut ei puhettakaan, että siellä olisi voinut nukkua: paikka oli täynnä humalaisia ja harhoja näkeviä ihmisiä. Ulkona liukastuneita yön aikana kävi murtuneita luitaan paikkaamassa likemmäs 30 ihmistä (kyllä laskin, koska oli helvetin tylsää). 

Aamulla äiti ja sosiaalityöntekijä tulivat kattomaan minua ja päivittämään tilannetta. Aluksi minun piti lähteä heidän mukaansa, mutta menin varmaankin paniikkiin ja lukkoon, että laitoin vastaan. "En halua äidin luo." Sekosin täysin ja hakkasin päätäni tiiliseinään sekä kirosin lääkärin syvimpään helvettiin. Senpä vuoksi lääkäri katsoi, että minua ei tosiaan voi päästää heidän mukaansa, joten hän laittoi M1* lähetteen menemään suljetulle osastolle (*M1 = tahdosta riippumaton- eli toisin sanoen pakkohoito). 

Sitten taas odoteltiin ambulanssia hieman yli tunti, jotta minut voitaisiin viedä turvallisesti Peltolaan suljetulle osastolle. Soitin tyttöystävälle ja itkin sille vitusti. Viimein se ambulanssi sieltä saapuili ja minut voitiin viedä tien toiselle puolelle. Itkin ja huusin, etten halua osastolle taas. Ei se kuitenkaan enää mitään auttanut; peli oli menetetty. 

Siellä oli taas palaveri ja sen päätteeksi minut haki kaksi vartijaa ja veivät sokkeloista tietä pitkin osasto 70lle. Muistan, että puhuimme kitaransoitosta ja siitä, kuinka sen toisen vartijan sormet eivät taipuneet soittamaan kitaraa. Itkin ja pelkäsin. Peloissani minut vietiin ovelle, sanottiin että mene tuosta niin sinut ottaa vastaan hoitaja. Tein työtä käskettyä ja edessäni olikin vanha ikäloppu naishoitaja, joka oli mielestäni helvetin pelottava ja toivoin mielessäni, että ei tuota minun omahoitajaksi; kuka muu tahansa. No lol minun tuurillani se juurikin oli omahoitajani. Ajattelin, että tästä tulee elämäni paskin kokemus. No jälkeenpäin aateltuna ei se ihan paskin ollut, mutta ei se mikään maailman mukavinkaan ollut. 

(Tuo yksisarvispehmoleluni on ollut kaikkialla mukanani; osastoilla, suurimmissa palavereissa ja jopa kaupungilla. Ajatella, että se on kärsinyt sen kaiken paskan minun kanssa. Se on mulle kyllä helvetin tärkeä ja automaattisesti se lähtee aina mukaani joka paikkaan.)

Haluu elää vaik pois pääsemisen tarve kasvaa.

Se tunne, kun olet koko päivän odottanu iltaa. Ainoastaan siksi, että voit viillellä. Hymyilet ihmisille ja mietit iltaa; kuinka paljon ja kuinka syviä viiltoja haluat tehä. Muutaman kerran joudut  poistua ihmisten luota omaan rauhaan, koska alkaa ahistaan liikaa se kun muut ihmiset ajattelee, että sulla menee kaikki hyvin ja he muka osaavat paremmin kuvailla, mitä sun päässä liikkuu. Siinä sitte päivän sinnittelet, istut huonees nurkassa ja lasket minuutteja siihen, että voit sanoa meneväs nukkumaan, vaikka todellisuudessa tiedät tarttuvasi terään. Välissä käyt taas hetken näyttäytymässä ihmisille se sama tekohymy sun kasvoilla. Sitte menet takasin huonees nurkkaan istumaan ja kyttäämään kelloa. Sitte ku viimein on se hetki, että voit väittää meneväsi nukkumaan olet helvetin ilonen, kun viimeinkin saat purkaa sen sun pahan olon ja vihan itseäs kohtaan viiltelemällä. Se tunne on mahtava. Tuossa oli minun melkein jokanen päivä kuvailtuna mahollisimman lyhyesti.

Tänään oli palaveri. Äiti tuli tänne ja samoin sossu. Kaikki, niin äiti, sossu kuin sijaisvanhemmatkin kehuivat, kuinka hyvin voin nykyään ja kuinka olen piristynyt. No, olen varmaan sitten aika helvetin hyvin vetänyt tämän esityksen, koska asiat ei tosiaan ole niin kuin he sen ajattelevat. Minua ahistaa enemmän ku esim vuosi tai puoli vuotta sitten. Viiltelen joka ilta/yö huoneessani ja itken itseni uneen. Sitten heräilen tunnin välein ja saatan valvoa pitkiäkin hetkiä ennen kuin nukahdan taas hetkeksi ja herään uudestaan.

Siinä sitten täyteltiin lappuja ja lippuja. Joku kysymys meni jotenki näin "kuvaile nykytilanne". Sossu alko siinä sitte selittämään, mitä siihen voitaisiin kirjoittaa. "Laitetaanko, että Roosa on sijoitettu sijaisperheeseen, voi nykyään hyvin ja on toipilaana? Eihän me Roosa sinua lasketa sairaaksi." Siinä vaiheessa tajusin, että vittu olen hyvä esittämään; kaikki luulee, että voin hyvin ja minua voisi jo sanoa toipilaaksi. Rupes kuitenki ahistaan ja sanoin sitte suoraan, että laskisin itteni paremmminki sairaaksi ku toipilaaksi. Kaikki oli muka niin järkyttyneitä ja sano, että meijän mielestä olet kyllä toipilas. Saatana sitte keitti kunnolla yli ja jotain valitin sitten, että ei ne toiset tiiä, mitä minä sisälläni tunnen ja enköhän minä ole paras puhumaan tunteistani ja siitä, olenko toipilas vai sairas. Sitten minut kylmästi ignoorattiin, mutta toivottavasti niihin lappuihin kuitenkin kirjoitettiin minunkin mielipiteeni tästä asiasta. 

Koko palaverin minua ahisti ihan helvetisti, mutta silti en näyttäny sitä kellekään; mitä enemmän minua ahisti, sitä kovemmin vain hymyilin. En muista, mitä siinä ees puhuttiin, mutta tuo yks kysymys vain jäi mieleeni. Muuten muisti lyö ihan tyhjää koko tapahtumasta. Katoin silloinki koko ajan kelloa ja mietin "Milloin nuo lähtee täältä helvettiin? Milloin voin mennä omaan huoneeseeni ja antaa itkun tulla? Milloin saan viillellä?". 

Jossain vaiheessa iltaa raahauduin sitten suihkuun. Se tunne on muuten myös mahtava, kun olet viillellyt edellisenä yönä ja haavat on edelleen auki. Sitte menet kylmään suihkuun. Ja vielä se, että mitä syvempiä viiltoja olet tehny niin sen kipeämpää se suihkussa käynti on. Se tunne, ku niitä kirvelee niin helvetisti, että sanat ei riitä kuvailemaan. Se on myös sellainen juttu, millä saan ahistustani lievitettyä. 
Suihkuilun avulla selvisin siihen asti, että pystyin väittää meneväni nukkumaan. 

Roosa perkele, voit sanoa, että olet hyvä valehtemaan. Aina kysytään joka paikassa, että kerro jotain itsestäsi tai missä olet hyvä. Olen hyvä kirjottamaan, puhumaan, valehtelemaan ja hyvä esittämään. 
Ihan hyvin voisin jatkaa tätä esittämistä niin kauan, että saisin taas itselleni hyvät itsemurhasuunnitelmat tehtyä ja kaiken järjesteltyä. Kieltämättä on pakko sanoa, että se kuulostais tosi hyvältä ja houkuttelevalta. Mutta kuitenkin tämä esittäminen vie niin vitusti multa voimia. Joo, jaksan esittää sijaisvanhemmille, että kaikki on hyvin, mutta en silti jaksa kaikille sitä samaa paskaa jauhaa. Se angsti purkautuu sitten kaveriin. Se vituttaa minua ihan saatanasti. Sillekki vain aiheutan pahaa oloa ja huolta turhaan. En minä tarvii apua. Ei kukaan osaa minua auttaa. Mulle ois ihan oikein, että mulla ei olis sitäkään kaveria. En ole tehny sen kaverisuhteen eteen mitään; päinvastoin, koko ajan haastan riitaa ja aiheutan pahan olon kaikille. Olis mulle ihan oikein kärsiä yksin, niinku on monta vuotta ollukki. Kaikkien olo vain helpottais, jos minua ei enää olis. Olen pilannu niin monen ihmisen elämän jo, että eikö minun olis jo aika kuolla ja lähteä pois.  

!!!!!!!!!!!!!

Oijoijoi. Mulla alko terapia! On se varmaan ihan hyvä asia. Hieman mietityttää, tuleeko tästäkään yhtään mitään ja auttaako tämäkään minun pahaan olooni, kun mikään muukaan ei ole auttanut. Kuitenkin aika innostunut ja hyvällä mielellä olen tämän asian kanssa.

Se terapeutti oli tosi mukava ja uskon, että kyllä siinä varmaan sopivassa ajassa saattaa syntyäkin luottamus. Sovittiin, että alussa ainakin nähdään kaks kertaa viikossa, ja sitä voi sitte myöhemmin kattoa, riittääkö kerta viikossa. 

Sain muka kotiläksyjäki. Olen niitä sitte tässä pari päivää tehny ja yrittäny keksiä maailman mahtavimpia vastauksia ja selityksiä. Siis joo, onhan mulla kai tämä kirjottamisen lahja, mutta on se silti aika vaikea tuollasiin kysymyksiin vastata, esim. millainen ilmapiiri kotona on. Vitustako minä tiiän. Tai en ainakaan osaa sitä selittää, enkä keksi oikeita sanoja kuvaamaan. 

Nyt on pari päivää ollu vähän helpompia, mutta silti olen viillelly joka ilta, koska se ahistus alkaa aina yöllä. Mutta päivät on olleet ihan siedettäviä. En tiiä miksi, mutta ainakin se oli positiivista, että terapia alko ja se terapeutti oli tosi mukavanoloinen. Ja no myös se, että näki terkkariaki tällä viikolla. 

Mutta nytte kyllä ahistaa. En tiä, on ihan tyhmä olo. Ku tavallaan ahistaa, mutta tavallaan ei. En halua elää, en halua kuolla. En tiiä, tämä on niin vitun ärsyttävää. Tuntuu turhalta. Ei kukaan musta hyödy mitään. Miksi olen edelleen täällä? Ei mulla ole mitään syytä. Miksei mulla vois olla asiat hyvin? Tai ees vähän paremmin.. Miksi minun täytyy olla niin yksinäinen ja eristäytyvä? Miksen vois olla niinku kaikki muutki; sosiaalinen ja onnellinen. En osaa nauttia elämästä. En vain pysty siihen. En ole tehny ees sen eteen mitään, että mulla olis syytä olla onnellinen. En ole ansainnu onnea. Miksi valitan ees tästä, koska en jaksa tehä yhtään mitään minkään eteen? Ihan turha minun on ruikuttaa. Täytyy sulkea suuni lopullisesti. Ei minun pidä kellekkää kertoa, jos mulla on paha olla; levitän vain sitä pahaa oloa muihin. Minun täytys vaan lopullisesti eristäytyä kaikista. En ole ansainnu kavereita, en ketään kuka välittäis minusta. En ole ansainnu yhtään mitään. 

Päästäkää musta irti. 

Päästäkää mut menemään. 

Piirrät ihollesi kivullesi kasvot. Teräksellä kirjoitat nimen vihallesi.

Vituttaa. Päälimmäisenä nyt se, että  oli paska pääsiäinen ja en ole saanu nukuttua taaskaan ku muutaman tunnin yössä jos ees sitäkään. En jaksanu koko pääsiäisenä tehä mitään; nukuin, kuuntelin musiikkia, makoilin, angstasin ja mitä nyt tätä peruspaskaa. En saanu yhtään mitään aikaseksi ja se eniten vituttaa.

Loppupääsiäisestä sitte meni sukset ristiin sukulaisten kanssa. En tiiä, mistä se oikein alko, mutta varmaan siitä, että en tehny mitään makoilin vaa ja angstasin. Sain siitä aluksi kaikkien valitukset. Sitte siinä sain haukut siitä, että on tätä masennusta, viiltelyä sun muuta mielen kanssa tappelemista. Haukuttiin, että olen hullu ja minut pitäs laittaa kaikilta eristykseen. Levitän kaikkiin minun pahaa oloa ja minusta ei ole ku vain haittaa kaikille. Sitte tietenki piti vetasta mukaan myös seksuaalisuus. On sairasta tykätä samasta sukupuolesta. Homot ei saa mennä naimisiin. Homot ei saa tehä yhtään mitään, ne pitäs laittaa hoitoon. Sitte vielä siihen sitte vedettiin se mukaan, että minusta ei kukaan tykkää. Minun kanssa ei voi kukaan seurustella. Minua ei halua kukaan. En tule ikinä saamaan ketään. 

Mutta mitä vittua tästä valitan; joka sanahan on totta. Levitän kaikkiin pahaa ja negatiivista oloa, olen hullu ja sairas, en saa aikaan ku riitaa ja pahaa mieltä, olen lapsellinen, kukaan ei halua pysyä ees minun kaverina puhumattakaan mistään seurustelusta. En tule koskaan saamaan ketään minun viereen. Minun on tarkotus kuolla yksin ja surullisena. Ilman ketään. Ilman onnea. 

Haluisin vain niin kovasti edelleen, että mulla ois joku. Joku, jota halata. Joku, joka kuuntelis. Joku, joka välittäis ja rakastais. Joku, joka nukkuis minun kanssa ja pyyhkis kyyneleet. Joku, jonka seurassa oisin turvassa. Turvassa iteltäni.

What doesn't kill you, makes you wish you were dead.

Voi vittu tätä elämää. Tulin maanantaina kipeäksi ja on menny sairasteluun kaikki voimat. Onneksi se tauti nytte kuitenki meni ohi, ja olen sen suhteen terve. Nyt sitte taas vaihteeksi äidillä pääsiäistä vietän... Ei tässä ole mitään hyvää, mulla ei ole mitään tekemistä, mulla ei ole ketään, ketä nähä. Ei mulla ole täällä mitään, kaikki vain vihaa minua. No, eilen kuitenki näin terkkaria ja se oli ihan mukava ja positiivinen juttu.

Joka vitun yö on ahistanu. Jo monta viikkoa. Viiltelen joka yö, ja en voi lopettaa sitä. En muista, milloin olisin viimeksi nukkunu yöllä enemmän ku kolme tuntia. Mulla on koko ajan paha olla, ja vituttaa kaikki. Päälimmäisiä ajatuksia nyt on, että miksi vitussa olen tämmönen ja näin ärsyttävä. Miksi minussa ei ole mitään hyvää, tai miksi mulla ei ole ketään tai ylipäätään mitään? Tämä yksinäisyys alkaa jo pikkuhiljaa vituttamaan.. En halua olla yksin, mutta vaikka kuinka yritän saaha kavereita ja tehä tuttavuutta niin ei kukaan kiinnostu minusta. Olen kai vain niin tylsä ihminen, tai sitte ne näkee sen, ettei minussa ole mitään hyvää ja jos ne alkaa olemaan minun kavereita niin onnistun vain pilaamaan kaiken ja aiheutan niille vain entistä pahemman olon. Mulla on varmaan joku taipumus pahentaa kaikkia asioita, niin omiani ku muittenki, paljon pahemmaksi. Minusta ei ole kellekkään mittään hyötyä, ainoastaan harmia. Silti haluaisin, että oisin ees jonku mielestä hyvä. Että joku ees keksis minusta jotain hyvää sanottavaa, joka ois totta. Haluaisin, että oisin ees jollekki hyvä. Että joku jaksais minua, vaikka olenki koko ajan vitun ärsyttävä ja lapsellinen. Minusta ois silti kiva, jos ois ees joku yks. Joka näkis minua ja puhuis minun kanssa, eikä ignoorais niinku kaikki aina. Ois joku, jolle voisin puhua ku ahistaa ja joka ymmärtäs minua. Joku, jota voisin halata ku on tosi paha olla ja joku, joka sais minut tuntemaan itteni ees vähän paremmaksi tai arvokkaammaksi.

Mie en tiä, mikä minussa on vikana, ja se vituttaa minua. Varmaan kaikki mahollinen. Ei minusta keksi kukaan mitään hyvää sanottavaa. Olen vain niin paha ihminen. Minun täytyy nytte sitte kärsiä. Parempi se on kai, että minä yksin kärsin ku, että laitan muut kärsimään minun takia. Haluaisin olla parempi ihminen, mutta en vain jaksa enää yrittää, olen yrittäny niin kauan, että olen jo kyllästyny siihen. Ei siitä yrittämisestä seuraa mitään; lisää paskaa vain niskaan. Se vain lannistaa entisestään ku yrittää ihan oikeasti ja kunnolla. Sitte putoaa taas korkealta ja kovaa pohjalle. Nytte olen kyllä ollu täällä pohjalla taas pienen ikuisuuden. Tahtoisin täältä pohjalta pois, että ois ees vähän helpompaa, että joku asia ees menis vähän paremmin ja mulla ois parempi ja turvallisempi olla. Se on kuitenki liikaa pyydetty, niinkuin kaikki minun jutut mitä tahtoisin. Minun asiat ei vittu ikinä rupea menemään paremmin, en tule saamaan kavereita koskaan, en tule saamaan ikinä mitään hyvää elämäääni, enkä varsinkaan tule saamaan sitä läheisyyttä mitä eniten kaipaan ja tartten. Ja sitä tunnetta, että olisin turvassa.