Se terapeutti oli tosi mukava ja uskon, että kyllä siinä varmaan sopivassa ajassa saattaa syntyäkin luottamus. Sovittiin, että alussa ainakin nähdään kaks kertaa viikossa, ja sitä voi sitte myöhemmin kattoa, riittääkö kerta viikossa.
Sain muka kotiläksyjäki. Olen niitä sitte tässä pari päivää tehny ja yrittäny keksiä maailman mahtavimpia vastauksia ja selityksiä. Siis joo, onhan mulla kai tämä kirjottamisen lahja, mutta on se silti aika vaikea tuollasiin kysymyksiin vastata, esim. millainen ilmapiiri kotona on. Vitustako minä tiiän. Tai en ainakaan osaa sitä selittää, enkä keksi oikeita sanoja kuvaamaan.
Nyt on pari päivää ollu vähän helpompia, mutta silti olen viillelly joka ilta, koska se ahistus alkaa aina yöllä. Mutta päivät on olleet ihan siedettäviä. En tiiä miksi, mutta ainakin se oli positiivista, että terapia alko ja se terapeutti oli tosi mukavanoloinen. Ja no myös se, että näki terkkariaki tällä viikolla.
Mutta nytte kyllä ahistaa. En tiä, on ihan tyhmä olo. Ku tavallaan ahistaa, mutta tavallaan ei. En halua elää, en halua kuolla. En tiiä, tämä on niin vitun ärsyttävää. Tuntuu turhalta. Ei kukaan musta hyödy mitään. Miksi olen edelleen täällä? Ei mulla ole mitään syytä. Miksei mulla vois olla asiat hyvin? Tai ees vähän paremmin.. Miksi minun täytyy olla niin yksinäinen ja eristäytyvä? Miksen vois olla niinku kaikki muutki; sosiaalinen ja onnellinen. En osaa nauttia elämästä. En vain pysty siihen. En ole tehny ees sen eteen mitään, että mulla olis syytä olla onnellinen. En ole ansainnu onnea. Miksi valitan ees tästä, koska en jaksa tehä yhtään mitään minkään eteen? Ihan turha minun on ruikuttaa. Täytyy sulkea suuni lopullisesti. Ei minun pidä kellekkää kertoa, jos mulla on paha olla; levitän vain sitä pahaa oloa muihin. Minun täytys vaan lopullisesti eristäytyä kaikista. En ole ansainnu kavereita, en ketään kuka välittäis minusta. En ole ansainnu yhtään mitään.
Päästäkää musta irti.
Päästäkää mut menemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti