Ahistaa. Itkettää. Surettaa. Masentaa. Olen säälittävä paska. Ei minun elämisestä tule saatana mitään. Olen yksin. Kaikki on hylänneet minut. Ainoa iloni ja turvani on nuo minun terät. Terät kuuntelee ja auttaa minua... ku kukaan elävä ei sitä tee... Kaks vitun päivää olin viiltelemättä. En tajua vittu miten, mutta nyt tänään se(kin) homma kusi.
Alan oikeasti olla jo epätoivonen. Tartten apua ja tukea. Tartten kavereita. Tartten ihmisiä, jotka kuuntelis minua. En halua olla yksin. Haluaisin vain, että ois edelleen se joku, jolle vois soittaa mihin kellonaikaan tahansa. Joku, jonka kanssa nauraa ja itkeä. Joku, joka jaksais minua. Joku, joka halais ja sanois, että kaikki on hyvin. Joku, jonka viereen nukahtaa. Tulen hulluksi tästä yksinäisyydestä. En enää oikeasti tiedä, kauanko jaksan tätä yksin olemista. Joka päivä itken huoneeni nurkassa ja mietin, miksi minua ei voi rakastaa. Miksen ole ansainnu rakkautta.
Ruokahalu on taas kadonnu olemattomiin. Ruoka ei maistu ollenkaan ja kun itteni pakotan syömään niin oksennus vain lentää. Ruoka ällöttää. Ruoka lihottaa. Ei sitä saa syyä. Se täytyy oksentaa pois.
Mitä muuta teen päivisin? En vittu yhtään mitään. Kykin koko päivän nurkassa itkien ja viillellen. Kaikki muu lähtee minun elämästä aina, mutta tämä ahistus, masennus ja viiltely pysyy. Terät ei jätä minua pahalla hetkellä. Ne pysyy minun vierellä ja kädessä ku tuntuu pahalta ja tarttisin tukea. En muista, milloin olen viimeksi nukkunu yli tunnin yöllä. En muista, milloin olis ollu sellanen päivä, etten tappele tai haasta riitaa. En muista, millaista on kun ei ahdista. En muista, millaista on olla onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti