Rakastan sua vielä, rakastan niin kauan kun mä voin.

On pakko avautua tänne. Tämäkään ei taida taas olla kovin fiksua, mutta jos joku saa tästä jotain irti niin hyvä. Olisi mukava olla avuksi muille ihmisille jakamalla kokemuksiani. Ja hei, ei ne osastot nyt niin kovin pahoja paikkoja ole, vaikka siltä ne kuulostaa, nimimerkillä kokemusta on vaikka minkälaisesta laitoksesta nuorisokodista suljettuun osastoon. Jos joutuu jonnekin tuollaiseen laitokseen niin ei kannata surra sitä, että on joutunut sinne vaan ottaa se tarjottava apu vastaan ja käyttää se hyväksi. Ite aluksi tein sen virheen, että olin kovinkin itsepäinen ja en halunnut ryhtyä mihinkään; ei ruokaa ei keskustelua. Mutta lopulta huomasin, että ei se nyt ole niin paha paikka, miltä se tosiaan kuulostaakin. 

Kuitenkin, katottiin Poliiseja telkkarista ja yhtäkkiä mieleeni nousi omat kokemukseni poliisien kanssa. Varsinki viimeisin kokemus..

13 päivä perjantai ja kuukausi oli helmikuu. Koko päivän oli ahdistanut, mutta ahdistuksen huippu tuli illalla. Se tuli niin voimakkaasti, että halusin oikeasti kuolla; enemmän kuin koskaan ennen. Viiltelin ja poltin ihoa aluksi, mutta kun se ei auttanut, niin tartuin lääkepurkkiin. Halusin paniikkikohtaukseni pois. Olo oli helvetillinen. En voinut hallita itseäni enää. Paniikkilääkkeitä ensin määrätty annostus. Hetken odottelin, jos oloni paranisi. Niin ei silti tapahtunut, joten päätin ottaa muutaman lisää... Siinä sitten ahdistuksissani sen hetkiselle tyttöystävälleni valitin ja sanoin haluavani päättää päiväni tässä maailmassa. Tietty siitä huolestuisi kuka tahansa, joten hän sitten näki parhaakseen soittaa hätäkeskukseen. 

Makasin sängyssäni peittoon kääriytyneenä ja itkin silmät päästäni. Kainalossa oli tuo yksisarvispehmoleluni ja tyynyllä vieressä olivat minun ja isän kuva sekä minun ja tyttöystäväni kuva. Korvissa pauhasi muistaakseni The rasmuksen Sky -kappale, kun ovikelloani alettiin vimmatusti raiskaamaan. Postiluukusta näkyi taskulampun valo ja ajattelin, että nyt se on sitten menoa.

"Roosa avaa ovi, täällä on poliisit." 
"En jaksa, antakaa minun olla yksin."
"Nyt Roosa se ovi auki tai tullaan läpi! Tämä ei ole leikin asia."

Lopulta sinne ovelle sitten hivuttauduin yksisarvinen kainalossa, epävarmoin askelein hyvin hitaasti ja muistan, että huimasi helvetisti. Poliisit ja ambulanssimiehet rynni sisälle. Sanoivat, mikä on tilanne ja miksi he ovat minut käsiinsä etsineet. Itkin. Siinä sitten alkoivat verenpainetta mittaamaan ja sydäntäni kuuntelivat. Itkin koko ajan. Kyselivät peruskysymykset, miksi olen tehnyt näin yms paskaa. Sitten siinä alkoivat ehdottamaan, jos lähtisin heidän mukaansa OYSsiin yhteispäivystykseen lääkärin tarkistettavaksi. Poliisit sano, että pääsisin takasin aamuyöllä. Itkin ja huusin, etten halua minnekään sairaalaan, koska minulla on kaikki ihan hyvin ja tahtoisin vain nukkua. Sitä paitsi tiesin, että vanhemmille ilmotettaisiin välittömästi tapahtumat. Lopulta he pakottivat minut mukaansa. 

"Ota vain tärkeimmät tavarat mukaan; puhelin, laturi ja rahaa."

Sulloin kaikki nuo tavarat taskuuni ja otin Yrjön kainaloon. Itkien lähdin kotoa tietämättäni, että se oli viimeinen kerta, kun sieltä lähdin. Poliisien ja ambulanssikuljettajien ympäröimänä kävelin portaita alas. Kuitenkin, lyyhistyin randomisti kesken kaiken ja en kyennyt kävelemään, joten poliisi otti minut syliin ja kantoi ulkona odottavaan ambulanssiin. Minut laitettiin istumaan johonkin tuoliin ja vastapäätäni istui joku ensihoitaja. Se sitten kyseli ihan kummallisia kysymyksiä; aluksi tapahtuneesta, mutta sitten hän vaihtoi aiheen kouluun ja tulevaisuuden haaveisiini. 

Saavuttiin OYSsin yhteispäivystykseen. Minut saatettiin odottamaan omaa vuoroani. Yön aikana puhuin lukemattomille sosiaalityöntekijöille, hoitajille ja lääkäreille. Minua ei kuitenkaan päästetty muutaman tunnin päästä aamuyöllä takaisin kotiini. Sosiaalityöntekijä kertoi, että joutuisin olemaan yön yli tarkkailussa ja aamulla äiti ja kotipaikkakuntani sosiaalityöntekijä tulisivat hakemaan minut mukaansa. Minulle järjestettiin petipaikka käytävältä, mutta vitut ei puhettakaan, että siellä olisi voinut nukkua: paikka oli täynnä humalaisia ja harhoja näkeviä ihmisiä. Ulkona liukastuneita yön aikana kävi murtuneita luitaan paikkaamassa likemmäs 30 ihmistä (kyllä laskin, koska oli helvetin tylsää). 

Aamulla äiti ja sosiaalityöntekijä tulivat kattomaan minua ja päivittämään tilannetta. Aluksi minun piti lähteä heidän mukaansa, mutta menin varmaankin paniikkiin ja lukkoon, että laitoin vastaan. "En halua äidin luo." Sekosin täysin ja hakkasin päätäni tiiliseinään sekä kirosin lääkärin syvimpään helvettiin. Senpä vuoksi lääkäri katsoi, että minua ei tosiaan voi päästää heidän mukaansa, joten hän laittoi M1* lähetteen menemään suljetulle osastolle (*M1 = tahdosta riippumaton- eli toisin sanoen pakkohoito). 

Sitten taas odoteltiin ambulanssia hieman yli tunti, jotta minut voitaisiin viedä turvallisesti Peltolaan suljetulle osastolle. Soitin tyttöystävälle ja itkin sille vitusti. Viimein se ambulanssi sieltä saapuili ja minut voitiin viedä tien toiselle puolelle. Itkin ja huusin, etten halua osastolle taas. Ei se kuitenkaan enää mitään auttanut; peli oli menetetty. 

Siellä oli taas palaveri ja sen päätteeksi minut haki kaksi vartijaa ja veivät sokkeloista tietä pitkin osasto 70lle. Muistan, että puhuimme kitaransoitosta ja siitä, kuinka sen toisen vartijan sormet eivät taipuneet soittamaan kitaraa. Itkin ja pelkäsin. Peloissani minut vietiin ovelle, sanottiin että mene tuosta niin sinut ottaa vastaan hoitaja. Tein työtä käskettyä ja edessäni olikin vanha ikäloppu naishoitaja, joka oli mielestäni helvetin pelottava ja toivoin mielessäni, että ei tuota minun omahoitajaksi; kuka muu tahansa. No lol minun tuurillani se juurikin oli omahoitajani. Ajattelin, että tästä tulee elämäni paskin kokemus. No jälkeenpäin aateltuna ei se ihan paskin ollut, mutta ei se mikään maailman mukavinkaan ollut. 

(Tuo yksisarvispehmoleluni on ollut kaikkialla mukanani; osastoilla, suurimmissa palavereissa ja jopa kaupungilla. Ajatella, että se on kärsinyt sen kaiken paskan minun kanssa. Se on mulle kyllä helvetin tärkeä ja automaattisesti se lähtee aina mukaani joka paikkaan.)