Just wave and say goodbye and let you live without a monster like me.

Ihan sama, kuka tätä lukee tai tuntee minut, haluan pyytää anteeksi. Olen ollu kaikille vitun tyly ja ärsyttävä. Ruikutan, kuinka mulla on paha olla, mutta en jaksa tai viitti tehä mitään sen eteen, että asiat muutuis. Haluan pyytää anteeksi kaikilta niiltä, joihin ripustauduin erityisesti ala-asteella. Olen koko elämäni ollu tavallaan omistushaluinen ja olen ripustautunu niihin läheisimpiin kavereihin. Kaikki ne on jossain vaiheessa jotain paskaa mulle tehny, se on sitte tehny minusta heikon. Aina tiedän, miten siinä lopulta käy, kun mulla on joku läheinen kaveri. Lopulta ne pettää minun luottamuksen tai niistä paljastuu jotain asioita, joita en ois halunnu ees tietää. Loppupeleissä me ollaan yksin ilman ketään, kehen vois luottaa. Kaikki muu on illuusiota; niin rakkaudesta vihaan. Tiiän, mistä puhun. Mulla on näistä jutuista monen vuoden kokemus ja niitä kokemuksia tulee koko ajan lisää. 

Anteeksi kaikille niille, joita ärsytin pelkällä minun olemassa ololla. Olen edelleen silti sitä mieltä, että minun olis pitäny kuolla kaks kesää taaksepäin. Miksi vitussa en hypänny? Olisin ihan hyvin voinu hypätä, vaikka sinne ihmisiä tuliki minua häirittemään.Se olis ollu varma kuolema, joten ei ne olis voinu tehä mitään, että oisin henkiin jääny. Olis pitäny hypätä. Olis tämä pahin helvetti jääny kokematta. Kaikki nuorisokodit ja suljetut osastot. Muutama huono kaverisuhde. Monet ryyppyreissut ja lääkeyliannostukset. Niin paljon pahaa ois jääny kokematta. Olisin tämän ajan vain voinu maata haudan pohjalla. Saanu ikusen rauhan. Kaikki kipu ois helpottanu.

Mulle on tullu takasin ne minun paniikkikohtaukset, mitkä tulee kaupassa. Niitä oli silloin kasiluokalla, että en pystyny kaupassa edes käydä. Nyt olen siinä tilanteessa, että kaupassa käynti ahdistaa vitusti ja joka kerta saan paniikkikohtauksen. Saatan hysteerisesti alkaa itkemään keskellä kauppaa tai lyyhistyä maahan. Vielä kyllä pystyn kaupassa käydä, jos pääsen sieltä minuutissa pois tai olen jonkun kanssa kaupassa, jonka kanssa mulla ois turvallinen olla. 

Joka päivä pelottaa. Joka aamu pelottaa, mitä päivästä seuraa. Joka ilta pelottaa heräänkö aamulla. Joka hetki pelottaa, milloin pinna palaa ja keneen sen sillä kertaa puran. Tavallaan myös pelottaa kuolema, mutta taas tavallaan se ei pelota. Odotan sitä päivää, ku pääsen täältä helvetistä. Minusta on ollu teille kaikille liikaa harmia kohta 17 vuoden aikana. 

En halua kesätöihin. En halua syksyllä kouluun. En pysty siihen. Sosiaaliset tilanteet on liian vaikeita ja mulla ei oikeasti ole voimaa sellaseen. Minun voimat menee siihen, että jaksan selvitä yhestä päivästä ja yöstä. En oikeasti pysty keskittymään mihinkään työhön tai kouluun nytte. Laskisin itteni edelleen sairaaksi paremmin kuin toipilaaksi. En tosiaan ole lähelläkään toipilasta. Mulla on nyt oikeasti tosi paha masennuskausi menossa. Mulla tulee liikaa stressiä kaikista töistä sun muista. Sitten olen taas tässä samassa tai jopa pahemmassa tilanteessa. Tavallaan nyt on ollu keveämpää ku ei ole sitä koulustressiä tai mitään. Minua pelottaa mennä syksyllä kouluun. En pysty siihen. Palan taas loppuun ja alan lintsaamaan koulusta. Tiiän, että siinä käy taas niin. Minusta tuntuu, että en voi sitoutua siihen, että käyn koulussa viis kertaa viikossa. Se on oikeasti vitusti liikaa. Haluan vain kuolla.

Anteeksi niille, joitten kanssa olen enää jonkinlaisissa väleissä. Mulla on nyt joku tosi syvä masennuskausi menossa ja en jaksa pitää yhteyttä. En jaksa vastata viesteihin, en jaksa nähä, en jaksa keskustella tai yhtään mitään. En halua ees nähä ihmisiä, minua on alkanu ahistamaan liikaa sosiaaliset tilanteet. Se on mulle tosi vaikea lähteä kotoa ja nähä jotaki yms. Vielä olen itteni pakottanu lähtemään ja näkemään terkkareita, sossuja tms. Ne on kuitenki sellasia, joista tiiän tavallaan olevan mulle apua. Nyt en tosiaan halua väittää, että siitä ei ois apua jos näen kavereita. Tai no joo, ei siitä ole mulle apua tällä hetkellä. Tartten enemmän näitten ammattilaisten apua, jotta saisin minun elämän jonkinlaiseen kuntoon, että sen kanssa tulis toimeen. Ja minun pitää nnyt täysin paneutua tähän ammattiapuun. Kyllä mulla on pari kaveria, joihin jaksan pitää päivittäin yhteyttä, mutta jos tästä nyt joku ittensä tunnistaa, että en vastaa viesteihin tms niin anteeksii, laitan viestiä joksus ku olo helpottaa. En tiiä, kauanko siinä menee. Kuukausi vai puoli vuotta? Sitä minu on vaikea sanoa, mutta minun on pakko jotenki tavallaan karsia näitä läheisiä vähemmälle. Haluan, että on pari sellasta, joihin pidän päivittäin yhteyttä ja yritän saaha siitä kaverisuhteesta sellasen, joka auttaa minua jaksamaan eteenpäin. 




"Honey, I'm telling the truth.
I did something terrible in my early youth.
My mind went blank, I lost control.
I was just a little boy, I did not know.
I better let you go.

To find the prince you thought you found in me.
I better set you free and give you up.
Just wave and say goodbye and let you live
Without a monster like me.

Honey, what am I to you?
Now I have pulled the trigger on this awful truth.
Oh hold me now, cause I'm burning up.
Sing me something beautiful, just make it stop.
I better let you go.

To find the prince you thought you found in me.
I better set you free and give you up.
Just wave and say goodbye and let you live
Without a monster like me."

Mun iskä sano et mä oon kunnos. Lepositeissä sisälläni tunteiden tungos.

En tiiä, mistä alottaa. Nämä pari päivää on menny niin perseelleen ku on mahollista. Eilen en jaksanu tehä mitään, koska yöllä olin nukkunu tosi huonosti, joten heräsin kahentoista maissa, olin hereillä tunnin ja menin takas nukkumaan. Minut kyllä yritettiin ulos pakottaa, mutta ei se oikein inspannu ja muutenki ahisti niin vitusti, että halusin vain nukkua. No, ei minua sinne ulos väkipakolla viety, joten nukuinabout kolmen tunnin päikkärit. Loppupäivänä mulle ei siitä valitettu mitään, että koko päivän olin sisällä omaan huoneeseen lukkiutuneena. 
Tänä aamuna heti ku heräsin, sain haukut niskaan. Täti otti asian puheeksi terapian kestosta. Se selitti, että se ajatteli sen olevan pari kuukauden kuuri ja järkytty ku sanoin että se on monen vuoden juttu. Sitte se alko valittamaan eilisestä. Makoilin ja nukuin koko päivän. Ulkona paisto aurinko, mutta en edes oven raossa käyny. En kuulema anna sen auringon paistaa minun sisälle. Lääkkeet ja terapia ei kuulema auta vittuakaan, ne on vain yhteiskunnan rahastusta. En kuulema yritä tarpeeksi, että minun olo paranis. Tädin mielestä en saa edes karkkilakkoa pitää, koska suklaasta saa masentuneet jotain hormonia, mutta vittu  tämä 3kk, mitä olen täällä asunu olen lihonu 9, kohta 10, kiloa. Se masentaa minua entistä enemmän, että minun paino on noussu näin lyhyessä ajassa kymmenen kiloa. Ai niin, tädin mielestä olo paranee sillä, että keksii itelle tekemistä ja työtä. Eli hukuttaa ittensä töillä, jotta ei tarte muuta ajatella. No joo, muutenhan se olis hyvä, mutta ku olen vielä niin masentunu, että en jaksa tehä joka päivä jotaki. Välissä tarvin pienen päivän parin breikin, jotta saan voimia lisää, että joku päivä voin esim haravoida tai pyöräillä. Se muutenki haukku minut laiskaksi ja vähätteli minun yrittämisiäni. Vitut se ei tosiaan tiiä mitään siitä, millasta helvettiä mun sisällä tällä hetkellä on. Joka päivä saan seistä varpaillani ja odottaa, milloin saan lisää haukkuja niskaani. Olen kaikille ilmaa, paitsi en silloin ku tehen jotain väärin. Silloin kuule huomataan ja oikein kunnolla. 

Joka päivä minua pelottaa. Siinä on mulle päiväksi vitusti työtä, että yritän olla viiltelemättä ja yritän kestää itteäni. Ja jos siihen vielä päälle vaikka saan pyykkejä pestyä tai kaupungille terapiaan pyöräilen, on mulle vitusti. Silti multa vaaditaan joka päivä jotain vitun ulkona hillumista ja sosiaalisia tilanteita vitusti. Tartten välistä omaa aikaa ja haluan olla yksin omassa huoneessa ja vain makoilla tai kuunnella musiikkia. Jos näin sanon tädille, niin se sanoo, että se yksinäisyyshän alkaa ahistaa. Ei se ole aina välttämättä niin. Joo myönnän, että välistä se menee niin, mutta välistä se auttaa minua, että ei tarvi pakosti olla kontaktissa tädin tai jonku muun kanssa. 

Haluisin, että joku tässä muuttuis. Vaikka se, että minua ei yriitetä hukuttaa töihin, koska sitte siitä tulee stressiä ja ei se ole oikeasti kenellekään hyvä, että töitä on niin vitusti, että ei ole aikaa miettiä omia asioita. Tai ei ainakaan joka päivä. Että saisin tehä jotain jos haluaisin, mutta ei pakottamalla pakotettas jotaki tekemään. Tai jos ei pakoteta niin sitte mun annetaan vaan olla ja seuraavana päivänä saan valitukset ku olen taas niin laiska paska. Ahistaa ja vituttaa. Pakko viillellä.

Mä oon tässä, mut en tuu olee kauaa.

Vitun ahdistuksen huipentuma taas kerran piristämässä iltaani. En vain voi nukkua, niimpä ajattelin tätäki taas vaihteeksi kirjottaa.

Pelottaa. En ole turvassa täällä. En ole turvassa missään. Olen vain niin yksin. Olen kaikille ilmaa ja ei minua täällä tarvita. Ois vaan teillä kaikilla helpompaa ilman minua. Olen alkanu taas pikkuhiljaa miettimään jonkinsortin itsemurhasuunnitelmaa. En ole kyllä vielä kehitelly kunnolla mitään, mutta ei tässä taida olla enää mitään muuta vaihtoehtoa. Minun olo ei tästä enää parane. Toivo on loppunu jo aikoja sitte. En vain enää tiiä, miten jaksaa. En saa mistään voimaa. Kaikesta on tullu niin sekavaa, ja pahempaan suuntaan koko ajan menossa. 

En ole ansainnu kavereita. Vitut en jaksa tai halua ees nähä niitä ainoitakaan, mitkä mulla on. Ei niitä ees oikeasti kiinnosta. Olen epäonnistunu täysin ihmisenä. Huudan vain kaikille ja suututan mulle läheisimmät ihmiset päivittäin. En haluais sitä minun ahistusta purkaa muihin, koska ei se tosiaan ole kenenkään muun vika jos minua ahistaa. Kohta kaikki kyllästyy minuun ja hylkää minut niinku kaikki aina. Minua ei jakseta kuunnella. Ketään ei todellisuudessa kiinnosta, miten mulla menee. 

Ootan sitä hetkeä ku kuolen. Ootan sitä tunnetta ku hengitän viimesen kerran. Koko ajan mietin, milloinkohan kuolen. Pakko minun on kohta kuolla. En enää vaan jaksa tätä paskaa. Tämä olo ei ole hellittäny kolmessa-neljässä vuodessa muuttunu eikä se tule ikinä muuttumaan. Olen toivoton. Koko ajan mietin viiltelyä ja kuolemaa. Kuolema ei enää pelota minua. Se tarkottaa mulle vapautta, rauhaa ja kaikki vain helpottais. Kipu ja tuska loppuis. Haluan luovuttaa.Nyt. Heti.

"Mä oon matkustanu junalla kuuhun ja takasin

Joka kerta rankemmin taivaast alas palasin

Äiti soitti poliisit, ne vei mut pois

Vaikkei mulla suljetulla kuukautta ois

Mun iskä sano et mä oon kunnos

Lepositeissä sisälläni tunteiden tungos

Mut nää on vaa oloja, antakaa mun mennä

Itse perkeleeni kesytän

Vaik kotona on tapettien kuviotki liian levottomia

Aivotoiminnast ei pidetä lomia

Tein turhaan taas itsarin, siihen suuntaan vihjasin et

Jättäkää jo rauhaan tai tehkää se lobotomia"

"Mussa on vaa kaikki vikana."

Vitun angstiroosaa taas vituttaa ja ahistaa kaikki.

Koko päivä menny itkiessä. Aluksi en halunnu isän luo, mutta se oli kuulemma jo sovittu juttu, että on pakko mennä sinne. Nooooh, sitte isällä tuliki yllättäen yövuoro ja se meinas tyrkätä minut sitte vanhempiensa luo, koska en kuulemma voi olla isän avovaimon kanssa saman katon alla ilman isää. No joo, ehkä tavallaan se oli ihan fiksu veto, että vältetään turhat yhteenotot. No, sitte mua oltii viemässä mummolaan, mutta siellä sitten olikin serkkupoika, joka haukkuu minua joka kerta ku nähään. Niin myös tällä kertaa. 

"Vitun homo painu helvettiin täältä, sä saat meijät sairaaks pelkällä sun olemassa olollas." 

Ja vaikka mitä muuta hän päätänsä aukoi päivän mittaan. Koko  päivän itkin isälle, että en voi olla täällä yötä ja täällä on paha olla. No tietty isä siitä suuttui, kun laitoin vitusti vastaan hänen suunnitelmilleen. Tilanne päätty siihen, että itkien soitin äidin isälle, jos voisin heille mennä yöksi. Asia sopi tietty, mutta kun sitten vaihdoin osoitetta, niin ei se ahdistus mihinkään kadonnut. Vittu samana on pysyny koko päivän. 

Minua selvästi vihataan. Sen kyllä huomaa kaikista ihmisistä, että minusta ei ole niille ku vain harmia. Vittu angstaan ja itken vain kaikille, kui paska mulla on olla, mutta silti en jaksa tehä asialle mitään. Tai en uskalla. Eikä mulla ole ees voimia siihen. Mun voimavarat on loppunu. Olen niitä yrittäny säästellä aina pahimpien päivien varalle, mutta niitä pahoja päiviä on ollu enemmän ku laki sallii, joten ne voimat on nyt loppu. Mulla ei ole myöskään ketään, keltä saisin tukea. Saan vain joka suunnasta sitä paskaa mun niskaan. Mun kaa ei kukaan halua puhua. Kukaan ei jaksaa pitää mun kanssa kaverisuhteita yllä. Mussa on vaa kaikki vikana. Aiheutan kaikille turhaa paskaa ja ei mun kanssa vaa voi kukaan pysyä. Ei kukaan jaksa pysyä mun tukena ja turvana ku sitä tarttisin. Mun pitää vaan hyväksyä se, että en ole ansainnu kavereita tai yhtään mitään hyvää mun elämään. Vihatkaa vain minua, niin minäki teen.

Nyttenki tässä samalla itken ja terä on tuossa pöydänlaidalla. Haluan vittu viiltää. Haluan viiltää niin helvetisti, että en voi kun ottaa tosta terästä kii ja viiltää kunnolla.

Se tie oli kuoppainen, mut sä juoksit loppuun asti sen.

Vittu tätä elämää. Miksi minun pitää olla tämmönen? Pilaan ja saastutan kaiken minun ympäriltä. Häädän kaikki pois minun ympäriltä, vaikka ihmiset vain yrittää auttaa minua. En varmaan vaan sitte osaa ottaa sitä apua vastaan. Se on paska juttu, koska valitan siitä, että en saa apua, mutta todellisuudessa vaan työnnän sen avun pois ja pilaan niittenki ihmisten päivät minun omalla pahalla ololla. 

En tiiä. Minua ahistaa nyt helvetisti ja tunteet on ihan sekasin. Tuntuu välistä, että en osaa tuntea muita tunteita kun vain surua ja vihaa itseäni kohtaan. Antakaa minun vain kuolla, ette te minua enää tarvi täällä pilaamaan teidänkin elämää minun omalla pahalla ololla ja sillä, että en osaa hallita itseäni ja sanomisiani. Viiltelen päivittäin. Tai jos olen viiltelemättä niin kuitenkin mietin viiltelyä päivittäin. Joka päivä pidän terää kädessäni, mutta joskus hyvällä lykyllä laitan sen pois ennen kun kerkeän tehdä viiltoakaan, mutta liian usein en laita terää pois ennen kuin tehtävä on suoritettu loppuun. Jalat ja kädet on nyttenki täynnä viiltoja. Tuoreita. Sattuu joka paikkaan. Väsyttää. Mieli on sekasin. Kokko illan olen taas vain itkeny. Päivällä en ole saanu mitään aikaan. Ai niin, paitsi pahaa oloa itselleni ja muille. 

Voisko joku vain olla, pysyä minun elämässä. Tukea ku sitä tarvitten. Puhua minun kans, varsinki ku on tosi paha olla, ja yrittäis takoa minuun järkeä. Se on silti liikaa pyydetty, tiiän sen itekki. Minun elämässä ei ole mikään muu pysyvää kuin tämä paha olo ja ikuinen suru. Ja viiltely. Viiltely on tullu jäädäkseen. Se ei päästä minusta irti.
En tiiä, tavallaan viiltely ja terät on se keino selvittää asiat itteni kanssa. Terät osaa lohduttaa minua kun sitä lohdutusta muualta en saa. Terät on aina tavoitettavissa; aamulla, päivällä, illalla ja varsinki yöllä. Ei kukaan ihminen ole tavoitettavissa yön pimeimpinä tunteina. Terät on aina tuossa, ne aina odottaa, milloin tartten niitten tukea ja apua. 

Joo tämä kuulostaa helvetin sairaalta minunki mielestä, mutta joka sana on totta. Joka sana on osa minua. Olen yrittäny päästää niistä irti, mutta ne aina vain hyökkää uudestaan ja uudestaan nurkan takaa ja takertuu minuun. 

---------

Kiitos vain taas kaikille anonyymeille kommenteistanne! Terveisenne on tulleet perille. Tiiän sen ihan itekki, että jokaikinen, joka tätä lukee vihaa minua. Tätä blogia luetaan vain sen takia, että on ryhmässä puhuttavaa siitä, kuinka säälittävä se Roosa on. Tiiän, että minusta puhutaan paljon paskaa, koska kuulen siitä itsekin kaikilta. Ja no kyllä sen huomaa, että minua stalkataan ja kytätään aina kun olen ihmisten iloilla. Onneksi en enää ole koulussa, niin kukaan ei näe minun viiltelyjälkiä. Voi herranjestas sitä show'ta mikä silloin kasi-ysiluokalla siitä synty. Kaikki kyttäs ja puhu minusta. Ne sanat ei ikinä poistu minun mielestä, mitä mulle on sanottu joko päin naamaa, anonyyminä tai omalla nimellä laittamia kommentteja ja viestejä. Kuulen päässäni välistä niiden ihmisten äänet ja ne sanat mitä ne on sanonu. 

"Säälittävä paska tapa ittes." 

"Hyi helvetti, kuka tuomosen homon kaveri haluais olla."

"Läski kasa, lyllerrä pois meijän silmistä."

"Kerjäät vain huomiota tuolla sinun blogillas. Kaikki muka menee niin huonosti ja sulla on muka niin vitun rankkaa. No jos se kerran on niin rankkaa niin lopeta sun elämäs."

"Eks ymmärrä selvää suomenkieltä, painu helvettiin meijän silmistä ja elämästä."

"Helvetin hullu, ei me voia olla sun kaa ees samassa huoneessa. Tiiä, vaikka puukkottaisit meijät elävältä. Kuulut osastolle. Mee sinne ja pysy siellä loppuelämäs." 

Joku käy kääntymässä terasilla, muttei näe mua.

Pelottaa jatkuvasti. En hallitse itseäni yhtään, varsinkaan jos ahdistaa. Siitä sitten kärsii kaikki, joiden kanssa olen jonkinlaisessa kontaktissa; huudan, suutun ja suututan kaikki, sanon asioita joita en oikeasti tarkoita ja jotka ei ole edes minun omia ajatuksia. Olen nyt kuitenkin tiedostanut sen, että jos minua ahdistaa (tai joku muu suuri tunnetila on päällä), sanon juuri päinvastoin, mitä tarkoitan/haluaisin. Tyypillinen esimerkki on ainaki se, että ku sanon "painu helvettiin minun elämästa, anna minun olla rauhassa", niin oikeasti mielessäni ajattelen "älä vittu nyt minua jätä tänne yksin näiden ajatusten ja tämän olon kanssa, älä jätä minua yksin puhu mulle järkeä". En tiiä sitte, miksi se on niin. Ehkä se on vain sillä hetkellä tavallaan ns. helpompaa sanoa jotain negatiivista ja minusta tuntuu siltä, että jos sanoisin oikeasti mitä ajattelen tai tarviin niin siitä seuraa vain kaikkea huonoa. 

Terapiassa menee hyvin ja pystyn siellä puhumaan rehellisesti, miltä minusta tuntuu. Just näitäki asioita, mitä tässä nyt kirjottelen, on tullu puheeksi terapiassa ja olen jäänyt miettimään onkohan niissä sittenkin jotain perää. Tänään yksi tärkeimmistäasioista, mitä terapiassa käytiin oli ehkä se minun jatkuva oravanpyörä.

Ahdistaa -> Ajatus, että en enää jaksa tätä elämää ja tämä on yhtä turhan kanssa ´
-> Halu vahingoittaa itteä -> Sitte rupean pelkäämään itteä enemmän, koska en tiedä mitä seuraavaksi keksin ja en voi pysäyttää itseäni tai ajatuksiani -> Pelko ruokkii lisää näitä ahdistavia ajatuksia -> Ahdistaa entistä enemmän -> Ajatukset pahenevat

Aloin miettimään jälkeenpäin, miksi se aina menee suurin piirtein näin. Olen vain tottunut siihen. Aina se on ollut tämä sama kaava. Siitä on ehkä jopa kehkeytynyt osa minua ja minun ajatusmaailmaa. Minun pitäisi osata lyödä stoppi jo tuossa aikaisessa vaiheessa, kun tiedostan että minua ahdistaa, mutta se on minule vielä aikamoinen mahdottomuus. Tarvitsisin siinä jonkunlaista apua ja tukea, että uskaltaisin kunnolla laittaa ajatuksilleni vastaan tai jonkun minun kaverikseni laittamaan niille vastaan ja aliarvioimaan niitä. 

-------------------------------------------------------------

En tiiä, mikä tämän tekstin idea oli, mutta oli pakko saaha purkaa näitä mietteitäni jonnekin.