En tiiä, mistä alottaa. Nämä pari päivää on menny niin perseelleen ku on mahollista. Eilen en jaksanu tehä mitään, koska yöllä olin nukkunu tosi huonosti, joten heräsin kahentoista maissa, olin hereillä tunnin ja menin takas nukkumaan. Minut kyllä yritettiin ulos pakottaa, mutta ei se oikein inspannu ja muutenki ahisti niin vitusti, että halusin vain nukkua. No, ei minua sinne ulos väkipakolla viety, joten nukuinabout kolmen tunnin päikkärit. Loppupäivänä mulle ei siitä valitettu mitään, että koko päivän olin sisällä omaan huoneeseen lukkiutuneena.
Tänä aamuna heti ku heräsin, sain haukut niskaan. Täti otti asian puheeksi terapian kestosta. Se selitti, että se ajatteli sen olevan pari kuukauden kuuri ja järkytty ku sanoin että se on monen vuoden juttu. Sitte se alko valittamaan eilisestä. Makoilin ja nukuin koko päivän. Ulkona paisto aurinko, mutta en edes oven raossa käyny. En kuulema anna sen auringon paistaa minun sisälle. Lääkkeet ja terapia ei kuulema auta vittuakaan, ne on vain yhteiskunnan rahastusta. En kuulema yritä tarpeeksi, että minun olo paranis. Tädin mielestä en saa edes karkkilakkoa pitää, koska suklaasta saa masentuneet jotain hormonia, mutta vittu tämä 3kk, mitä olen täällä asunu olen lihonu 9, kohta 10, kiloa. Se masentaa minua entistä enemmän, että minun paino on noussu näin lyhyessä ajassa kymmenen kiloa. Ai niin, tädin mielestä olo paranee sillä, että keksii itelle tekemistä ja työtä. Eli hukuttaa ittensä töillä, jotta ei tarte muuta ajatella. No joo, muutenhan se olis hyvä, mutta ku olen vielä niin masentunu, että en jaksa tehä joka päivä jotaki. Välissä tarvin pienen päivän parin breikin, jotta saan voimia lisää, että joku päivä voin esim haravoida tai pyöräillä. Se muutenki haukku minut laiskaksi ja vähätteli minun yrittämisiäni. Vitut se ei tosiaan tiiä mitään siitä, millasta helvettiä mun sisällä tällä hetkellä on. Joka päivä saan seistä varpaillani ja odottaa, milloin saan lisää haukkuja niskaani. Olen kaikille ilmaa, paitsi en silloin ku tehen jotain väärin. Silloin kuule huomataan ja oikein kunnolla.
Joka päivä minua pelottaa. Siinä on mulle päiväksi vitusti työtä, että yritän olla viiltelemättä ja yritän kestää itteäni. Ja jos siihen vielä päälle vaikka saan pyykkejä pestyä tai kaupungille terapiaan pyöräilen, on mulle vitusti. Silti multa vaaditaan joka päivä jotain vitun ulkona hillumista ja sosiaalisia tilanteita vitusti. Tartten välistä omaa aikaa ja haluan olla yksin omassa huoneessa ja vain makoilla tai kuunnella musiikkia. Jos näin sanon tädille, niin se sanoo, että se yksinäisyyshän alkaa ahistaa. Ei se ole aina välttämättä niin. Joo myönnän, että välistä se menee niin, mutta välistä se auttaa minua, että ei tarvi pakosti olla kontaktissa tädin tai jonku muun kanssa.
Haluisin, että joku tässä muuttuis. Vaikka se, että minua ei yriitetä hukuttaa töihin, koska sitte siitä tulee stressiä ja ei se ole oikeasti kenellekään hyvä, että töitä on niin vitusti, että ei ole aikaa miettiä omia asioita. Tai ei ainakaan joka päivä. Että saisin tehä jotain jos haluaisin, mutta ei pakottamalla pakotettas jotaki tekemään. Tai jos ei pakoteta niin sitte mun annetaan vaan olla ja seuraavana päivänä saan valitukset ku olen taas niin laiska paska. Ahistaa ja vituttaa. Pakko viillellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti