Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan. Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan.

Taas avaan angstiblogin ja aloitan uuden tekstin. Aina ku avaan tämän bloggerin, mua ahistaa. Niin nyttenkin. Olen nytte tosi sekava ja en tiä, tuleeko tästä blogitekstistä yhtään mitään, mutta haluan yrittää saaha tämän ahistuksen poijes jotenki muuten ku viiltelemällä tai edes vähenemään sen verran, että saisin nukuttua.

Minua vituttaa. Ahistaa. Pelottaa. Itken huoneeni nurkassa, kuuntelen musiikkia ja yritän epätoivosesti keskittyä tähän kirjottamiseen. Ärsyttää, ku jokasessa blogitekstissäni valitan samat asiat, mutta vain erillä sanajärjestyksellä. Tuntuu, että toistan itteäni koko ajan, ja niin se varmaan onkin. Silti joka kerta on pakko ainaki edes yrittää purkaa sitä pahaa oloa kirjottamalla. Tuskin tätä blogia kukaan ees oikeasti sen takia lukee, että sitä kiinostais minun olo. Tätä blogia luetaan vain sen takia, että on juoruamisenaihetta ja en tiä. Vaikka nuita kävijöitä onki ihan vitusti taas tullu lisää, niin minusta se vain kertoo mulle siitä, kuinka blogini on levinnyt uusiin ulottuvuuksiin ja kylällä minusta saadaan juoruilla oikein olan takaa. No mulle se on vitun sama, mitä minusta tai tästä blogista puhutaan, siihen asti, että mulle aletaan siitä kuittailemaan. Puhukaa paskaa keskenänne, sitä ei tarvi mulle kertoa. Kyllä se tietty tavallaan on ahistaa, ku tietää että niin monet tutut lukee tätä blogia ja juoruavat keskenään, mutta kuitenki ei sitä mulle tarvi sanoa. Se se vasta alkaa ahistamaan, ku saan sitä kuittailua, että olen säälittävä huomiohuora. No ehkä omalla tavallani kaipaan huomiota edes jonkun verran, mutta en vitussa sen takia että olen addiktoitunu ihmisten huomioon ja haluaisin olla kaiken keskipiste. Ei. Haluaisin huomiota sen verran, että jotaki oikeasti kiinnostais kuunnella mua ja sitä, miltä musta tuntuu ja mitä mun pään sisällä liikkuu. En saa huomiota nykyään ku vain silloin, jos teen jotain väärin. Jos yritän puhua tai kertoa jollekki minun olosta niin ei sitä voida huomioida. Ainoastaan silloin ku teen virheitä niin saan sitä huomiota ja valitusta. 

Tekis mieli ryypätä. Mulla on ollu monta viikkoa pieni vodkapullo kaapissa, mutta en ole sitä viittiny aukasta. Olen varma, että ens viikolla se pullo viimeistään tyhjenee, koska taas on edessä äidin luo meno, ja tällä kertaa kyseessä on yli viikon kotivisiitti siellä helvetissä. En tosiaan tiä, miten tulen siitä selviämään, koska pelottaa jos törmään joihinki tuttuihin, tai saanko haukkuja kotipuolelta tai sitte kiusaajilta. Lukittaudun joko neljän seinän sisälle tai piiloilen tuttuja jossain vitun mettässä. 

Minua on pelottanu monta yötä putkeen, ja sen takia yöunet on jääny tosi vähäsiksi. Tärisen ja itken yöt. Yritän kyllä nukkua, mutta en vain enää osaa tai edcs uskalla. Pari tuntia yössä saatan nukkua (hyvä jos sitäkään). Ja ku nukun, niin se on tosi levotonta ja heräilen koko ajan. Tämä on vitun raskasta mulle, mutta niin myös muillekki, keiden kanssa olen päivänmittaan tekemisissä, koska mulla on hermot tosi kireällä ja suutun olemattomista asioista. Jos yleensä suutun olemattoman helposti, niin väsyneenä suutun yhestä väärästä sanastaki kunnolla. Enkä myöskään pysty keskittymään mihinkään puheenaiheeseen, vuodatan vain tätä samanlaatuista paskaa ja suututan kaikki. 

Milloin kaikesta tuli mulle näin hankalaa ja rankkaa? En enää jaksais tätä samaa helvettiä mun pään sisällä. Tuun kohta jo hulluksi.

-

Se loppu ennenku ees kerkes alkaa. Vituttaa. Olen vitun sairas idiootti. Aina kaikki suhteet pilaan omalla käytökselläni. No, jos jotain tästä taas opin niin sen, että en tosiaan halua olla kenenkään muun kanssa ku sen yhen, joka ei halua olla minun kanssa. En pysty olla kenenkään muun kanssa. En halua ketään muuta. En ole kenenkään muun kanssa onnellinen. 

Ahistaa ihan helvetisti. Taas itken ja tärisen nurkassa. Lääkkeitä olen ottanu, mutta ei tehoa. Olo ei helpotu, pahenee vain koko ajan. Minusta tuntuu, että en enää jaksa kauaa. Tiiän, että tämä paska ei lopu missään vaiheessa. Olen yksinäinen kusipää, joka haluaa kavereita, mutta samalla pelkää ihmisiä. Eteenkin miehiä. 

En halua olla miesten kanssa samassa huoneessa. En pysty kattoa miestä silmiin. En pysty puhua miesten kanssa. Varmaanki tämän takia mulla ei ole yhtään miespuolista kaveria, koska ne ahistaa minua ihan helvetisti. En voi sille mitään, tiiän kyllä tasan tarkkaan, minkä takia mulla on tämmönen fobia, mutta en vain osaa muuttaa ajattelutapaani. Ajattelen, että kaikki miehet on samanlaisia kusipäitä, ja jos ne on mukavia niin niillä on jotain taka-ajatuksia ja pahaa mielessä. Ainoastaan isä on poikkeus; isän kanssa pystyn puhua ja kattoa silmiin, halata, nukkua sen kanssa, ihan mitä vain. Kaikkien muitten miesten seurassa ahistaa. Välttelen silmäkontaktia ja puhumista laittamalla kuulokkeet täysille ja pakenemalla siitä tilanteesta. Varmasti niiden traumojen vuoksi olen saatana lesbo ja en tosiaankaan voisi minäkään päivänä seurustella miehen kanssa. Ei. Ei. EI.

Olen oikeasti sekoamispisteessä. Itken edelleen joka yö itteni uneen ja toivon, että huominen ois parempi päivä, mutta sitä huomista ei vain koskaan tule. Oksettaa. Olen helvetin kuvottava tapaus. Olen ansainnu sen, että olen yksin. Kaikkien elämä vain helpottuis, jos päättäisin päiväni täällä lopullisesti. Niin minun elämä, vanhempien, "kavereiden", sukulaisten ja ylipäätään kaikkien ketkä minut tuntee. Olen teille kaikille helvetinmoinen taakka. En halua olla taakkana ja turhanpanttina kaikille, mutta en vain enää osaa mitään muuta. En pysty enää elämään.

Masentavaa juhannusta kaikille!

Vittu. Paskin juhannus aikoihin. Oltiin suunniteltu tämä juhannus jo aikoja sitten, mutta kaikki meni päin vittua ja mikään niistä asioista ei toteutunu. Ensinnäki, piti käydä kalassa äidin isän kanssa, mutta se peru sen ja meni minun pikkusiskon kanssa järvelle. Piti myös isän kanssa käydä kalassa, mutta sekin meni sitten lopulta töihin ja peru kaiken. Meijän piti polttaa juhannuskokkoki, mutta kuten muutkin edellämainituista asioista, tämäkin peruttiin. Ainiin, ajattelin myös mennä juhannustansseihin (lol), mutta sinnekään en saanut kyytiä. Joten tänään olen vain nukkunut, lahnaillu, kattonu elokuvia, käyny saunassa polttamassa tupakkaa ja ihoa.. ja nyt istun taas koneen ääressä ja vuodatan blogiin pahaa oloani. Mulla on laukussa likööripullo, mutta olen hieman epävarma viitsinkö sitä juoda... En tosiaan haluaisi taas hakea lohtua pullosta, mutta pelottaa, että kohta loppuu itsehillintä ja pullo aukeaa ja tyhjenee kurkusta alas. Surullinen totuus on se, että minä oon aina kaikkia varten täällä ja jos jollai on paha olla, ihan sama milloin, kuuntelen aina ja yritän olla avuksi, mutta silloin ku minä tarvittisin jonku apua ja jotaki joka kuuntelis, niin täällä ei ole ketään.

Itken taas. Viime yön itkin. Pari edellistä yötä valvoin. Onneksi eilen sain nukuttua ees sen viis tuntia noin. Väsyttää silti. Pelottaa. Miksi minusta on tullu näin yksinäinen ja vihanen? Milloin minusta on tullu näin tylsä ihminen? Miksi aina kaikilla on parempaa tekemistä, ku kuunnella tai puhua minun kanssa? Miksi mulla ei ikinä ole mitään tekemistä? Miksi kaikki hyvät jutut, mitä on tapahtumassa, loppupeleissä perutaan? Miksi mulle ei anneta mitään hyvää tekemistä, jotta saisin ajatukset ees hetkeksi pois tästä paskasta todellisuudesta? Olen nyt aika varma, että kaikki hyvät jutut, mitä mulle on sovittu kesäksi, että nekin peruutetaan lopulta kaikki viime hetkellä.. 

En enää vaan yhtään tiiä, mistä saada voimaa jaksaa jatkaa tätä paskaa... Kaikki mulle tärkeä vain katoaa ja jään taas yksin. Ehkä se on minun tuomio olla aina yksinäinen. En ole ansainnu ketään, joka kuuntelis tai auttais minua. Sen takia varmaan näistä kaikista keinoista purkaa ahistusta kaikki on minua haittavaa. Tupakka, ihon polttaminen, viiltely, viina, lääkkeet..... 

Toivottavasti ees jollai on parempi juhannus ku mulla..............

angstipaskavuodatusrage

Minua ahistaa ihan vitusti taas. Tätä nykyäänhän minulla on tyttöystävä. Nooooh, ollaa sitte iltapäivästä iltaan puhuttu Skypessä. Joku aika sitte lopetettii puhelu ja ku astuin huoneesta ulos niin täti veti kauheat raivokohtaukset siitä, kuinka minun elämästä ei tule taas yhtään mitään ku istun huoneessani monta tuntia tietokonetta kytäten tekemättä mitään järkevää. Täti saa nuilla sen saarnoilla mulle helvetin pahan olon ja niin tänäänki jouduin viiltelemään sitä pahaa oloa vähän pois. Sama rituaali on ollu jokasena iltana, ku olen raivot saanu. Se vie sekunnin murto-osassa multa sen monen tunnin hyvän olon pois.

Siis tavallaan, olen taas jotenki ehkä pääsemässä hieman horjuen jaloilleni, ku mulla on nyt tyttöystävä, joka välittää minusta ja jaksaa puhua minun kanssa monta tuntia. Se saa mulle paremman olon ja sen takia olen jaksanu töissäki olla vähän ahkerampi, mitä aluksi ajattelin. Mulle se on tosi tärkeää, että kuulis sen toisen äänen joka päivä, vaikka välimatkaa on taas ihan vitusti, mutta just Skype ja näin.. Ja siis, tavallaan minusta tuntuu, että olen jotenki pirteämpi ja ilosempi ku saan viettää päivää Skypen ääressä ja puhuen jotain ihan randomia paskaa monta tuntia.

Huomenna mulla ois joku vitun palaveri, minne tulee minun sossu ja vanhemmar. Itte en siihen pääse, koska työnantaja on vähän kusipää. Tavallaan helpottavaa ku ei tarvii olla siinä ahistumassa, mutta sitte taas tavallaan, esim tästä asiasta en voi/uskalla sanoa. Tiiän kyllä, että tätin ois se hyvä tietää että ylipäätään mulla on tyttöystävä ja että sen kanssa puhuminen saa mulle hyvän ja huolettoman olon. En tiiä miksi, mutta en vain uskalla sanoa siitä ja ei mulla olis ees tilaisuutta sanoa. Aluksi sitä palaveria suunniteltiin sellasella kokoonpanolla, että siinä ois ollu myös minä ja terapeutti. Jos se palaveri tapahtuis sellasella joukolla, ku aluksi suunniteltiin niin kyllä sitten olisin uskaltanut kertoa terapeutille, että haluaisin puhua tämän asian läpi, mutta nyt taas kaikki meni perseelleen. Minua pelottaa, että täti kieltää kohta olemasta tyttöystävän kanssa ja ei tosiaan mitään puheluita koskaan. Pelottaa, että jos se tekee niin, sitten vajoan taas sinne meren pohjaan pysyvästi. Minusta tuntuu aina, ku me Skypessä puhutaan, että ehkä mulla on sittenki vielä vähän toivoa ja kaikki muuttuu paremmaksi. Nyt kyllä tädin takia tuntuu siltä, että menetän tyttöystävän niin nopeasti ku alettiin seurustellakki.