Taas avaan angstiblogin ja aloitan uuden tekstin. Aina ku avaan tämän bloggerin, mua ahistaa. Niin nyttenkin. Olen nytte tosi sekava ja en tiä, tuleeko tästä blogitekstistä yhtään mitään, mutta haluan yrittää saaha tämän ahistuksen poijes jotenki muuten ku viiltelemällä tai edes vähenemään sen verran, että saisin nukuttua.
Minua vituttaa. Ahistaa. Pelottaa. Itken huoneeni nurkassa, kuuntelen musiikkia ja yritän epätoivosesti keskittyä tähän kirjottamiseen. Ärsyttää, ku jokasessa blogitekstissäni valitan samat asiat, mutta vain erillä sanajärjestyksellä. Tuntuu, että toistan itteäni koko ajan, ja niin se varmaan onkin. Silti joka kerta on pakko ainaki edes yrittää purkaa sitä pahaa oloa kirjottamalla. Tuskin tätä blogia kukaan ees oikeasti sen takia lukee, että sitä kiinostais minun olo. Tätä blogia luetaan vain sen takia, että on juoruamisenaihetta ja en tiä. Vaikka nuita kävijöitä onki ihan vitusti taas tullu lisää, niin minusta se vain kertoo mulle siitä, kuinka blogini on levinnyt uusiin ulottuvuuksiin ja kylällä minusta saadaan juoruilla oikein olan takaa. No mulle se on vitun sama, mitä minusta tai tästä blogista puhutaan, siihen asti, että mulle aletaan siitä kuittailemaan. Puhukaa paskaa keskenänne, sitä ei tarvi mulle kertoa. Kyllä se tietty tavallaan on ahistaa, ku tietää että niin monet tutut lukee tätä blogia ja juoruavat keskenään, mutta kuitenki ei sitä mulle tarvi sanoa. Se se vasta alkaa ahistamaan, ku saan sitä kuittailua, että olen säälittävä huomiohuora. No ehkä omalla tavallani kaipaan huomiota edes jonkun verran, mutta en vitussa sen takia että olen addiktoitunu ihmisten huomioon ja haluaisin olla kaiken keskipiste. Ei. Haluaisin huomiota sen verran, että jotaki oikeasti kiinnostais kuunnella mua ja sitä, miltä musta tuntuu ja mitä mun pään sisällä liikkuu. En saa huomiota nykyään ku vain silloin, jos teen jotain väärin. Jos yritän puhua tai kertoa jollekki minun olosta niin ei sitä voida huomioida. Ainoastaan silloin ku teen virheitä niin saan sitä huomiota ja valitusta.
Tekis mieli ryypätä. Mulla on ollu monta viikkoa pieni vodkapullo kaapissa, mutta en ole sitä viittiny aukasta. Olen varma, että ens viikolla se pullo viimeistään tyhjenee, koska taas on edessä äidin luo meno, ja tällä kertaa kyseessä on yli viikon kotivisiitti siellä helvetissä. En tosiaan tiä, miten tulen siitä selviämään, koska pelottaa jos törmään joihinki tuttuihin, tai saanko haukkuja kotipuolelta tai sitte kiusaajilta. Lukittaudun joko neljän seinän sisälle tai piiloilen tuttuja jossain vitun mettässä.
Minua on pelottanu monta yötä putkeen, ja sen takia yöunet on jääny tosi vähäsiksi. Tärisen ja itken yöt. Yritän kyllä nukkua, mutta en vain enää osaa tai edcs uskalla. Pari tuntia yössä saatan nukkua (hyvä jos sitäkään). Ja ku nukun, niin se on tosi levotonta ja heräilen koko ajan. Tämä on vitun raskasta mulle, mutta niin myös muillekki, keiden kanssa olen päivänmittaan tekemisissä, koska mulla on hermot tosi kireällä ja suutun olemattomista asioista. Jos yleensä suutun olemattoman helposti, niin väsyneenä suutun yhestä väärästä sanastaki kunnolla. Enkä myöskään pysty keskittymään mihinkään puheenaiheeseen, vuodatan vain tätä samanlaatuista paskaa ja suututan kaikki.
Milloin kaikesta tuli mulle näin hankalaa ja rankkaa? En enää jaksais tätä samaa helvettiä mun pään sisällä. Tuun kohta jo hulluksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti