Ja kun putoaa höyhenvyö, alkaa ikuinen yö. Sä pääset aikaan suurempaan.

Moi. Tännään oli minun synttärit, eli tasan vuosi niin olen täysikänen ja saan muuttaa omilleni. Synttärit meni muuten ihan jees, mutta kuumetta on likemmäs 39C, flunssa ja menkatus maximus. Koko päivän on ahistanu (kuten aina, yllätys yllätys). 

Tuntuu yksinkertasesti vain niin turhalta. En saa mitään aikaseksi, angstaan päivästä toiseen, itken yöt ja viiltelen. Eniten tällä hetkellä ahdistaa tuo painonnousu. Se ei ole pysähtyny, vaan jatkaa ja jatkaa kasvamistaan. Haluaisin äkkiä ravitsemusterapeutille ja alottaa kuntosalilla käynnin ja nyrkkeily olis kans ihan kiva. Painoa on pakko saaha alas mahollisimman pian. En haluais olla näin kauhea läskipallero ku koulut alkaa. Mulle ei mahu yksinkertasesti enää farkut jalkaan, ja muutenki kaikki vaatteet kiristää ja on epämukavia. Aika varmasti uskon, että jos en saa asialle tehtyä mitään, niin koulussa minua aletaan taas kiusaamaan ainaki sen takia. Olen kanssa aika varma, että kuulen jotaki sanomisia minun arvista. Aina kuulen. 

En tiiä, tuntuu myös, etten ossaa yhtään mittään. En ole missään asioissa hyvä, eikä minusta löydy yhtään hyvvää puolta. Haluaisin olla jossaki asiassa ees hyvä, mutta ku olen kaikessa aina heikoin lenkki. Aina kaikki on minua parempia kaikessa. En vain osaa iloita siitä, jos joku toinen on ilone tai ossaa jotaki. Aina vertaan itteäni siihen ja alan valittaa, kui paska olen kaikessa. Tiiän, että minun pitäs ees yrittää opetella jotain, mutta vaikka kuinka kovasti olen yrittäny niin olen vain epäonnistunu. Epäonnistun kaikessa. Olen niin väsyny tähän huonoimpana olemisseen. Nyttenki vain itken omassa huoneessa ranteet veressä. En ole saavuttanu minu elämässä yhtään mittään. En ole oppinu mittään. En ole missään hyvä. En osaa mitään. Tämä on suurin syy siihen, miksi en enää vain jaksais ellää. Haluaisin olla jossaki ees hyvä, mutta se on liikaa pyydetty. En osaa ku jakaa pahaa oloa, itkeä ja viillellä itteäni. 

Minua pelottaa, kauanko enää jaksan tätä. Jokanen päivä on samanlaista taistelua. Ei mulla enää kauaa oikeasti riitä voimat. Olen nyttenki ollu niin lopen uupunu jo  kauan aikaa. Silti olen yrittäny pinnistellä. En enää oikeasti kestä tätä kauaa. Olen loppusuoralla tässä elämässä. Olen vajonnu liian pohjalle, täältä pohjamudista ei enää vain yksinkertaisesti pääse irti. En enää edes elä elämää. Ei tätä voi sanoa elämäksi. Tämä on helevettiä, rankkaa ja väsyttävää taistelua. Jos totta puhutaan, olen hieman mielessäni yön pimeinä tunteina miettiny itsemurhaa, ja sitä, mitä asioita sitä ennen täytyisi järjestää. Tiiän kyllä myös, miten itteni tappaisin, on tarkat suunnitelmat ollu mielessä jo pari vuotta. Haluan vain päästää irti. Kaikki olis niin paljon helpompaa. Mihin vittuun minua muka täällä ees tarvitaan? Ei yhtään mihinkään. Olen vain yks iso virhe koko ihminen. En osaa yhtään mitään ja teen kaiken aina väärin. Vaikka tarkotus ois kuinka hyvä tahansa, niin saan haukkuja.Teijän jokasen elämä helpottuis suunnattoman pajon, jos tämä helevetinmoinen taakka nimeltään Roosa päättäisi päivänsä täällä. Minua ei ikinä kiitetä mistään. Ei, jos vaikka siivoan tai teen jotain hyvää. Minua ei kannusteta. Minusta tuntuu, etten saa tukeakaan ollenkaan keneltäkään. Tämä kaikki on vain mulle liian rankkaa. Tunnen sen, että siihen ei mene kauaakaan, että lopetan lopullisesti yrittämästä. En enää oikeastaan halua tai jaksa edes yrittää joka päivä. Olen päivät ja yöt vain omassa synkässä maailmassani miettien itsemurhapäivää, viimeisiä sanoja tms. 

                                    ~Sen jälkeen helpottaa, kun kädet irrottaa.~

So love me like you do. Touch me like you do. What are you waiting for?

Miten on kesä menny niinku ihan omasta mielestä? Suurimmaksi osaksi perseelleen, mutta on tässä jotaki hyvvääki tapahtunu/on tapahtumassa. Näin hyvää ystävää ja annoin sille minun terät. Se sitte heitti ne helvettiin. Se on ollu minusta suurin edistymisen askel pitkästä aikaa. Aloin sitte laskemaan siitä päivästä lähtien, kuinka kauan olen ollu ilman viiltelyä ja ittensä satuttamista. Plakkarissa on nyt numero 6. Todellisuudessa olen ollut tuplasti enemmän ilman viiltelyä, mutta ajattelin aloittaa laskennat kuitenkin siitä päivästä, kun terät lensi sillalta alas. Hassuinta tässä on se, että vaikka kuinka paljon mulla on niitä ikävä niin siitä huolimatta en ole haalinu itele uusia teriä. Tajusin, että tämä ei vain voi enää jatkua näin. Sallin itelleni viinan ja tupakan, mutta en ihon polttamista tai viiltelyä. Viiltely on ollu pahin huume mulle, joten on pakko päästä siitä lopullisesti eroon, etten taas palaa siihen takaisin. Viinasta ja tupakasta voi vierottua myöhemmin. 

Ens viikolla on sitte edessä Ranuan reissu kouluterkkarin kanssa. Se on kanssa ollu yks asia, mitä olen oottanu koko kevään, mutta olen silti koko ajan pelänny, että se(kin) perutaan. Niin ei onneksi tapahtunu, ja nyt ootan innoissani jääkarhuja ja saukkoja. 
Siitä seuraavana on suuntana Oulu ja Powerpark. Hiustenleikkaus ja värjäys on varmaan sitten seuraava etappi ennen Simerockia. Ja no, siinäpä ne minun kesän kohokohdat sitten oliki. Eiku joo, meinashan se samanen kaveri yrittää järjestää ittensä vielä ennen loman loppua tänne!! 

Mitä paskaa sitten tässä on sattunu ja tapahtunu... Kesätyöt meinas viiä minun hermot, mutta luojan kiitos se on ohi ja rahat tilillä. Sain siellä koko ajan paniikkikohtauksia sen ihmismassan keskelä, ja joudun monta kertaa päivässä paeta tilannetta vessaan ja itkeä sielä hetki. 

Sitte nettikaveri (tai no tämä viimeisin "säätö") lemppas mut ja sano, että olen sille alusta asti ollu säälikaveri, olen liian epävakaa kaveriksi ja vaadin liikaa ihmisiltä. No joo, pakko myöntää, että aluksi sattu ja vitusti, mutta no eipä sekkään mulle mikkään ylinystävä ollu. Tosi asiassa, seurustelin sen kanssa vain sen takia, että en uskaltanu sanoa ei. Ajattelin koko ajan, että se ois mun eksä ja en tiiä. Sitte onneksi se kerto asioita, joista sain ihan oikean ja pätevän syyn, etten pystyny seurustella sen kanssa. Kaiken lisäksi, tiiän että minun masennus johtuu osaksi siitä, että sillä alko se paska ensin ja se mulle selitti, miten paskana se näkee tämän maailman ja kuinka ihmiset ei osaa kun vaan vihata. Ja itsevihaa se mulle kans vuodatti. Muistan, että jossain vaiheessa aloin itse pohtimaan, että entä jos se on totta, mitä se sanoo ja maailma on oikeesti paska ja aloin sitä kautta listaamaan, mikä mussa on vikana. Kaikki hyvät ominaisuudet katosi sen saman sileän tien. No, tajusin siinä suhteessa sen, että en vain pysty olla kenenkään muun kanssa ku sen yhen. En voi kuvitella itteäni kenenkään muun kanssa. Ei. Minusta se on kuitenki sulosta, että se tunne on molemminpuolista. Tiiän, etten pysty rakastaa ketää muuta ku sitä. <3

Mutta siis , tiiän, että tämä kuulostaa tosi säälittävältä sanoa näin, että se olis ton yhen ainoan nettikaverin vika. Ei se pelkästään tietty siitä johdu, mutta ala-asteella olin oikeastaan aika vahva tyttö. Kestin kaikkien haukut yleensä. Vasta kutosluokan tienoilla alko ne vaikeudet. Se koulukiusaaminen oli varmaan vain jatkunu liian kauan ja loppua ei näkyny.

Voin nyt alkaa kuitenki parantamaan itteäni. Olo on nyt oikeastaan vitun vapautunu. Vitut se ollu minusta missään vaiheessa välittäny. Olin ollu vain joku vitun pelinappula. Nyt voin vain keskittyä niihin ihmissiin, keitten tiiän oikeasti välittävän minusta ja kuka ei enää ansaitte minun kaveruutta. 

No, perheriitoja mahtuu aina arkeen ja eipä niiltä ole vältytty. On tapeltu niin isän, äidin, tädin kuin enonkin kanssa. Viimeisin riita oli papan kanssa, tai no riita ja riita.. Erimielisyys on ehkä parempi sana.. Mutta ei tässä nyt luita olla murrettu. Ollaan elossa kaikki. 

Muuta paskaa en nyt jaksais alkaa tähän vuodattaan, koska olin illalla aika ahistunu, ku aloin tätä tekstiä kirjottaan, mutta se olo nyt helpotti. En tärise tai itke enää ahdistuksen takia. Silmät on punaset ja turvonneet, mutta väsyttää vitusti niin voisin yrittää mennä kohta nukkumaan, jos vaikka saisin nukuttua paremmin tai jotain.... Öitä!