Tuntuu yksinkertasesti vain niin turhalta. En saa mitään aikaseksi, angstaan päivästä toiseen, itken yöt ja viiltelen. Eniten tällä hetkellä ahdistaa tuo painonnousu. Se ei ole pysähtyny, vaan jatkaa ja jatkaa kasvamistaan. Haluaisin äkkiä ravitsemusterapeutille ja alottaa kuntosalilla käynnin ja nyrkkeily olis kans ihan kiva. Painoa on pakko saaha alas mahollisimman pian. En haluais olla näin kauhea läskipallero ku koulut alkaa. Mulle ei mahu yksinkertasesti enää farkut jalkaan, ja muutenki kaikki vaatteet kiristää ja on epämukavia. Aika varmasti uskon, että jos en saa asialle tehtyä mitään, niin koulussa minua aletaan taas kiusaamaan ainaki sen takia. Olen kanssa aika varma, että kuulen jotaki sanomisia minun arvista. Aina kuulen.
En tiiä, tuntuu myös, etten ossaa yhtään mittään. En ole missään asioissa hyvä, eikä minusta löydy yhtään hyvvää puolta. Haluaisin olla jossaki asiassa ees hyvä, mutta ku olen kaikessa aina heikoin lenkki. Aina kaikki on minua parempia kaikessa. En vain osaa iloita siitä, jos joku toinen on ilone tai ossaa jotaki. Aina vertaan itteäni siihen ja alan valittaa, kui paska olen kaikessa. Tiiän, että minun pitäs ees yrittää opetella jotain, mutta vaikka kuinka kovasti olen yrittäny niin olen vain epäonnistunu. Epäonnistun kaikessa. Olen niin väsyny tähän huonoimpana olemisseen. Nyttenki vain itken omassa huoneessa ranteet veressä. En ole saavuttanu minu elämässä yhtään mittään. En ole oppinu mittään. En ole missään hyvä. En osaa mitään. Tämä on suurin syy siihen, miksi en enää vain jaksais ellää. Haluaisin olla jossaki ees hyvä, mutta se on liikaa pyydetty. En osaa ku jakaa pahaa oloa, itkeä ja viillellä itteäni.
Minua pelottaa, kauanko enää jaksan tätä. Jokanen päivä on samanlaista taistelua. Ei mulla enää kauaa oikeasti riitä voimat. Olen nyttenki ollu niin lopen uupunu jo kauan aikaa. Silti olen yrittäny pinnistellä. En enää oikeasti kestä tätä kauaa. Olen loppusuoralla tässä elämässä. Olen vajonnu liian pohjalle, täältä pohjamudista ei enää vain yksinkertaisesti pääse irti. En enää edes elä elämää. Ei tätä voi sanoa elämäksi. Tämä on helevettiä, rankkaa ja väsyttävää taistelua. Jos totta puhutaan, olen hieman mielessäni yön pimeinä tunteina miettiny itsemurhaa, ja sitä, mitä asioita sitä ennen täytyisi järjestää. Tiiän kyllä myös, miten itteni tappaisin, on tarkat suunnitelmat ollu mielessä jo pari vuotta. Haluan vain päästää irti. Kaikki olis niin paljon helpompaa. Mihin vittuun minua muka täällä ees tarvitaan? Ei yhtään mihinkään. Olen vain yks iso virhe koko ihminen. En osaa yhtään mitään ja teen kaiken aina väärin. Vaikka tarkotus ois kuinka hyvä tahansa, niin saan haukkuja.Teijän jokasen elämä helpottuis suunnattoman pajon, jos tämä helevetinmoinen taakka nimeltään Roosa päättäisi päivänsä täällä. Minua ei ikinä kiitetä mistään. Ei, jos vaikka siivoan tai teen jotain hyvää. Minua ei kannusteta. Minusta tuntuu, etten saa tukeakaan ollenkaan keneltäkään. Tämä kaikki on vain mulle liian rankkaa. Tunnen sen, että siihen ei mene kauaakaan, että lopetan lopullisesti yrittämästä. En enää oikeastaan halua tai jaksa edes yrittää joka päivä. Olen päivät ja yöt vain omassa synkässä maailmassani miettien itsemurhapäivää, viimeisiä sanoja tms.
~Sen jälkeen helpottaa, kun kädet irrottaa.~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti