Oon eksyksissä mun pään sisällä, anna mulle anteeks. Paska fiilistä tuottanut kai varmaan sulle tarpeeks.

Koulu alko. Luokka vaikutti olevan täynnä kusipäitä; kaikilla tytöillä 5 kiloa meikkiä naamassa, puolet luokkalaisista ei puhu ees suomea, ja no niin.. En ole siellä kenenkään kanssa puhunu mittään, tavallaan on hyvä ettei ole kettää kelle tunnilla puhua paskaa; voi keskittyä oppimiseen (jos nyt sen motivaation löytäs).

Yleinen ahistus on pysyny samanlaisena; yöllä valvon monta tuntia ja lopulta itken itteni unneen... Ihoa on pitäny polttaa ja käsi märkiny vähäsen, mutta nyt ne vammat on alkanu parantummaan. Tupakkaakin on mennyt kohtuullinen määrä. Sillälailla saan vähän oloa helpotettua.

Nyt mulle on aika vahvasti tullu syrjäytymisen pelko. Minua pelottaa, että laitan välit poikki kaikkien kanssa ja sitte vaa jään yksin tyhjän päälle. Koulusta ei ole tarkotus hakea kavereita, koska edelleen tuntuu, että en ees kuulu sinne ja joku kaverien ettiminen on turhaa tässä vaiheessa, ku tiän, että vuojen päästä olen kaukana täältä. En tosiaan haluais, että laitan välit poikki ainoitten kavereitten kanssa, mutta pelottaa aina, mitä se Roosa ahistuneena keksii.. Sitte ku tajuan, mitä olen menny tekemään ja yritän sopia tilannetta niin silloin on jo liian myöhäistä.
Olen ehkä hieman päässy ylös sieltä pohjamudista, mutta ihan milloin vain voin taas sinne vajota, ja se tässä pelottaaki, että katoan taas sinne jos nyt syrjäydyn kaikista. Ajatusmaailma on muutenkin niin synkkä, mutta on mulla onneksi ees joskus parempia päiviä. Pelkään aina pahinta ja sen takia odotan aina pahinta mahdollista vaihtoehtoa.

Mulla on vintti pahasti tällä hetkellä pimeä. Minun päässä pyörii tosi sairaita juttuja ja se pelottaa minuaki vitusti. Ja olen eksyksissä, mutta just sen takia tarviin kavereitten tukea ja apua, että joku päivä löytäsin takasin oikealle polulle. En ymmärrä ittekkää ennää itteäni, mutta haluan silti yrittää uskoa parempaan tulevaisuuteen. Sitä en tiiä, milloin se parempi aika alkaa, mutta toivottavasti joku päivä.

Näit sotkuja on nii paljon tääl, et täs menee viel tovi beibe.

Ahistaa. Tai no, oikeastaan minua pelottaa koulun alku, lomaa on vielä viikko jäljellä, mutta stressaan jo nyt, millaista helvettiä siitäki taas tullee.. Mietityttää, alkaako se sama paska, mitä olen kestäny jo 10 vuotta? En halua sinne kouluun. En ole ollu koulussa melkein vuoteen, joten mulla on aika korkea kynnys ylitettävänä sen suhteen. En uskalla tai ees halua mennä taas sinne ihmisten kytättäväksi. Olen tämän asian takia itkeny monta yötä peräkkäin, olis varmaan helpompi puhua viikoista, olen monta viikkoa itkeny tämän asian takia.

Olen tässä yön pimeinä tunteina sitte kuitenki miettiny vähän asioita. Minua ahistaa olla ihmisten kanssa kontaktissa, pelkään ihmisten silmiä ja konkreettisia koskettamisia. Kättelyki tuntuu tosi ahistavalta. En halua puhua ihmisille, ei varsinkaan tuntemattomille. Hassua tässä on se, että olen samanaikaan ihan vitun riippuvainen ihmisistä, mutta samalla ne ahistaa minua vitusti ja pelkään niitä. Niimpä..

->Olen tullu sellaseen lopputulokseen, että en halua koulusta kavereita. Olen täällä vain tämän yhen vuen ja sitte nostan kytkintä kunnolla, niin tuntuu, että joku kavereitten ettiminen on vähän turhaa. Ettii kavereita sitte, ko asettuu johonki kunnolla. Välistä tuntuu, että ois helpompi, jos ei olis yhtään kavereita, mutta kyllä silti olen tyytyväinen niistä kolmesta kaverista, mitkä mulla on enää. Mutta ku luottamus on petetty niin monta kertaa, niin mulla on taitanu kasvaa aikamoinen suojamuuri itteni ympärille uusien ihmisten suhteen.
Ja siitä seuraa tällaisia ajatuksia:

->Minua pelottaa, että joko minua aletaan syrjimään tai kiusaamaan TAI että minä itte alan kiusaamaan ihmisiä. Olen huomannu, että nykyään saan siitä jonkinlaista mielihyvää, kun vaikka sanon jotain ilkeää niille, jotka on minua kiusannu aiemmin. Sen lisäksi kun en halua todellakaan mitään ihmiskontakteja saati kavereita. Jos olisin ihmisille tyly yms niin enpä usko, että kovin moni yrittäisi kanssani kommunikoida tai tutustua minuun paremmin.
Ehkä mulla on taas alkamassa koulun takia joku kapinavaihe. Ehkä mulla on vähän tapipumusta siihen, että minun pitäs koulussa olla se luokan kovin ja vittumaisin ihmine. Mutta samalla taas haluaisin olla se kiltti seinäruusu, joka ei erotu siitä massasta. Että saa nähä, mitä vittua tästäki koulusta seuraa.

Ouch, I have lost myself again. Lost myself and I am nowhere to be found,.

Oli ihan rehellisesti sanottuna tosi ihanat muutamat päivät; sain päivät vain vammailla ja olla, huolet unohtu hetkeksi, sain nukuttua ja tunsin itteni tärkeäksi ja onnelliseksi. Nyt taas on kova ikävä ja se ahistus on saapunu takasi. 
Tämä päivä on menny itkiessä ja itkiessä. Silmät on turvonnu ja päähän sattuu. 

Ainoa asia, mikä on saanu minut jaksammaan ja yrittämmään on minu paras ystävä; nyttenki vietettiin niin mukavat päivät, vaikka no joo nykyään itken joka päivä olipa kuka tahansa minun kanssa ja niin itkin nyttenki päivittäin, mutta se oli kuitenki paljon parempi ku oli joku siinä vieressä eikä antanu minun satuttaa itteäni. On paljon turvallisempaa nukahtaa tietäen, että ihminen ketä rakastat ja joka merkkaa sulle niin vitusti, jota ilman et tulis toimeen, on siinä sinun vieressä ja voit käpertyä sen viereen, ja vaikka kesken unien heräisiki nii se toinen on siinä sun vieressä edelleen. Toivoisin vain niin vitun kovasti, että voisin joka ilta käpertyä tuon tytön viereen, sanoa että rakastan sua ja hyvää yötä. Vielä se tuntuu mahdottomalta.

Tiiän edelleen, etten ole elossa enää kovin kauaa. En tosiaan ole elossa enää silloin, kun voisin muuttaa omilleni. Ei vittu, en vain pysty enkä jaksa. Olen palanu niin loppuun, että en enää jaksa uskoa parempaan: ei sitä parempaa päivää tule ikinä. Tämä on liian rankkaa, multa vaaditaan ihan liikaa asioita, joita en voi koskaan saavuttaa. Minuun ei enää muutenkaan usko kukaan, joten miksi minunkaan pitäisi? Joka päivä kuulen samat haukut siitä, kuinka en ole saavuttanut elämässäni mitään. Se on totta; minu elämä on ollu vain kasa epäonnistumisia, puukotetuksi tulemista ja haukkujen kuulemista. Minua väsyttää jokane aamu ku pitää herätä uuteen päivään. En jaksa tehdä muuta kun satuttaa itteäni ja huutaa muille. 

Toivoin vain, että elämä ois jotenki löytäny raitelleen, mutta turhaan; sitä ei ikinä tapahtunu. Olen saanu itteni vihaamaan itteäni. Minua ahistaa ihmiset. En halua olla ihmisten ilmoilla. Haluan vain nukkua, mutta ei sekään enää onnistu. Minu pittää vain päästää irti. Ette te minua ennää tarvii, ette oo koskaan tarvinnu. Ei minusta välitetä. Olen läpinäkyvää. Haluan luovuttaa lopullisesti ja saada vihdoinki tää taistelu päätökseen. Masennus voitti, minä hävisin.