Tämä viikko on ollu aika raskas. Aluksi joku tehny minusta perättömän ilmotuksen sossuille, kitarassa en osannu kotiläksyä. Ja koulussa on ahistanu erityisesti ku on ollu ryhmä- tai paritöitä. Luulen, että se johtuu siitä, ku tunnen itteni vain niin paljon kypsemmäksi.
Vaikka olen saanu hyvääki palautetta, ei se ole minun oloa paremmaksi tehny. Viimeisin positiivinen palaute on esseestäni. Olen joutunu viiltelemäänki useampaan otteeseen tällä viikolla, viimeksi viime yönä. Jotenki vain olen yrittäny selvitä, ja ajatella, että huomenna on parempi päivä. Mutta milloin se huominen ja parempi päivä on?
Tulin viikonlopuksi taas äidin luo, ja en tiedä, mitä tästäki taas tulee. Siskolla on synttärit eli talo on täynnä pikkulapsia ja sukulaisia. Mulla ei ole enää yhtään kaveria siellä ketä olisin voinu nähä, ettei tarvis olla kysymyksiä vastaanottamassa kotona. Ulkonaki on niin saatanan kylmä, ettei voi jossain mettässä olla iltapäivää.
Minua on ennen ahistanu vain iltasin/yöllä, mutta nykyään ahistaa yhtäjaksoisesti aamusta yömyöhään. Minusta tuntuu, että tämä johtuu pääosin masennuslääkkeistä tai sitte minun olo on oikeasti huonontunu ihan helvetisti. Yleisiä ahdistuksen aiheita on koulustressi, edelleen se rankkuus ku pitää esittää niin ylipositiivista sijaisvanhemmille ja kouluväelle, ne ikuiset kitara- ja painostressit. En oikeasti jaksa tehdä mitään. Multa on oikeastaan kaikki voimat vieny tuo positiivisuuden perikuvan esittäminen. Jos yhtenäki päivänä minua väsyttää ja sen takia nukun päiväunet tai muuten vain olen epäsosiaalinen niin minusta meinataan soittaa sossuille. Olen vain niin väsyny tähän kaikkeen, että minua itkettää se koko ajan. Saan nykyään myös entistä useammin paniikkikohtauksia. Nopeasti laskettuna olen tällä viikolla saanu ~8 paniikkikohtausta.
Tuntuu vaan siltä, että olen kaikille ihan sama ja pelkkää ilmaa. Mulla on koko ajan niin yksinäinen olo. En oikeasti tiiä enää, kauanko jaksan. Olen niin kyllästyny tähän ikuiseen pahaan oloon, ei tämä lopu ikinä. Multa katoaa ne vähäsetki läheiset minun ympäriltä, kohta olen taas yksin. Kukaan ei oikeasti välitä minun olosta, ei ketään vain kiinnosta. Oikeasti, ois ees se yks tyyppi, joka pysyis ja kuuntelis minua. Ei, se on liikaa pyydetty. En ole ansainnu semmosta. Olen liian paha ihminen. Olen sairas. Hullu. Psykopaatti. Takertuva paskiainen.
On tosi ahistavaa olla taas kotona äidin luona. En uskalla liikkua ulkona, koska pelottaa, että tulee tuttuja vastaan ja taas alkaa se huutelu. Täällä on ihan liikaa muistoja, ja mulla ei ole ketään, kelle niistä purkaa oloani. Joo tietty on terapia, mutta ku ne pitäs tässä nyt saaha puhuttua, eikä vasta ens viikolla.
Minua ahistaa, ihan sama missä olen, käyä kaupassa. Yritän vältellä sitä niin pitkään ku mahollista. Ahistaa muut ihmiset. Olen alkanu taas vähän kaunistelemaan asioita. En halua, että kukaan tietää, kuinka paha olla mulla on oikeasti. Huvittavaa tässä on se, että samaan aikaan mun pään sisällä huutaa ääni, että se haluaa tulla kuulluksi. Silti en usko sitä ääntä, annan vain vähän sille periksi sanomalla ihmisille, että ei mulla nyt ihan mahtavasti mene, mutta en tosiaan sano, millanen helvetti minun sisällä pyörii joka päivä ja yö.
Jos ennenkin olen nukkunu huonosti, niin nyt on tällanen erittäin huono unikausi menossa; valvon öitä ja joinaki öinä ku nukun niin nukun sen 1-3h, seki on sellasta katkonaista helvettiä, että varmaan todellisuudessa nukun jonkun 1h. Unilääkkeet ei väsytä. Yöt menee sitten tämän paskan pohtimisessa ja itkemisessä. Lyön itteäni tai viiltelen. Pidätän hengitystä, yritän saaha itteni kuolemaan ihan miten tahansa.
Minun itku-viha-suru-masis-mitkä lie puuskat on niin saakelin voimakkaita, että en tiä, miten tulen niitten kanssa toimeen. Ihme, että olen enää hengissä. Ne muuttuu päivä päivältä voimakkaimmiksi.
Nyt mulla oli sellanen ongelma, että en tienny, kumman blogin alle tämä teksti pitäis kirjottaa; sinne paremman mielen blogiin vai angstiblogiin. Laitan sen kuitenki tänne, jotta kyseiset henkilöt, kenestä kirjotan varmasti näkkee tämän tekstin ja tajuaa, että mulla menee oikeasti hyvin ilman niitä.
Eli tosiaan, mulla on menny välejä poikki tämän vuoden aikana enemmän ku pitkiin aikoihin; ensiksi muutaman vuoden "pitkäaikainen" Ystävä isolla yyllä. Ku meillä silloin, olinkohan ysin vasta alottanu, tuli iso välirikko, itkin sen tyypin takia pari-kolme viikkoa, niin kauan kuin se välirikko kesti. Olin takertunu siihen liikaa ja pidin sitä ns. itsestäänselvyytenä koko kaveria. Myönnettäköön, että rakastin sitä ihan vitusti, ennemmän ku kaverina. Itkin yöt ja päivät, olin muistaakseni ainaki sen neljä vuorokautta yhtäjaksoisesti hereillä. Lopulta ku sitte sovittiin riidat ja oltiin taas ystäviä, niin ei se ollu enää samanlaista; en nauttinu enää sen seurasta samallatavalla ku ennen. Se oli mulle vähän sellasta pakkopullaa, että "pakko olla tuon kaveri, en uskalla sanoa ei". Sen kanssa puhuminen ja tekemisissä oleminen oli tosi ahistavaa ja sai mulle pahan olon. Saatoin myös ajatella, että ku sovitaan, kaikki muuttuu samanlaiseksi, mitä se sitä ennen oli, mutta niinhän ei tosiaan käyny. Meillä oli tosi etäiset ja kylmät välit, mutta edelleen ehkä minun sisällä oli joku pieni toivonkipinä, että kaikki muuttuu samanlaiseksi, mitä ennen oli.
Kaverisuhteen loppupuolella se sitte "väitti", että se rakastaa minua vitusti ja haluaa olla minun kanssa yhessä. Olin just eronnu tyttöystävästä ja mulla oli sellanen olo, että ihan sama kuka vain siinä minun vierellä olis, niin seki on parempi ku olla yksin. Huomasin sitte sinä aikana, että en tosiaan ollu/ole edelleenkään päässy siitä yli, että se sen hetkinen tyttöystävä soitti poliisit mun kotiin, siitä seurasi suljetulla osastolla jakso ja siitä vielä sijaisperheeseen joutuminen ja mikä pahinta; takasin sinne, mitä olin paennu sinne Ouluun. Noh, takaisin aiheeseen; sitten tämä Ystävä paljasti, että on transu, joten nyt mulla oli tekosyy lopettaa se suhde. Eron jälkeen oltiin muutama päivää puhumatta toisille ja sitte yhtäkkiä se sano, ettei halua olla enää minun kanssa missään tekemisissä. Silloin minut valtas sellanen kauhea ilo, että vihdoinki se tapahtuu; ei enää tartte olla tuon kanssa tekemisissä. Yritin tietty aluksi esittää, että älä käännä selkää mulle, mutta oikeasti olin sillee yli-innokas ja jesjesjesjes.
Sitte toinen kaveri. Lapsuudenkaveri. Oltiin tunnettu yli kymmenen vuotta ja seki oli tavallaan sellanen "itsestäänselvä" kaveri. En jaksa tähän alkaa sen kummemmin selittämään historiaa, mutta sen verran on pakko mainita, että loppua kohti, ne hetket, mitkä olin sen kanssa tekemisissä oli tosi ahistavia, minua ahisti ihan vitusti nähä sitä, joten aina vain keksin tekosyitä, miksen voi nähdä. Kuitenkin, kun sieltä Oulusta minut passitettiin takasin Rovaniemelle, aloin taas kuulemaan päivittäin niitä paskoja kommentteja joko:
a) minun seksuaalisuuteen liittyen
b) minun masennukseen, viiltelyyn, osastojaksoihin liittyen
c) tähän minun paikasta toiseen pomppimiseen, etten osaa kuulemma pysyä yhdessä paikassa.
Sitä alko taas muistamaan, miksi täältä halusin alunperin pois kauas, mutta se Oulu ei näköjään ollu tarpeeksi kaukana. Korviini alko kantautua kuitenki sellasiaki juttuja, mistä en ollu blogissa kirjottanu. Mietin, että mistä vitusta nuo näitä asioita on kuullu. Aikaa kulu jonku aikaa, ja tajusin, että olin niistä asioista kertonu tasan kahdelle ihmiselle; tälle nykyään ainoalle ystävälleni ja tälle lapsuudenkaverille. Ainokainen ystäväni ei tunne kotipaikkakuntalaisiani, joten se ei tosiaan voinu olla se (ja muutenki tiiän, ettei se minun juttuja muille levittelis), joten jäi tasan yksi ainoa vaihtoehto. Tuli taas sellainen olo, että nyt on puukotettu selkään ja kunnolla. En enää osannu sanoa, kehen voi luottaa ja kehen ei. Ainoa vaihtoehto mulle oli laittaa kylmästi vain välit poikki sen kanssa; jossaki vaiheessa ne kuitenki olis menny, koska ens vuonna olis suunnitelmissa hakea Helsinkiin yhteishaussa. No sitte laitoin ne välit poikki ja nyt on tosi helpottunu olo.
Mulle itelle on paljon parempi, että on yks luottoystävä, kehen voi luottaa 100%:sesti. On tuntunu tosi helpottavalta, että voi karsia huonot kontaktit pois nuin vain. Mulla on edelleen minun samat ongelmat ja angstit ku aina ennenki, mutta mulle on tosi helpottava tietää, että kukaan kusipää ei nyt ole kuulemassa minun synkimpiä ajatuksia ja että niistä ei kuule kukaan sellainen, kelle en halua sanoa. Paitsi tietty, jos päätän tänne blogiin avautua.
Olen jo reilun tovin miettiny tämän tekstin kirjottamista, mutta ei vain jollain tavalla ole inspannut avata Bloggeria ja kirjottaa näistä tapahtuneista kaikkien luettavaksi. Ja sitä paitsi, en ole tiennyt, miten muotoilla sanani oikein. Omasta mielestäni, en ole täysin tyytyväinen tähän tekstiin ja siihen, miten kuvailen asiat, mutta ainahan tekstejä voi jälkeenpäin muokata, joten jos nyt sille oikein suurta tarvetta näen, voin muokata testit parempaan kuosiin. Kiitos,, jos jaksoit lukea koko tekstin.
