Eli tosiaan, mulla on menny välejä poikki tämän vuoden aikana enemmän ku pitkiin aikoihin; ensiksi muutaman vuoden "pitkäaikainen" Ystävä isolla yyllä. Ku meillä silloin, olinkohan ysin vasta alottanu, tuli iso välirikko, itkin sen tyypin takia pari-kolme viikkoa, niin kauan kuin se välirikko kesti. Olin takertunu siihen liikaa ja pidin sitä ns. itsestäänselvyytenä koko kaveria. Myönnettäköön, että rakastin sitä ihan vitusti, ennemmän ku kaverina. Itkin yöt ja päivät, olin muistaakseni ainaki sen neljä vuorokautta yhtäjaksoisesti hereillä. Lopulta ku sitte sovittiin riidat ja oltiin taas ystäviä, niin ei se ollu enää samanlaista; en nauttinu enää sen seurasta samallatavalla ku ennen. Se oli mulle vähän sellasta pakkopullaa, että "pakko olla tuon kaveri, en uskalla sanoa ei". Sen kanssa puhuminen ja tekemisissä oleminen oli tosi ahistavaa ja sai mulle pahan olon. Saatoin myös ajatella, että ku sovitaan, kaikki muuttuu samanlaiseksi, mitä se sitä ennen oli, mutta niinhän ei tosiaan käyny. Meillä oli tosi etäiset ja kylmät välit, mutta edelleen ehkä minun sisällä oli joku pieni toivonkipinä, että kaikki muuttuu samanlaiseksi, mitä ennen oli.
Kaverisuhteen loppupuolella se sitte "väitti", että se rakastaa minua vitusti ja haluaa olla minun kanssa yhessä. Olin just eronnu tyttöystävästä ja mulla oli sellanen olo, että ihan sama kuka vain siinä minun vierellä olis, niin seki on parempi ku olla yksin. Huomasin sitte sinä aikana, että en tosiaan ollu/ole edelleenkään päässy siitä yli, että se sen hetkinen tyttöystävä soitti poliisit mun kotiin, siitä seurasi suljetulla osastolla jakso ja siitä vielä sijaisperheeseen joutuminen ja mikä pahinta; takasin sinne, mitä olin paennu sinne Ouluun. Noh, takaisin aiheeseen; sitten tämä Ystävä paljasti, että on transu, joten nyt mulla oli tekosyy lopettaa se suhde. Eron jälkeen oltiin muutama päivää puhumatta toisille ja sitte yhtäkkiä se sano, ettei halua olla enää minun kanssa missään tekemisissä. Silloin minut valtas sellanen kauhea ilo, että vihdoinki se tapahtuu; ei enää tartte olla tuon kanssa tekemisissä. Yritin tietty aluksi esittää, että älä käännä selkää mulle, mutta oikeasti olin sillee yli-innokas ja jesjesjesjes.
Sitte toinen kaveri. Lapsuudenkaveri. Oltiin tunnettu yli kymmenen vuotta ja seki oli tavallaan sellanen "itsestäänselvä" kaveri. En jaksa tähän alkaa sen kummemmin selittämään historiaa, mutta sen verran on pakko mainita, että loppua kohti, ne hetket, mitkä olin sen kanssa tekemisissä oli tosi ahistavia, minua ahisti ihan vitusti nähä sitä, joten aina vain keksin tekosyitä, miksen voi nähdä. Kuitenkin, kun sieltä Oulusta minut passitettiin takasin Rovaniemelle, aloin taas kuulemaan päivittäin niitä paskoja kommentteja joko:
a) minun seksuaalisuuteen liittyen
b) minun masennukseen, viiltelyyn, osastojaksoihin liittyen
c) tähän minun paikasta toiseen pomppimiseen, etten osaa kuulemma pysyä yhdessä paikassa.
Sitä alko taas muistamaan, miksi täältä halusin alunperin pois kauas, mutta se Oulu ei näköjään ollu tarpeeksi kaukana. Korviini alko kantautua kuitenki sellasiaki juttuja, mistä en ollu blogissa kirjottanu. Mietin, että mistä vitusta nuo näitä asioita on kuullu. Aikaa kulu jonku aikaa, ja tajusin, että olin niistä asioista kertonu tasan kahdelle ihmiselle; tälle nykyään ainoalle ystävälleni ja tälle lapsuudenkaverille. Ainokainen ystäväni ei tunne kotipaikkakuntalaisiani, joten se ei tosiaan voinu olla se (ja muutenki tiiän, ettei se minun juttuja muille levittelis), joten jäi tasan yksi ainoa vaihtoehto. Tuli taas sellainen olo, että nyt on puukotettu selkään ja kunnolla. En enää osannu sanoa, kehen voi luottaa ja kehen ei. Ainoa vaihtoehto mulle oli laittaa kylmästi vain välit poikki sen kanssa; jossaki vaiheessa ne kuitenki olis menny, koska ens vuonna olis suunnitelmissa hakea Helsinkiin yhteishaussa. No sitte laitoin ne välit poikki ja nyt on tosi helpottunu olo.
Mulle itelle on paljon parempi, että on yks luottoystävä, kehen voi luottaa 100%:sesti. On tuntunu tosi helpottavalta, että voi karsia huonot kontaktit pois nuin vain. Mulla on edelleen minun samat ongelmat ja angstit ku aina ennenki, mutta mulle on tosi helpottava tietää, että kukaan kusipää ei nyt ole kuulemassa minun synkimpiä ajatuksia ja että niistä ei kuule kukaan sellainen, kelle en halua sanoa. Paitsi tietty, jos päätän tänne blogiin avautua.
Olen jo reilun tovin miettiny tämän tekstin kirjottamista, mutta ei vain jollain tavalla ole inspannut avata Bloggeria ja kirjottaa näistä tapahtuneista kaikkien luettavaksi. Ja sitä paitsi, en ole tiennyt, miten muotoilla sanani oikein. Omasta mielestäni, en ole täysin tyytyväinen tähän tekstiin ja siihen, miten kuvailen asiat, mutta ainahan tekstejä voi jälkeenpäin muokata, joten jos nyt sille oikein suurta tarvetta näen, voin muokata testit parempaan kuosiin. Kiitos,, jos jaksoit lukea koko tekstin.
"Parempi, jos ei kosketa koskaan ketään kunnolla.
Säilytä pinta naarmuitta.
Sisintäs älä paljasta.
Toinen vain odottaa haurainta hetkeä, varo vaan.
Hajottaa sormissaan,
kun vähiten odottaa, odottaa.
Tavallaan kaikki on helpompaa.
Kohdallaan, nyt kun oot poissa.
Muutenkaan en oo sua tarvinnut,
tavallaan koskaan.
Elämä pinta kalteva.
Lipeää jalka nuoralta.
Sydän on peililasia:
menee rikki maailmassa.
Toinen vaan odottaa haurainta hetkeä, varo vaan.
Hajottaa sormissaan,
kun vähiten odottaa, odottaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti