Sun pitäis luovuttaa, kun kaikilla jo silmät verestää.

Minua on alkanu pelottamaan, että minun olo on taas alkamassa huononemaan. Ensimmäinen paha merkki on se, että minun on taas pitäny alkaa olemaan varpaillani ja varuillani koko ajan. Mulla ei saa olla yhtään huonoa päivää, en saa hetkeäkään omaa rauhaa täällä sijaisperheessä. Minua pelottaa, että alan taas kääntämään kaikki tunteet itseeni, josta voisi seurata se, että viiltelystä tulisi taas jokapäiväistä hommaani. 

Toinen pelottava merkki on se, että sosiaalisista tilanteista on tullu tosa hankalia, koska en keksi mitään puhuttavaa (paitsi se, että kaikki menee päin helvettiä ja ahistaa). Minusta tuntuu, että kohta minun on pakko laittaa välit poikki ainoan ystävän kanssa. Tuntuu, että minun on tarkotus olla yksin ilman yhtäkään kaverisuhdetta. Kaikki olis helpoint, jos vain päästäisin irti. 

Ja vielä lisäksi, kun muistelee aiempia vuosiani, niin se on mennyt niin, että ensiksi tunnen ihan liikaa ja voimakkaasti tunteita ja sitten yhtäkkiä se kaikki tunteminen vain loppuu. Ja nyt mulla on selvästi se vaihe, että tunnen liikaa ja voimakkaita tunteita, joten odotan, milloin tämä siirtyy seuraavalle asteelle, joka on minusta kaikista tympein vaihe. Minusta on mukava tuntea tunteita, mutta ku ne on niin voimakkaita ja hallitsemattomia, niin tämä ei ole enää hauskaa. Eikä vois olla olemassa joku sellanen välivaihe, että tuntisin ns. terveesti tunteita?

Tästä tekstistä tuli tosi lyhyt ja kökkö, mutta yritän muokata tätä vaikka huomenna paremmaksi. Haluan tähän loppuun laittaa näitä mahtavia ahistunut pupu -sarjakuvia, koska nää kuvaa aika hyvin mun tämänhetkisiä tunteita.