Damn, damn, damn. What I'd do to have you here, here, here. I wish you were here. Damn, damn, damn. What I'd do to have you near, near, near. I wish you were here.

Näin minun ainoaa ystävää nytte. Meillä oli ihan perus hauska meno, minun muutamaa paniikkia lukuunottamatta. Oli helvetin mukava nukkua pitkästä aikaa jonku kanssa, varsinki kyseisen ystävän kanssa, koska se on sellanen tyyppi, kenen seurassa tunnen oloni turvalliseksi ja tiiän, ettei se anna mulle silloin tapahtua mittään pahhaa. Vaikka mulle iski paniikkia ja sen takia vain tärisin ja itkin, niin sen seurassa se meni kuitenki nopeammin ohi, mitä mulla menis yksikseen. Oli kans tosi mukava aamula herätä ko toinen nukku siinä vieressä. Mulla ei oikeastaan kenenkään muun kanssa ole kunnola turvallinen olo ko vain sen kanssa. Minusta on tietty aina mukavaa viettää sen kanssa aikaa, ja varsinki jos saahaan sovittua näkeminen, koska mulla on niistä jääny aina hyvä muisto, ja ne näkemiset on saanu minun yleisen jaksamisenki paremmaksi. Aina tämä 1-3 ensimmäistä päivää on pahimmat ja sitte se ikävä tasottuu, mennee sinne takaraivoon, ja tasasin väliajoin sieltä muistuttelee siitä ikävästä. 

Heitettiin myös minun terät taas kerran pois metallinkeräykseen. Nyt on ihan kauhea olo ko tietää, ettei ne terät ole turvana kädenulottuvilla. Ko ne sinne säiliöön heitin, teki mieli ottaa varalta ees yks turvaksi. En sitä kuitenkaan tehny, koska ko katoin minun ystävää niin tunsin, että pakko ne on kaikki heittää. Mulla on koko ajan sellanen tunne, että pakko saaha viiltää vielä ees yhen kerran. Pelottaa, että menen etsimään uusia teriä vanhojen tilalle. En haluais, että niin tapahtuis, mutta ko en ole tämän ystävän kanssa niin eniten sitä samaa turvantunnetta on luonu minun terät ja yhtäkkiä niitä ei vain enää ole. Olen 99.99% varma, että jossain vaiheessa menen etsimään lisää teriä. Tosin sitä en voi tietää milloin, mutta yritän nytte sinnitellä ilman teriä niin pitkään ko mahollista. 

Hävettää ihan suunnattomasti, että joka kerta onnistun pilaamaan sen näkemisen minun itkupaniikkikohtauksilla. Hävettää myös tämä minun, tavallaan läheisriippuvuus joka kohdistuu vain joihinki tiettyihin ihmisiin. Ja lisäksi hävettää se, että tunnen kaikki tunteet niin voimakkaasti ja sitte minun reaktiotki on voimakkaita.

Yritän kuitenki muistaa aina ku tullee paha olo, että kyllä sielä jossaki kaukasuudessa on joku joka oikeasti välittää minusta ja minun olosta. Yritän myös muistaa, mitä se ystävä sano nytte tällä kertaa, ja mitä se on ennemminki sanonu niinku just esim, että kyllä mie jaksan, minun on vain pakko. 

Kiitos sulle ko olet olemassa❤️

Pelastakaa mut, jos mä vangiksi jään. Jos sä kuulet mun huudon melun alle jääneen. Se on viimeinen viesti ja mitä jäljellä on katoaa, mun hätähuutoon.

Nyt on tosi vaikea tilanne päällä ollu viimeset viis päivää. Alotan ihan alusta tämän:

Kaikki alko siitä, ku otin kuraattoriin yhteyttä maanantaina koulusta myöhästelyn takia. Sitte tiistaina jo pääsin kuraattorin ja ryhmänohjaajan puheille, ja sovittiin, että loppuvuoden voin tulla kouluun vasta kymmeneksi. Olin siitä tosi helpottunu, että ei tarvi joka aamu kerätä luvattomia poissaoloja sen takia, ku nukahan vasta viiden kuuden maissa aamuyöllä ja sitte pitäiski jo puoli seittemältä herätä ja lähteä kouluun. 

Äiti otti tämän asian tosi hyvin, ja oli ilonen siitä, että en ole keräilemässä joka päivä luvattomia poissaoloja. 

Mutta tätini sijaisperheestäni ei ottanut tätä hyvänä asiana. Tuntuu, että hän ei ymmärrä, että se on mahdollista tässä koulutuksessa järjestellä omaa lukujärjestystä, jos on vaikeampi aika esimerkiksi just nukkumisen takia. Se vain huusi mulle, että totta se on entistä vaikeampaa tammikuussa herätä kasin aamuihin, johon sitten totesin, että älä puutu minun asioihin, jotka olen jo itse sopinut kouluväen kanssa. 

Seuraava päivä ei ollu yhtään parempi. En nukkunu sinä yönä ollenkaan ja kun menin kouluun, pystyin vain itkeä kuraattorille, kuinka en uskalla mennä tädin luo, koska siellä vain huudetaan mulle. No, kuraattori soitti äidilleni, jos hän voisi soittaa tädilleni, uskaltaako sinne mennä. Äiti sitten möläytti, että olin menny kuraattorille itkemään pahaa oloani, josta tätini suuttui, ja laittoi sossulleni vihaisen viestin, siitä kuinka sotken tähän asiaan entistä enemmän porukkaa.

Illalla saavuin taas tädin luo. Olin siinä sitten syömässä, kun hän tuli aukomaan päätään ja haukkumaan minua. Ei siinä vielä mitään erityistä ollut, mutta ku se sekotti tähän asiaan sen, kuinka huonosti minun äiti ja isä on minut kasvattanu ja että ne on lelliny minut pilalle. Se alko ahistaa tosi paljon, ja en pystynyt kun vain itkemään. Siitähän täti sai vain lisää bensaa liekkeihinsä ja alkoi vittuilemaan itkemisestäni, että joo itke vaan tässä sen näkee, kuinka sinut on kasvatettu väärin, ajattelet vain, että jos itket niin sulle annetaan periksi, mutta kuule minä en oo sellanen. Itkin vain entistä enemmän. Sinä yönä viiltelin, en enää pystynyt olla syyttämättä itseäni tästä tilanteesta. 

Torstai ei ollut yhtään parempi. Livistin kouluun, kun täti oli käyttämässä koiria lenkillä, ettei minun tarvitsisi kuunnella hänen haukkujaan. Koulussa itkin taas kuraattorille tätä tilannetta. Illalla saavuin tädille, ja olin koko illan omassa huoneessani tehden englannin kirjoitusta. Laitoin myös sossulleni sähköpostia, että en enää voi olla täällä, että voisinko päästä puolen vuoden ajaksi vaikka ryhmäkotiin Rovaniemelle. Sain sitten siitäki kuulla valitusta, kun halusin omaa tilaa ja olla itsekseni. Illalla sitten keksin, että menen perjantaina isän luo. 

Perjantaiaamuna olin tekemässä lähtöä kouluun kotiviikonlopputavarat mukana. Ovella tätini pysäytti minut ja alkoi huutaa, että et mene isälles, koska se on töissä viikonlopun. Sanoin, että se on kyllä mulle luvannu tulla sinne ja toiseksi yöksi menen mummolaan. "Et kyllä mene, multa ei ole kysytty mitään, sulla ei ole minun lupaa lähteä". Siinä kohtaa paiskasin oven ja lähdin menemään. 

Koulussa tuttuun tapaam menin kuraattorille päivittämään tilanteen. Ruokkiksella laitoin viestiä tädille, että menen kotiin poikkeuksellisesti nyt, että tämä on sovittu juttu vanhempieni kanssa. Sain vastaukseksi, että hän oli laittanutkin jo sossulle viestiä, että lähdin ilman kenenkään lupaa isän luo. 

Äiti sanoi, että se oli soittanu omahoitajalleni psykiatriselle, että soittaa mulle mahdollisimman pian, ja hän aikoi soittaa maanantaina, joten nyt vain odotan, että olisi maanantai ja sossuni ja omahoitajani soittaisivat minulle. 

Viikonloppu meni huonosti. En voinu nukkua, koska mielessä pyörii koko ajan, mitä mulle on sanottu ja millä kaikilla nimillä minua ja minun vanhempia on haukuttu. Äiti oli käyny lauantaina tädillä. Täti oli sille haukkunu minut ja oli laittanu äitin siivoamaan minun huoneen, jota en ymmärrä miksi vitussa se niin oli tehny. Olen nukkunu tosi vähän, ja nyt olen ihan saatanan peloissani, mitä tulee tapahtumaan, kun pääsen taas tädin luo. Pelottaa, mitä se mulle aikoo huutaa. Pelottaa, että joku lyö minua. Tämä vain alkaa käydä jo raskaaksi, ku kohta viikon tämä sama paska jatkunu, ja loppua ei näy. Tämä on alkanu koulunkäyntiinki vaikuttaan. Opettajat on kuulema huomannu, että en ole omaitseni ja ne on minusta huolissaan. En vain enää tiiä, mitä tehä, ku kaikki mitä teen on väärin.

Itkusta kaikki alkaa ja itkuun myöski loppuu. Musta aurinko ei tuo ympärille lohtuu.

Yhestä asiasta olen nyt tavallaan tosi iloinen, mutta samalla tosi peloissani.

Näin tiistaina lääkäriäni. Siinä sitte tuli puheeksi B-lausunnon uusiminen ja minun tämänhetkiset diagnoosit. Mulla on diagnosoitu B-lausuntoa varten vuosi sitte sekamuotoinen masennus- ja ahdistushäiriö, traumaperäinen stressihäiriö ja paniikkihäiriö. Lääkäri sitten totesi, että mulla on selvästi vaikea masennus, eikä mikään sekamuotoinen masennus- ja ahdistushäiriö. 

Olen ilonen tästä diagnoosista sen takia, että nyt se syyllinen tähän minun pahaan oloon on löytyny ja sillä on nyt nimi. Peloissani olen sen takia, koska luulen, että tämä diagnoosi vaikuttaa yhteishaussani. En luultavasti pääse sinne vartijakoulutukseen. Minua pelottaa myös, että se voi vaikuttaa muihinki hakuvalintoihini. 

Sitte ihan toiseen asiaan:

En enää jaksa käydä koulua. Tai no jaksan ja jaksan.. Mutta nytte perjantainki vain kylmästi lintsasin, koska ahisti niin paljon ja en halunnu mennä koululle silmätikuksi. Jos olisin silloin menny kouluun, olisin ollu kaks tuntia myöhässä. Mulle on aamuista tullu tosi vaikeita; en saa yöllä nukuttua ja aamulla en jaksa herätä. En vain yksinkertasesti saa itteäni ylös. Mulla on oikeasti voimavarat taas kerran aika finaalissa. Nytte minua on sitte alettu rankasemaan siitä myöhästelemisestä, joten nyt mulle on taas tullu se ajatus, että jos aamulla myöhästyy, ei kannata mennä kouluun ollenkaan. 

Ja ei mulla siellä koulussa ole ketään kaveria, eikä missään muuallakaan. Olen yksin näitten minun ajatusten kanssa. Luulen, että minua auttas seki, jos mulla olis ees joku kaveri, kenen kanssa vois puhua niitä näitä. Pelottaa, että kohta jään vain taas koulusta pois ja vajoan entistä alemmas koko ajan. 

"Sillo ku sataa,

niin sillon sataa kaatamalla,

ja nää sadepilvet ei väistä mun päält ees Bahamalla.

Tää on pahaa maata,

jossa ottaa raha vallan. 

Kavaltajat kavaltaa ja manalassa palaa varmaan. 

Mut tää meidän maanpäällinen taivallus on hetken huumaa.

Koitan apuu huutaa, 

kaikki tunteetki on melkein turtaa.

Mä koitan sadepilvet puhaltaa 

tääl sisäl liekit roihuaa ja sulattaa jään.

En muista, millon viimeks satois näin paljon

Ne kastelee mut läpimäräks läpi sateenvarjon 

Oon menettäny rakkait 

oon menettäny faijani

menettäny puolet sydämestä liian aikasin

Silti mä oon tässä, 

ottanu iskut vastaan.

Oon taistellu.

Oon kestäny nää pelkoni 

ja selättäny demonit. 

Jos tipun niin tää rankkasade herättää kyl eloon sit."