Damn, damn, damn. What I'd do to have you here, here, here. I wish you were here. Damn, damn, damn. What I'd do to have you near, near, near. I wish you were here.

Näin minun ainoaa ystävää nytte. Meillä oli ihan perus hauska meno, minun muutamaa paniikkia lukuunottamatta. Oli helvetin mukava nukkua pitkästä aikaa jonku kanssa, varsinki kyseisen ystävän kanssa, koska se on sellanen tyyppi, kenen seurassa tunnen oloni turvalliseksi ja tiiän, ettei se anna mulle silloin tapahtua mittään pahhaa. Vaikka mulle iski paniikkia ja sen takia vain tärisin ja itkin, niin sen seurassa se meni kuitenki nopeammin ohi, mitä mulla menis yksikseen. Oli kans tosi mukava aamula herätä ko toinen nukku siinä vieressä. Mulla ei oikeastaan kenenkään muun kanssa ole kunnola turvallinen olo ko vain sen kanssa. Minusta on tietty aina mukavaa viettää sen kanssa aikaa, ja varsinki jos saahaan sovittua näkeminen, koska mulla on niistä jääny aina hyvä muisto, ja ne näkemiset on saanu minun yleisen jaksamisenki paremmaksi. Aina tämä 1-3 ensimmäistä päivää on pahimmat ja sitte se ikävä tasottuu, mennee sinne takaraivoon, ja tasasin väliajoin sieltä muistuttelee siitä ikävästä. 

Heitettiin myös minun terät taas kerran pois metallinkeräykseen. Nyt on ihan kauhea olo ko tietää, ettei ne terät ole turvana kädenulottuvilla. Ko ne sinne säiliöön heitin, teki mieli ottaa varalta ees yks turvaksi. En sitä kuitenkaan tehny, koska ko katoin minun ystävää niin tunsin, että pakko ne on kaikki heittää. Mulla on koko ajan sellanen tunne, että pakko saaha viiltää vielä ees yhen kerran. Pelottaa, että menen etsimään uusia teriä vanhojen tilalle. En haluais, että niin tapahtuis, mutta ko en ole tämän ystävän kanssa niin eniten sitä samaa turvantunnetta on luonu minun terät ja yhtäkkiä niitä ei vain enää ole. Olen 99.99% varma, että jossain vaiheessa menen etsimään lisää teriä. Tosin sitä en voi tietää milloin, mutta yritän nytte sinnitellä ilman teriä niin pitkään ko mahollista. 

Hävettää ihan suunnattomasti, että joka kerta onnistun pilaamaan sen näkemisen minun itkupaniikkikohtauksilla. Hävettää myös tämä minun, tavallaan läheisriippuvuus joka kohdistuu vain joihinki tiettyihin ihmisiin. Ja lisäksi hävettää se, että tunnen kaikki tunteet niin voimakkaasti ja sitte minun reaktiotki on voimakkaita.

Yritän kuitenki muistaa aina ku tullee paha olo, että kyllä sielä jossaki kaukasuudessa on joku joka oikeasti välittää minusta ja minun olosta. Yritän myös muistaa, mitä se ystävä sano nytte tällä kertaa, ja mitä se on ennemminki sanonu niinku just esim, että kyllä mie jaksan, minun on vain pakko. 

Kiitos sulle ko olet olemassa❤️