Mulle jäi tyhjyys ja kuuraiset puut.

Tässä on ollu nytte aika pitkä tauko kirjottamisesta, ja tässä on kerenny aika paljon tapahtua. En nyt niistä ala kirjottaa mitään vaan yritän purkaa tätä ahistusta mikä nyt on päälä.

Taas on sellanen vähän huonompi kausi tuon nukkumisen kanssa. En saa millään unta, vaikka unilääkkeet onki käytössä joka ilta. Kouluun olen korkeintaan kaks kertaa viikossa päässy, vaikka neljästi pitäis käyä. Vaikka mulle äiti soittaaki joka aamu että heräisin, en silti havahdu siihen ja nukun koulupäivän ohi. Se ahistaa tosi paljon, ja pelottaa, että joudun keskeyttää opinnot näitten ongelmien takia.. 

Viiltely on tullu takas kuvioihin. Ei niin pahasti, viiltelen ehkä pari kertaa viikossa, mutta silti sitä on. Luulen, että johtuu siitä ko on niin paljon stressiä koulusta ja varmaan terapian alottaminen uuden terapeutin kanssa vaikuttaa siihen tavallaan. Ei ne asiat mulle mieleen jää pyörimään sillee, että niitä tarkotuksellisesti miettisin terapian ulkopuolella, mutta jossaki takaraivossa ne muhii öisin, koska ku saan unen niin näen niistä vanhoista muistoista painajaisia, ja ns. elän ne uudestaan yön aikana. Olen taas alkanu kuulemaan ääniä. Niistäki oli hetken tauko, ettei niitä kuulunu ollenkaan, mutta varmaan siihenki vaikuttaa terapia ja sielä käytävät asiat.. 

En nyt oikein osaa sanoa mitään, yritän joku muu päivä tehä pidemmän päivityksen, yritän nyt nukkua. 

Mun sydäntä sydäntä särkee, vedin jo kaikki lääkkeet et se paranee, mut se on yhä kipee.

Ahistaa. Istun vessan lattialla. Lattialla on verta ja terä. Välillä lopetan kirjottamisen, että voin viillellä vähän lisää. 

Haluaisin vain kuolla. Kaiikki "kaverit" laittaa yhtäkkii välit poikki ja alkaa vihaamaan mua. Miksi kaikki hylkää nyt minut ko tarttisin niitä? Mikä minussa on vikana ja mitä minun pitäs muuttaa itessäni, että oisin parempi kaveri ja ylipäätään ihminen? Miksi vitussa ees sellaset ihmiset jotka dissaa mua kuitenki merkkaa mulle enemmän ku ite merkkaan ittelleni... 

Haluaisin, etten ois itelleni täys nolla ja ajattelis, että olen turha, mutta en osaa olla ajattelematta sitä, koska sehän on vain totta. Olen pilannu kaikkien minun läheisten elämät ja olen täällä vain teille kaikille taakkana, sullekki kuka tätä ikinä lukeekaan.. 

Masennus on pilannu minun elämän ja minut ihmisenä, mutten enää pääse pois tästä masennus/ahdistus/itsensä vihaamis -ympyröistä. Tuntuu, että synnyin tähän ja tulen kuolemaan tähän. 

En ole muistanu ottaa kaikkia lääkkeitä, mutta se on ihan sama, koska ei lääkkeet auta vittuakaan. Ainoastaan olen syöny säännöllisesti unilääkettä ja sitäki reilusti yli määrätyn määrän.. Silloin tällöin olen muistanu ottaa masennuslääkettä, mutta ahistuslääkkeet unohtuu jatkuvasti. Tuntuu, että sen suhteen olen pettäny lääkärit ja niittenki luoton. 

Tuun huutamaan kuolemaa apuun.

Tässä on nyt menny edelleen huonosti. Vajoan koko ajan vain syvemmälle tähän kaikkeen paskaan. Olen täysin epäonnistunu ihmisenä. Haastan, tai no en haasta, mutta teen silleen etten mieti yhtään mitä sanon, ja kun vituttaa joku pieni asia niin tietäättäni vihjailen siitä just esim toteamalla että eipäs vittu kiinnosta yhtään. 

Edelleen tavallaan en haluais, että mulla ois yhtään kaveria. En millään jaksais tätä kauheaa draamaa, missä elämä silloin pyörii ko on kavereita. Kaikenlisäks oon tunnevammanen, en oikeesti välitä enää kenestäkään vittuakaan, en vain jaksa. Ja miks mun pitäis välittää henkilöstä x, joka ei kuitenkaan välitä minusta, tai siis sillee et en saa tunteilleni ja teoilleni vastinetta. Ja jos saisinki jotain, niin se olis pelkkää kurapaskaa. 

Ahistaa muuttaa uudelle paikkakunnalle opiskelemaan, missä tunnen vain yhen tyypin. Ahistaa, et kerkeenkö hommaa kämpän kuukaudessa, jaksanko käydä koulua, saanko kavereita, vihataanko mua, miten alkaa sujumaa uuen terapeutin kanssa vai alkaako sujumaan ollenkaan jneeeeeee..... 

Jos voisin päättää, kuolisin just tällä hetkellä ja mahdollisimman tuskaisesti. En osaa enää olla mitenkään päin, en muista ees millo oon nukkunu viimeks. En myöskään muista milloin ois ollu päivä ilman viiltelyä. 








En enää halua elää. 

Jos mä kuolen nuorena..

Jos kuolisin nytte/lähiaikoina, olisin niin helvetin helpottunu. 

Mikään asia ei etene, päinvastoin; tulee koko ajan vain lisää takapakkia. Kuulema kolmen viikon aikana olen ollu koulussa yhen päivän puoliksi. Multa meinataan lopettaa Kelan tuet, ja potkia koulusta sekä asuntolasta pois. En kestäis sitä. Tahtoisin kyllä käyä koulussa, mutta en osaa enää nukkua; ainoastaan tosi levottomasti koiran unta. Ja en edelleenkään tykkää luokastani, tunnen itteni sielä liian erilaiseksi ja yksinäiseksi. Siitä huolimatta haluaisin suorittaa tuon koulun ees hyvin läpi, mutta saapa nähä jääkö muutamasta viikosta kiini..

En osaa enää pitää yhteyttä ihmisiin/ en osaa keskustella niille mitään. Ihmisten kanssa kommunikointi ja suhteiden ylläpitäminen on menny niin vaikeaksi ja ahistavaksi, että en ennää tiiä mitä minun pitäs tehä; yrittää pakolla pitää niistä kiini, vai päästää irti ja antaa kaiken olla ihan sama, olla ja kuola yksinäisenä. 

Tunnen olevani elossa vain silloin ko juon tai satutan itteäni. 

Uskon osaavani arvioida, ketkä minun hautajaisiinki tulis; isä, en usko että äiti tulis, ehkä äidin puolelta mummo ja pappa, ja sitte kaks aika kaukasta kaveria, luulisin myös että entinen terkkarini ilmaantuis paikale ja ehkä tämän hetkinen terapeuttini, who knows. Tuskinpa niistäkään kettään oikeasti kiinnostas. 

Ne olis varmaan vitun pienet pippalot, jossa kukkaan ei sannois sannaakaan toisile ja kukkaan ei vieräyttäs yhtään kyyneltä. 

On vain jotenki niin mieltä helpottava ajatus, että voisin kuolla minä hetkenä hyvänsä. Tuo kuulostaa kyllä aika sairaalta, mutta sanotaan näin, että jos kuolisin vaikkapa nukkuessani tai ihan sama vaikka jäisin auton alle, ei se minua haittaiskaan. Tavallaan ehkä vähän siksi, että tahtoisin käyä vielä monilla keikoilla ja festareilla, mutta kaikki muu onkin paskaa. 

En tiiä, tosi sekava teksti, olkaa hyvä!

Mä koitan jaksaa ja pitää kiinni. En pistä vastaan, vaan päästän irti. Mun pitää mennä vaan.

Long time no see.. Tässä on ollu monta rautaa tulessa ja ollu tavallaa koko ajan menossa vaikken todellisuudessa sitä kuitenkaa oo.. 

Ekana: oli yhteishaku. Olen tyytyväinen, että kaikki haut on etelään, ja ensimmäinen oli se ICT-ala, johon olen myös tässä jossain vaiheessa käynyt etelässä tutustumassa. Nyt ei voi ko vain ootela tuloksia kusi sukassa. 

Tokana: koulunkäynti alko totaalisesti kusta unirytmin takia. Viime viikolla kuitenki kävin koulussa joka päivä, johon olen aika tyytyväinen. Se viikko ois ollu ofc työharjotteluviikko, mutten saanu paikkaa niin kävin koululla joka päivä tekemässä rästiinjääneitä esitelmiä ja kokeita pois. 

Ja no ei tässä ole oikein muuta tapahtunu.. Tahdon vielä kuitenki angstata, koska sehän tämän blogin tarkoitus on.

Ahistaa tämä kaikki odottelu, epävarmuus ja tietämättömyys. Olen vissiin liian järjestelmällinen ihminen sitte.. 

Kotipaikkakunnalla käynnit on muuttunu viikko viikolta entistä vaikeammiksi, ja en oikeastaan tiedä tarkalleen miksi. Luulen, että osasyy on se, että odotan vain pääseväni etelään kauas kaikesta tutusta ja ahistavasta. Muita syitä voi olla se, että siellä ei ole mitään aktiviteettia tai ketään kaveria, jota vois nähä. Pelkään myös koko ajan, että minua haukutaan tai lyödään. Sekä tietty kaikki muistot, mitä täällä on niin ahistaa. Kylällä en ole vieläkään uskaltanut käydä, koska pelkään törmääväni kiusaajiin tai sellaisiin tyyppeihin, kenen kanssa en tule toimeen. 

Tuttuun tapaan minua ahdistaa minun painonnousu ihan vitusti.. Kohta lihonu nelkyt kiloa reilussa vuodessa. Siitä en pysty sen tarkemmin puhua, koska se on liian arka asia mulle. 

Elämä ahdistaa myös. Se, että en sovi vain niihin muotteihin, mitä minulle yritetään tarjota. Itken joka ilta itteni uneen, koska olen liian erilainen, enkä uskalla siitä erilaisuudestani puhua muille. Minusta tuntuu, ettei kukaan hyväksy minua, ja että olen vain ilmaa kaikille. Minun sosiaaliset taidot ei ole enää tallella; koen itteni tosi kiusaantuneeksi ja turhautuneeksi ko puhun muitten ihmisten kanssa, ihan sama oliko tuttu vai ei. Mun kaveripiiriki on nykyää entistä suppeampi, ja ne kaverisuhteet, mitkä vielä just ja just on elossa, tahtoisin nekki vain lopettaa ja syrjäytyä omaan pimeään kuutioon. Mut jossai sisimmässäni tiiän, että tämä on vain väliaikanen olotila, ja että kaverit ois mulle nyt vain hyvästä. Mut yön pimeinä tunteina tuntuu, et mut on luotu kulkee yksin.

Viiltely on tullu taas kuvioihin. En mitenkään erityisen paljon viiltele, ehkä kerran viikossa, mutta kuitenki ahistaa, että se yrittää taas tulla takas kuvioihin enkä ole tarpeeksi vahva sanomaan sille "ei". Tiiän, että vielä jossaki vaiheessa, en tiiä milloin, se päivittäinen viiltelyrytmi palaa.

Myös itsemurha-ajatukset on palannu takasin jokaseen päivääni. Havahdun useasti siihen, että olen saattanu kolmeki tuntia miettiä, mikä olisi se Minun keinoni ja milloin olisi Minun aikani. Tavallaan en enää jaksa ahdistua niistä ajatuksista ko olen niitä pyöritelly niin monta vuotta jo.  En pysty miettiä itseäni tulevaisuudessa, koska tiedän, että en tule kokemaan sitä; kuolen kuitenki ennen sitä. Eihän mulla ole ees mitään, minkä takia enää sinnitellä ja ponnistella. 

Haluisin itkee, mut se ei vaan oo mahollist. Haluisin nauraa, mut se ei vaan oo mahollist.

Nyt on ollu monen viikon pitkä alamäki.

Ensinnäkin, viiltely on taas palannu kuvioihin sekä harvakseltaan myös ihon polttaminen. Tämä harmittaa minua tosi paljon, koska olen parhaimmillaan pystyny olla sen puoli vuotta viiltelemättä, ja nyt olin vain sen reilun 2kk. 

En saa nukuttua öisin tai sitten nukun yli 12 tunnin unia. Ahistaa niin paljon, ettei lääkkeetkään auta nukahtamaan. Sitte ko olen valvonu monta yötä putkeen, nukun reilusti yli 12h. Välistä on myös niitä öitä, että lääkkeet auttaa nukahtamaan, mutta se uni ei kestä ko reilut 3h korkeintaan. 

Mulla on tullu identiteettiongelmia, joista meinaan kirjoittaa oman postauksen, sitten ku olen siihen henkisesti valmis ja saan enemmän selvyyttä itsestäni. 

Koulu on alkanu ahistaa, jonka vuoksi olen yleensä 2 tai 3 päivää viikosta asuntolalla, ja koulussa sen 1-3 päivää, yleensä 1 tai 2 päivää. Suurin syy on se minun identiteettiongelma. Ahdistaa myös tosi paljon minun erilaisuus, sekä se, etten tunne kuuluvani siihen ryhmään. Se myös vaikuttaa koulussakäymismotivaatiooni, ettei siellä ole mitään mielenkiintoista tai uutta opittavaa, oikeastaan siellä on enemmän sellaisia tunteja, millä en halua tosiaan olla mukana esim. köksät, liikunnat ja terveystiedon tunnit. 

Tuntuu vain, että kaikki on turhaa enkä jaksais oikein enää välittää mistään tai kenestäkään. Haluaisin vain olla koko ajan yksin neljän seinän sisällä enkä puhua kellekkään. Olen kuitenki yrittäny päivittäin puhua ees jollekki jotaki, ettei tämä homma leviäis ihan käsiin ja minusta tulis täys erakko. 
Tämä varmaan johtuu lääkkeistä, että ne on saanu minusta tunnevammasen; suurimman osan ajasta en välitä vittuakaan kenestäkään tai itestäni, mutta sitte joskus tulee sellasia hetkiä, että välitän tuntemattomista ihmisistä ja niiden sanomisista ihan liikaa. 

Öisin, ja no koulussa, pyörii mielessä nämä ns. "minun perusajatukset", että kaikki vihaa minua, ja että en haluais enää olla täällä. Tuntuu vain, että on ihan sama kaikille ja ettei kukaan välitä minusta oikeasti. Ikävä niitä aikoja, ku joku välitti ja rakasti minua tällasena ko olen... Tahtoisin vain niin kovasti sen kaiken takasin, tahtoisin olla taas onnellinen, rakastettu ja tärkeä. 

Kuulen edelleen ääniä, erityisesti tietenki öisin, mutta myös silloin ko on/on tulossa paniikkikohtaus. Ne äänet ajaa minut pikkuhiljaa hulluuden partaalle. En vain uskalla puhua niistä kellekään niistä, koska pelottaa, että minut leimataan heti joksikin skitsofrenikoksi ja viedään takasin suljetulle. 

Pelottaa, että minun olo alkaa taas huononemaan entisestään.

Kissa taas pöydälle

Olen tässä miettiny jo pidemmän aikaa yhtä asiaa, koskien taas kerran minun seksuaalisuutta. 

Olen miettiny, entä jos olenki aseksuaali, aromanttinen tai jotain siltä väliltä. En myöskään sulje pois sitä mahdollisuutta, että olisin demiseksuaali tms, mutta nyt tuntuu, että aseksuaalisuus/aromanttisuus ois ehkä se, mikä tällä hetkellä olen.
Minun ongelma on, että en syty ihmisille.. Hyvä esimerkki tästä on Tinder. En syty ihmisille pelkän kuvan tai lyhyen tekstinpätkän perusteella, en syty edes kaverimielessä. Minusta kaikki ihmiset näyttää samanlaisilta ja vaikuttaa kuvan/tekstin perusteella tylsiltä, vaikka sitä ne ei oikeasti oliskaan. Tämän takia vedän melkein kaikki vasemmalle, koska ei. Jos vedän jonkun tyypin oikealle, niin se on joko ollut vahinko tai sitten koska he ovat vetäneet minut oikealle, niin en halua olla epäkohtelias, joten vedän heidät myös oikealle, vaikka sitä en haluaisi. En oikeastaan edes tiedä, miksi olen koko Tinderissä, koska en näköjään halua itselleni edes kavereita.

Tästä on haittaa ihan jokapäiväisessä elämässäni, koska en haluaisi pitää yhteyttä yhtään kehenkään, mutta tiedän, että jos jäisin yksin etten puhuisi kenenkään kanssa, niin ei tämä minun oloni ja masennukseni ainakaan sillä paranisi. En nyt väitä, että kaikille aseksuaaleille siitä seksuaalisuudesta olisi haittaa tms, mutta minusta tuntuu, että tämä on minulle niin vaikea asia, koska tämä on niin uutta, oisinko kuukauden päivät tätä vasta pohtinut. 

Tämä tunne, että kukaan ei kiinnosta/miellytä silmääni eikä minulla ole minkäänlaisia haluja saattaa johtua myös masennuslääkkeistäni, ja yhdistän sen itsekin niihin aika selvästi, koska nämä ns. "ongelmat" on tullu sen jälkeen ku olen alottanu tämän hetkisen masennuslääkkeeni. Mutta silti tämä haluttomuus on mulle tosi vaikeaa, koska yleensä on ollut edes jonkinlaisia ihastuksia tai edes julkkisihastuksia, mutta nyt nekin ovat kadonneet. 

Tiedän kyllä, että tämä voi, ja varmasti onkin, vain väliaikaista, mutta en tiiä. Ahistaa ajatus, että olisin aseksuaali tai aromanttinen. Haluaisin vain olla homo niinku tähänki asti olin ollu. Ois paljon helpompaa, ja tuntisin ees vetoa johonki. 

Tuntuu niinku minun tunteetki ois tähän samaan syssyyn laitettu pois päältä. Haluaisin tuntea jotaki. En enää tunne kunnolla ees surua tai ahistusta, paitsi tämä seksuaalisuus ja tunteiden poismeneminen ahistaaa ihan saatanasti. En tiiä, onneksi näen lääkäriä maanantaina, koska haluan lopettaa tuon masennuslääkkeen kokonaan.