Ensinnäkin, viiltely on taas palannu kuvioihin sekä harvakseltaan myös ihon polttaminen. Tämä harmittaa minua tosi paljon, koska olen parhaimmillaan pystyny olla sen puoli vuotta viiltelemättä, ja nyt olin vain sen reilun 2kk.
En saa nukuttua öisin tai sitten nukun yli 12 tunnin unia. Ahistaa niin paljon, ettei lääkkeetkään auta nukahtamaan. Sitte ko olen valvonu monta yötä putkeen, nukun reilusti yli 12h. Välistä on myös niitä öitä, että lääkkeet auttaa nukahtamaan, mutta se uni ei kestä ko reilut 3h korkeintaan.
Mulla on tullu identiteettiongelmia, joista meinaan kirjoittaa oman postauksen, sitten ku olen siihen henkisesti valmis ja saan enemmän selvyyttä itsestäni.
Koulu on alkanu ahistaa, jonka vuoksi olen yleensä 2 tai 3 päivää viikosta asuntolalla, ja koulussa sen 1-3 päivää, yleensä 1 tai 2 päivää. Suurin syy on se minun identiteettiongelma. Ahdistaa myös tosi paljon minun erilaisuus, sekä se, etten tunne kuuluvani siihen ryhmään. Se myös vaikuttaa koulussakäymismotivaatiooni, ettei siellä ole mitään mielenkiintoista tai uutta opittavaa, oikeastaan siellä on enemmän sellaisia tunteja, millä en halua tosiaan olla mukana esim. köksät, liikunnat ja terveystiedon tunnit.
Tuntuu vain, että kaikki on turhaa enkä jaksais oikein enää välittää mistään tai kenestäkään. Haluaisin vain olla koko ajan yksin neljän seinän sisällä enkä puhua kellekkään. Olen kuitenki yrittäny päivittäin puhua ees jollekki jotaki, ettei tämä homma leviäis ihan käsiin ja minusta tulis täys erakko.
Tämä varmaan johtuu lääkkeistä, että ne on saanu minusta tunnevammasen; suurimman osan ajasta en välitä vittuakaan kenestäkään tai itestäni, mutta sitte joskus tulee sellasia hetkiä, että välitän tuntemattomista ihmisistä ja niiden sanomisista ihan liikaa.
Öisin, ja no koulussa, pyörii mielessä nämä ns. "minun perusajatukset", että kaikki vihaa minua, ja että en haluais enää olla täällä. Tuntuu vain, että on ihan sama kaikille ja ettei kukaan välitä minusta oikeasti. Ikävä niitä aikoja, ku joku välitti ja rakasti minua tällasena ko olen... Tahtoisin vain niin kovasti sen kaiken takasin, tahtoisin olla taas onnellinen, rakastettu ja tärkeä.
Kuulen edelleen ääniä, erityisesti tietenki öisin, mutta myös silloin ko on/on tulossa paniikkikohtaus. Ne äänet ajaa minut pikkuhiljaa hulluuden partaalle. En vain uskalla puhua niistä kellekään niistä, koska pelottaa, että minut leimataan heti joksikin skitsofrenikoksi ja viedään takasin suljetulle.
Pelottaa, että minun olo alkaa taas huononemaan entisestään.
Pelottaa, että minun olo alkaa taas huononemaan entisestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti