Ekana: oli yhteishaku. Olen tyytyväinen, että kaikki haut on etelään, ja ensimmäinen oli se ICT-ala, johon olen myös tässä jossain vaiheessa käynyt etelässä tutustumassa. Nyt ei voi ko vain ootela tuloksia kusi sukassa.
Tokana: koulunkäynti alko totaalisesti kusta unirytmin takia. Viime viikolla kuitenki kävin koulussa joka päivä, johon olen aika tyytyväinen. Se viikko ois ollu ofc työharjotteluviikko, mutten saanu paikkaa niin kävin koululla joka päivä tekemässä rästiinjääneitä esitelmiä ja kokeita pois.
Ja no ei tässä ole oikein muuta tapahtunu.. Tahdon vielä kuitenki angstata, koska sehän tämän blogin tarkoitus on.
Ahistaa tämä kaikki odottelu, epävarmuus ja tietämättömyys. Olen vissiin liian järjestelmällinen ihminen sitte..
Kotipaikkakunnalla käynnit on muuttunu viikko viikolta entistä vaikeammiksi, ja en oikeastaan tiedä tarkalleen miksi. Luulen, että osasyy on se, että odotan vain pääseväni etelään kauas kaikesta tutusta ja ahistavasta. Muita syitä voi olla se, että siellä ei ole mitään aktiviteettia tai ketään kaveria, jota vois nähä. Pelkään myös koko ajan, että minua haukutaan tai lyödään. Sekä tietty kaikki muistot, mitä täällä on niin ahistaa. Kylällä en ole vieläkään uskaltanut käydä, koska pelkään törmääväni kiusaajiin tai sellaisiin tyyppeihin, kenen kanssa en tule toimeen.
Tuttuun tapaan minua ahdistaa minun painonnousu ihan vitusti.. Kohta lihonu nelkyt kiloa reilussa vuodessa. Siitä en pysty sen tarkemmin puhua, koska se on liian arka asia mulle.
Elämä ahdistaa myös. Se, että en sovi vain niihin muotteihin, mitä minulle yritetään tarjota. Itken joka ilta itteni uneen, koska olen liian erilainen, enkä uskalla siitä erilaisuudestani puhua muille. Minusta tuntuu, ettei kukaan hyväksy minua, ja että olen vain ilmaa kaikille. Minun sosiaaliset taidot ei ole enää tallella; koen itteni tosi kiusaantuneeksi ja turhautuneeksi ko puhun muitten ihmisten kanssa, ihan sama oliko tuttu vai ei. Mun kaveripiiriki on nykyää entistä suppeampi, ja ne kaverisuhteet, mitkä vielä just ja just on elossa, tahtoisin nekki vain lopettaa ja syrjäytyä omaan pimeään kuutioon. Mut jossai sisimmässäni tiiän, että tämä on vain väliaikanen olotila, ja että kaverit ois mulle nyt vain hyvästä. Mut yön pimeinä tunteina tuntuu, et mut on luotu kulkee yksin.
Viiltely on tullu taas kuvioihin. En mitenkään erityisen paljon viiltele, ehkä kerran viikossa, mutta kuitenki ahistaa, että se yrittää taas tulla takas kuvioihin enkä ole tarpeeksi vahva sanomaan sille "ei". Tiiän, että vielä jossaki vaiheessa, en tiiä milloin, se päivittäinen viiltelyrytmi palaa.
Myös itsemurha-ajatukset on palannu takasin jokaseen päivääni. Havahdun useasti siihen, että olen saattanu kolmeki tuntia miettiä, mikä olisi se Minun keinoni ja milloin olisi Minun aikani. Tavallaan en enää jaksa ahdistua niistä ajatuksista ko olen niitä pyöritelly niin monta vuotta jo. En pysty miettiä itseäni tulevaisuudessa, koska tiedän, että en tule kokemaan sitä; kuolen kuitenki ennen sitä. Eihän mulla ole ees mitään, minkä takia enää sinnitellä ja ponnistella.
