Mikään asia ei etene, päinvastoin; tulee koko ajan vain lisää takapakkia. Kuulema kolmen viikon aikana olen ollu koulussa yhen päivän puoliksi. Multa meinataan lopettaa Kelan tuet, ja potkia koulusta sekä asuntolasta pois. En kestäis sitä. Tahtoisin kyllä käyä koulussa, mutta en osaa enää nukkua; ainoastaan tosi levottomasti koiran unta. Ja en edelleenkään tykkää luokastani, tunnen itteni sielä liian erilaiseksi ja yksinäiseksi. Siitä huolimatta haluaisin suorittaa tuon koulun ees hyvin läpi, mutta saapa nähä jääkö muutamasta viikosta kiini..
En osaa enää pitää yhteyttä ihmisiin/ en osaa keskustella niille mitään. Ihmisten kanssa kommunikointi ja suhteiden ylläpitäminen on menny niin vaikeaksi ja ahistavaksi, että en ennää tiiä mitä minun pitäs tehä; yrittää pakolla pitää niistä kiini, vai päästää irti ja antaa kaiken olla ihan sama, olla ja kuola yksinäisenä.
Tunnen olevani elossa vain silloin ko juon tai satutan itteäni.
Uskon osaavani arvioida, ketkä minun hautajaisiinki tulis; isä, en usko että äiti tulis, ehkä äidin puolelta mummo ja pappa, ja sitte kaks aika kaukasta kaveria, luulisin myös että entinen terkkarini ilmaantuis paikale ja ehkä tämän hetkinen terapeuttini, who knows. Tuskinpa niistäkään kettään oikeasti kiinnostas.
Ne olis varmaan vitun pienet pippalot, jossa kukkaan ei sannois sannaakaan toisile ja kukkaan ei vieräyttäs yhtään kyyneltä.
On vain jotenki niin mieltä helpottava ajatus, että voisin kuolla minä hetkenä hyvänsä. Tuo kuulostaa kyllä aika sairaalta, mutta sanotaan näin, että jos kuolisin vaikkapa nukkuessani tai ihan sama vaikka jäisin auton alle, ei se minua haittaiskaan. Tavallaan ehkä vähän siksi, että tahtoisin käyä vielä monilla keikoilla ja festareilla, mutta kaikki muu onkin paskaa.
En tiiä, tosi sekava teksti, olkaa hyvä!
