There's no beat in my chest, 'cause there's nothing left.

Moi. Mulla oli aika siel uudessa mestassa, joku akuutti....psykiatrian poli? Ja no, lääkkeitä alettiin vaihtaan, joka on tavallaan mulle helpotus, mut myös pelottavaa. Pelkään aina ku uus lääke alotetaan, että saan siitä jotain haittavaikutuksia ja, että se lääke ei sovi mulle yhtään. Nyt mulle vaihettiin unilääke toiseen, jonka ei painoon pitäis vaikuttaa. Ahistuslääke vaihetaan varmaan muutaman viikon päästä, että nähään tuleeks tästä lääkkeestä eka mitää haittavaikutuksia. Otin ekan eilen, ja no kyllä se autto nukahtamaan ja piti sitä unta jotenki. Nyt mulla on kauhee ahistus päällä ja epäilen, että se lääke on osasyyllinen. Toivoisin vaan niin paljon, että nää lääkkeet tasais mun oloa mut saa nähä. 

Siel polilla sit tehtiin kans lähete päiväosastolle, koska halusin ite. Se herättää kans vähän ristiriitasia tunteita, mutta musta tuntuu, et se ois nyt ainoa järkevä vaihtoehto tässä mun tilanteessa; mua ahistaa ja masentaa joka päivä, mulla ei oo missään elämän osa-alueella rytmiä niin siellä sais päivärytmin ja ruokarytmin ja kans lääkkeidenottorytmin, en saa nukuttua ja lahnaan vaan päivät kotona yksin. Saa nähä hyväksytäänkö mut sinne ja jos hyväksytään niin milloin sinne pääsis.. 

Ja eipä siellä polilla sitte oikein muuta tapahtunu. En saa sinne mitään keskustelukäyntejä niin kauan ku mulla on terapia käynnissä eli huhtikuuhun asti. Musta tuntuu, että tää tuki mitä nyt saan ei riitä mulle. En tiiä sit auttasko se päiväosasto tähän mun oloon ja tuntemuksiin..

Mua pelottaa, etten jaksa enää kauaa tätä elämää. Tää jatkuva ahistus ja nukkumattomuus alkaa jo käydä kunnolla voimille. Itken aika harvoin nykyään, tuntuu että olen turtunu siihen. Toisaalta haluaisin itkeä sitä pahaa oloa pois, mutta taas toisaalta en halua itkeä ja näyttää sitä, että oon heikko paska. Mun on aina pitäny vaan jaksaa ja esittää vahvaa, mutta en vaan oikeesti enää yksinkertasesti jaksa 19 vuoden jälkeen. Toisaalta multa ei enää löydy ees mielenkiintoa pitää mun ystävyyssuhteitakaan yllä, mutta siihenki olen yrittäny pakottaa itteäni käymällä keikoilla kavereiden kaa. Tuntuu vaan, että en enää jaksa sitäkään. Haluaisin vain olla koko ajan kotona neljän seinän sisällä yksin ja tulla yhdeksi mun sängyn kanssa. 

En jaksa pitää mun kodistakaa huolta, se ei kyl oo uutta, koska en oo jaksanu sitä viimeseen vuoteen, mutta nykysin mulle ei tuu enää ees niitä siivouskohtauksia, mitä joskus aiemmin on tullu n. 2-3kk välein. Nyt niitä ei oo tullu pitkään aikaan. Siivoan vain silloin ku on pakko eli jos joku on tulossa kylään kuten nyt tänä viikonloppuna on tulossa kaveri ku mennään viikonloppuna kahelle keikalle. En ole vielä jaksanu siivota ollenkaan, mutta tänään ja huomenna ois vähän pakko. Onneksi viime siivouskerrasta ei ole edes kuukautta niin ei ole kovin paha sotku; tiskivuori ja muutenki keittiö, kolmen viikon postit oven edessä, vessa ja pitäis imuroia. 

Saanko vaan kuolla pois?

Sullakin on sielu, mut se vuotaa. Missä sille on paikka romahtaa?

Moi. Nyt viime päivinä on ollu tosi toivoton ja väsyny olo. Kyl se nyt siltä näyttää, että se koulu pittää keskeyttää (taas)... En kyl tiiä, mitä sen tilalle keksin; joko päiväosasto tai joku nuorten työpajahomma varmaan.. En millään haluis antaa periksi sen koulun kanssa, mutta nyt oon 2 viikkoa putkeen ollu vaa himas. On se opettaja yrittäny soittaa, mutta en ole uskaltanu vastata.. :/ Oon ihan sysipaska opiskelija, ja mullon siitä kauheet omantunnontuskat. Pitäis vain antaa itteni tajuta se, että en ole vielä koulukuntonen, vaikka haluaisinki olla. 

On ahistanu erityisen paljon, niin paljon, että en ole saanu nukuttua kunnolla. Oon viimesinä öinä nukahtunu joskus aamu 6-7 maissa, että en kauheasti ole jaksanu päivisin tehä mitään muuta ku käyä pakollisilla käynneillä ja salilla treenaamassa pt'n kanssa. Voin sanoa, että päivisin oon ihan sika väsyny ja jos vain on mahollista, niin olen nukkunu johonki iltapäivä 16-17. En usko, että tämä unijuttu tulee muuttumaan ko alkaa keikkailuhommat ja mahollisesti joku päiväaktiviteetti. Toisaalta oon menossa kyllä ens viikola Lappiin, että saa nähä, saisko siellä nukuttua kunnolla.. Oon miettiny, et oonko ees olemassa tai elossa. Koko ajan epätodellinen olo ja en erota enää, mikä on totta ja mikä on mun pään tuotosta. 

Kuolemaa olen kans miettiny edelleen. Alan vain olla niin kyllästyny tähän, että mitään ei tapahu ja junnaan vain paikoillani niin henkisesti ko fyysisesti. En saa päivisin tehtyä mitään, kämppä alkaa olee sen näkönen että ahistaa pelkkä kotona oleminen sotkun takia. Henkisellä puolella tavallaan tuntuu, että olen vuosien aikana kasvanu, mutta silti mun ajatukset on vain yläasteella. Olen niitä terapiassa yrittäny käsitellä, mutta huonolla tuloksella.

Enemmän mun mielessä on silti pyöriny ajatus siitä, että en tuu ikinä löytään ketään kaveria. tyttö-/poikaystävästä puhumattakaan, ja pelottaa, että tuun kuoleen tähän mun yksinäisyyteen. Oon jo niin pitkään ollu ilman kavereita, tuntuu, että kelpuuttaisin kenet tahansa vastaantulijan halaan mua ja sanoo, että kaikki tulee viel olee hyvin ja, että musta välitetään ja mua rakastetaan. En oo kuullu nuita sanoja pitkään aikaan, että ne ois mulle osotettu ja viimeksi ko olen ne kuullu niin hetken päästä mulle on sanottu, että ne oli vaan kusetusta, eihän susta kukaan oikeesti voi tykätä. Sen sijaan oon saanu haukkuja ja rumia sanoja mun tekemisistä ja minusta ylipäätään ihmisenä. 

Kaiken tämän paskan keskellä mun tunteet silti hyppii ihan miten sattuu, ja mulle on kehittyny jonkinlainen ihastus, mutta se on ihan tyhjä arpa sata varmasti, ko ei tää tyyppi ees tunne mua. Tuntuu silti oudolta melkein kolme vuotta eron jälkeen ekan kerran tuntea jotain tällasta. En haluis olla ihastunu, se on musta niin turhaa ku ei voi asian eteen mitään tehä tässä mun tilantteessa. Olen yrittäny kieltää tätä ihastumista iteltäni, mutta huonolla tuloksella. En voi olla aattelematta sitä tyyppiä. Saa nähä mitä tän fiiliksen kanssa tulee tapahtumaan. 

"Kenelle sä kerrot kaiken tärkeän, salaisuudet, jotka öisin valvottaa? Sullakin on sielu, mut se vuotaa. Missä sille on paikka romahtaa? Sul on kuolleen miehen rooli näytelmässä, tähtirooli eessä tyhjän katsomon. Kauan sitten haihtui illuusion taika, loppunäytöksen."

Kun sitä tipahtaa pimeyteen ajovalot päällä. Ja mä kuulen sun äänen, mut en tunnista laisinkaan.

Moi. En ole taas ikuisuuksiin saanu aikaan kirjottaa tänne. Viime kirjotuksen jälkeen tässä on tapahtunu paljon kaikkea, suurimpana koulun alottaminen, joka on sujunu odotettua paremmin. Oon joka viikko päässy ees yhtenä päivänä kouluun. Mul on kevennetty lukujärjestys, ja mun pitäis 3 krt/vko käyä koulussa, mutta sellasta viikkoa ei oo viel tullu vastaan. Hyvänä viikkona oon päässy 2krt kouluun, mutta surullisen useana viikkona pääsen vain kerran, kuten tällä viikolla. Haluaisin päästä sen 3krt/vko, mutta mun olo on suoraansanoen koulussa ja muutenki aikas paska. En saa nukuttua öisin tai sitte nukun ihan liikaa. Nyt on ollu läsnä tämä, että pakenen pahaa oloa unen maailmaan ja nukun yleensä n. 12-14h ja oon silti väsyny. Koulussa mulle tulee mieleen mun yläasteajat ja se, kui paska olla mulla oli silloin. Vielä mulla ei ole niin huono olla ko silloin, mutta tuntuu, että sitä kohti ollaan menossa. 

Toinen aika iso asia tapahtu täs pari päivää sit ku tapasin lääkäriä. Mulle tehtiin lähete kunnon aikuispuolen psykiatriselle polille. Oon siitä jo pidempään kyselly, mutta oon tyytyny tohon nuorisopuoleen. Lääkäri itse otti asian puheeksi ja sano, että voisin hyötyä siitä enemmän ku heidän avustaan. Haluaisin vaihtaa lääkitystä, mutta kuulemma sitä vois pohtia jos pääsen sinne aikuispuolelle sen alan oikeesti ammattilaisten kans. Syön kyllä ainaki toistaseksi viel nuita lääkkei mitkä mulle on määrätty, mut se tympii mua jo aika pahasti, et en tiiä tuunko lopettaa ne ennen ku lääkitystä ehditään pohtia. 

Kolmas asia, mua ei oikeestaan ees tää ota päähän yhtään, koska oon edelleen elossa ja tavallaan enemmän ookoo ku ennen. Mun exä laitto välit poikki. Se eka yö oli mulle tosi paha, olin festareilla ja venasin junaa yön pimeydessä ja vaa hajosin sinne Hämeenlinnan juna-aseman penkille. Se oli kesän, tämän vuoden, varmaan yks koko elämäni pahimmista öistä. Mut mulla on ihan hyvä olla ilman häntä, vaikka en voi sitä kieltää, ettenkö kaipais sitä et ois joku, kelle puhua ja kuka kuuntelis. Mulla ei vittu oo enää ketään. Oon kaikki kaverisuhteet joko kussu ite tai ne tyypit on kyllästyny muhun. Haluisin vaa, et mul ois ees yks tyyppi, kelle vois puhua kaikesta ja kuka ois vaan ja kuuntelis ja halais eikä lähtis pois. Oon myös miettiny sitä, et hommaisin sen kissan, jos se parantais mun kaipuuta ihmisii ja läheisyyttä kohtaan.

Haluaisin vain nyt tällä hetkellä tappaa itteni. Mul on aika monta suunnitelmaa, mut en osaa päättää, mikä ois sellanen, minkä voisin toteuttaa. Oon vaa tällä hetkellä tosi hajalla. Mietin kuolemaa joka päivä ja yö. Mulla vaan on silti viel niin paljon asioi, jotka pitäs järjestellä ennen ku voi kuolla. Kaipaan kaveria. Kaipaan elämää, mut musta tuntuu, et mul ei oo enää toivoa. Ja jos totta puhutaan mulla ei nyt oo motivaatioo parantuu tästä vitun masennuksesta. En halua parantua, haluan vain kuolla. 

Täst mä en selvii, ja mä tajuan sen.

Moi. Oon tosiaan jo pidemmän aikaa miettiny et voisin tehä tällasen päivityksen liittyen mun yläaste aikoihin ja sen jälkeisistä vuosista tähä päivää asti. En tosiaa tiiä, kui pitkä täst tulee, joten sori jo valmiiks ja propsit, jos jaksat lukea koko paskan. 

Elikkäs; muistan ku kutosel mentii tutustuu yläasteeseen ja olin kikseis siitä, että pääsin samaa luokkaan kolmen mun parhaan kaverin kaa. Silloin mulla ei oikeestaan kunnolla ollu vielä mitään "päässä vikana", joten seiska luokka oli pretty easy. Tykkäsin mein luokasta, mutta tunsin silti, etten kuulu siihen luokkaan. Olin mein luokan outolintu. Nopeesti kyl seiskan alussa huomasin, että kiusaaminen ei ollu kadonnu mihinkään; mua mulkoiltiin ja mitä nyt perus et selän takana puhuttiin paskaa, sain fb'ssä viestejä että vihaan sua, kuole pois jne. Aloin seiskalla miettiin mun seksuaalista suuntautumista ja ylipäätään mun sukupuolta, mut tolloin en siitä uskaltanu kellekkään puhua.

Kasiluokan alku meni semi hyvin. Mul oli vielä mun kolme kaveria, sanoisinko että kaveriporukka oli kasvanu isommaks. Vietettiin paljon aikaa välitunneilla A-luokkalaisten kaa. Muistan yhen meijän neljän poppoosta, jonka kans lähennyttiin muistaakseni kasilla. Puhuttiin toisillemme siitä, kui meil on paha olla jne. Harmi, et se loppu sit ysiluokalla. Mut kuiten, joku naksahti kasiluokan kevätlukukaudella. Aloin syrjäytyä kaveriporukasta. Tähän väliin sellanen tarina, että mua alettiin aluks syrjii siin porukassa. Muistan palavasti sen ku ulkovälitunnilla tulin muita jäljessä ulos ja yritin mennä rinkiin, mutta se pieni tila, mihin yritin ängetä suljettiin pois ja näin en päässy siihen mukaan ja siitä oikeestaan kaikki syrjäytyminen lähti. Jos tunnistat itsesi, kuka mua ei päästäny rinkiin niin oon sulle ikusesti katkera. Uskon, että ton tapahtuman jälkeen aloin aatella et en kelpaa kellekkään ja olen turha paska. En halunnu satuttaa muita ja luultavasti sen takia sit syrjäydyin mun kavereista. Kyl niitä joitaki suhteita yritettiin väkisin pitää yllä, mut näin siinä sit kävi et oon edelleen yksin ja en usko et se tulee muuttuu.

Aloin istuu välitunnit eka mun parhaan kaverin kaa nurkassa, mut lopulta seki kaveri jäi pois ja jäin yksin. Koin sen jollakilailla kans sellasena piikkinä et noni nyt Ruska on hylätty. Jäin lopulta kokonaan pois kaveriporukasta omaan yksinäisyyteeni. 

Muistan sen ekan kerran ku aloin miettii vakavasti itteni tappamista. Se oli joku viikonloppu. Muistan et laitoin sille mun kaverille viestiä et kummalta sillalta on isompi pudotus sillalta x vai y. Seuraavana maanantaina hakeuduin ehkä vähän vasten tahtoani terveydenhoitajan juttusille ja sillä tiellä olen edelleen; vaikken asu enää sil paikkakunnal niin me pidetään silti yhteyttä. Tiiän, että luet tätä, joten kiitos sulle. Oot uskonu muhun sillo ku en oo siihen pystyny (en kyl pysty edelleenkää ja silti edelleen uskot muhun). Oot tsempannu mua jaksaan ja meillä on nyt tosiaan yhteinen kohta 5 vuoden taival takana. Olit mun ainoa Ystävä loppuyläasteen ajan ja oot edelleen. Kiitos sulle. 

Kasiluokalla aloin myös juomaan mun ahistusta pois. Imppasin kaikkee mahollista, jotta saisin pään sekasin. Vedin myös paljon särkylääkkeitä. Valvoin öitä itkien ja viillellen.

Alotin myös kirjottaa tätä blogia, ja sain siitä tosi paljon paskaa niskaan. Sain blogiin ja edelleen myös fb'hen ikäviä viestejä. Myös alkoi päin naamaa kuittailut. Tulin myös samaan hengenvetoon ulos homokaapista ja se oli vaan bensaa liekkeihin. "Vitun homo, en voi olla sun kaa samassa tilassa." "Hyi lesbo, mee muualle, että voin vaihtaa mun liikkavaatteet. Tiiä vaikka himoitsisit mua."

Ysiluokka oli henk koht pahin vuosi, mutta samalla paras, koska tiesi että pääsee pois paikkakunnalta. Mun viiltely alko olee jokapäivästä. Koulu alko ahistaa niin paljon, etten pystyny mennä sinne, ja jos pääsin, olin yksin mun nurkassa. Aloin lopulta lintsaa. Sossut puuttu asiaan. Se vain pahensi mun oloa ku oli paljon palavereja koulun, vanhempien ja sossujen kans. Muistan sut, joka yritit estää mua syrjäytymästä täysin, tunnistat kyl ittes. Harmi vaan se ei auttanu :/ 

Halusin tehä kouluampumiskohtauksen, jonka päätteeksi olisin tappanu tietty itteni. Suunnittelin kaiken aikalailla valmiiks, en tiiä miks en toteuttanu niitä ajatuksia. Oisin halunnu tappaa ne ylihuolehtivat opettajat ja mua kiusanneet oppilaat. Ja tietty myös itteni. 

Jossain vaiheessa jouduin osastolle. En tykänny siit aluks yhtään mut tutustuin siel mukaviin tyyppeihin niin se oli ihan jees lopulta. Mutta oi perkele ku piti palata takas omaan kouluun. Se kaikki patoutunu viha ja surematon suru otti taas vallan, mut mun oli pakko jaksaa koska olin vitusti muita jäljessä. Paloin lopulta loppuun ja kesän vietin osastolla ja nuorisokodissa, joka oli maanpäällinen helvetti. Hauska fakta, sain tutkielman tehtyä viimesellä kouluviikolla. 

Mulle paha paikka oli ehottomasti saksan ryhmän matka Saksaan. Mun paras ja ainoa kaveri lähti viikoksi pois. Olin ihan paskana siitä. Se oli ehkä yks mun elämän pahimmista viikoista. Se ainoa kaveri joka suostu tekee mun kans paritöitä lähti vaan pois ja jätti mut yksin. 

Ysin jälkeen oli Oulu episodi. En siitä halua kauheesti kertoa ku en ole ylpeä niistä ajoista, mitä silloin tuli tehtyä. Moni ei tiä varmaan(?), että yritin siel Oulus itsemurhaa kerran. Otin 10 1 gramman panadoleja. Seuraavat kolme päivää olin niin kipeä, etten oo koskaan ollu nii kipee. Se itsemurhayritys varmaan kertoo tarpeeksi niistä Ouluajoista... Mut lopultahan se Oulu kuitenki päätty siihen että mut vietiin suljetulle osastolle. Se jos mikä oli helvettiä. En tuntenu kuuluvani sinne. Oulussa muutenki aloin vähä huonosti pitää yhteyttä mun vanhoihin kavereihin ja se kaduttaa mua.

Sit oli vielä Rovaniemi eposodi. Silloin mulla joku taas naksahti päässä että en halua pitää yhteyttä siihen mun ainoaan ns tosi ystävään, joka aina roikku mun mukana, tapahtu mitä tahansa. En osaa sanoa miks tein niinku tein. Ehkä tarvin omaa tilaa ja miettii yksin tätä elämää ja sen tarkotusta. Se aika kuitenki tuli tarpeeseen; muutin useamman kerran lyhyen ajan sisään, olin just eronnu mun ekasta tyttöystävästä ja se oli mulle tosi iso pala. Vasta nyt voin sanoa, että olen päässy siittä melkein kokonaan yli. Kuitenki, kasvoin tuona aikana sikana ihmisenä ja opin olemaan yksin sillee kunnolla. 

Aloin Rovaniemellä polttamaan mun pahaa oloa pois. Sen taas tiiän alkaneen siitä, koska mun sijaisperheessä poltettiin niin mun oli helppo saaha tupakkaa. 

Muistan Rovaniemiajasta myös sen, että olin tosi läheinen yhen tyypin kaa. Me puhuttii lähes joka päivä; laiteltiin ääniviestejä ja itkettiin meijän eroamisia. Harmi, että seki loppu kesän jälkeen. 

Nykyään asun Espoossa ja nautin täällä olemisesta tosi paljon. Täällä on paljon helpompi hengittää. Masennus ja ahdistus on edelleen joka päivä läsnä, mutta täällä ei ole niitä tuttuja ärsyttäviä naamoja, jotka sanoo pahasti. Nyt tällä hetkellä mulla menee tosi huonosti; mietin kuolemaa joka päivä, melkein koko ajan. Ainoa, mikä mua auttais ois se, että jos mulla ois kavereita että sais elämään jotaki sisältöä, mutta ei, mulla on Helsingis yks kaveri, jota näen sika harvoin, ja muuta mulla ei oikeastaan ole. Haluaisin ees yhen hyvän ystävän, mutta se taitaa olla liikaa pyydetty. Oon aika yksin mun ajatusten kanssa ja mua oikeesti pelottaa, milloin teen itelle jotain peruuttamatonta, koska musta mulla ei oo syytä elää. Musta vaan tuntuu, et en elä enää kauaa. 

Show them no fear. Sing them goodbye. Leave all that you have. And you're free to fly.

Kuolema. Se on taas vaihteeksi pyöriny mielessä jatkuvasti. Mietin melkeinpä koko ajan mite, missä ja milloin. Mietin myös, mitä kirjottaisin jäähyväiskirjeeseen, kuka sais oman kappaleen ja kuka ei ansaitsis mitään sanoja multa. Olen miettiny, mitä pukisin päälle, oon miettiny melkeinpä kaiken, mutta tiiän etten uskalla tehä sitä. Mulla on kesä täynnä festarei ja kaikenlaista menoa. Mulla on niin monta erilaista hoitotahoa täs ympärillä, että en voi pettää niitte luottamusta. Mulla on ehkä maailman paras idoli, joka jaksaa tsemppaa ja uskoo muhun, en voi myöskään häne luottamusta pettää. En halua. Mutta silti olen miettiny melkeinpä kaiken valmiiksi, miten täältä maailmasta lähtisin.. 

Kuten arvata voi, nyt on ollu aika paljonki raskaampaa. Tuntuu, että on liian monta rautaa tulessa; transpoli, terapia on nyt ollu vaihteeksi raskasta, alotin kuntosalilla käynnin, tässä on unitutkimukset alkamassa, olen juossu keikoilla pää kolmantena jalkana ja ties mitä vielä. Yritän vain uskoa, että tää paska helpottaa joskus jotenki muuten ku sillee et mun pitäs tappaa itteni. 

Mua ahistaa tää jatkuva yksinäisyys. Ei mulla mitään kaverei oo. Tai siltä ainaki musta tuntuu. En nää ihmisii, koska mua ahistaa sosiaaliset tilanteet ja musta tuntuu, ettei musta välitä kukaan. Oon kyl pohtinu, et hankkisin kisulin, jos se helpottais tätä yksinäisyyden tunnetta. Tosin en tiiä mist vitust sen repasisin.. Oon silti yksin mun ajatusten kanssa ja ne saa mut pikkuhiljaa hulluks. Oon alkanu taas kuulee ääniä, enkä silloin oikein erota mikä on totta ja mikä ei. Ehkä oon jo sekasin. 

Jos totta puhutaan en tiiä miten tuun selviin kesästä. Terapiaki on heinäkuun tauolla. On mulla toki niitä festarihommia, mutta mua pelottaa vitusti olla itteni kanssa yksin. Mua pelottaa, että meen tekee jotain tyhmää, vaikka tiedostan sen, etten uskalla tehä mitään peruuttamatonta. 

Haluaisin vain kuolla. 

Kun mua täältä pois saatellaan, tunnen ilman veden ja maan.

Ahistaa. Mullon ollu ehkä viimeset 3-4kk masiskausi, mutta nytte tämän viikon on ollu jotenki tosi raskaat ajatukset ja tyhjyyden tunne koko kehossa. Tuntuu ettei mua oo olemassa enää. Tai no tavallaan oon olemassa, mutta se ei ole mun valinta. Oon tässä fyysisesti vaan viihdyttämässä muita ihmisiä, jotka haluaa mun olevan elossa. En tiiä mitä vittuu taas selitän. Tuntuu vain, että pikkuhiljaa katoan ja kukaan ei huomaa kohta enää mua. Mulla ei oo paljoo kaverei enää ja ne ketkä on niin niitä en sitte näe, koska ne tyypit on liian kiireisiä. Itelä ei ole koulua eikä elämää enää. Käyn terapiassa kerran viikossa, joskus transpolilla ja joskus nuorisopsykiatrialla. That's it. Oon päivästä toiseen mun sotkuses kämpäs nukkumassa tai kattomassa Netflixii. 

Nukun ja poltan ihoa liikaa. Yritän pitää ihmissuhteita yllä, mutta musta tuntuu että kaikille mun läheisille minä itte en oo läheinen. Kaikkien kavereitten kanssa on kasvanu erilleen ja se surettaa mua tosi paljon tällä hetkellä. Erityisen paljon nyt mielessä on ollu mun exä ja kaikki se mitä ennen eroa tapahtu ja ylipäätään miksi asiat meni niinku ne meni. Ja on myös ollu mielessä ne mahtavat tyypit, joitten kanssa oltiin joskus niin vitun läheisiä ja nykyään ei osata pitää yhteyttä ja ku sitä sitten pidetään niin ei osata pitää keskustelua yllä. Ja ei, en nyt meinaa vuosia vanhoja tyyppei, ehkä viimesen kahen-kolmen vuen aikana. Senki koen että se ois mun vika. Haluisin vaan ees yhen kaverin, kelle merkkaisin jotain. 

Päivitystä

Moi. Oon pitäny taukoa (tosin en omasta tahdosta) vähän kaiken suhteen esim. tää blogi. Päivitellään vähän mitä mun mielessä pyörii tällä hetkellä.

Koulun tosiaan keskeytin, ens syksynä ois tarkotus alottaa uudestaan, mutta musta tuntuu etten pysty siihen. Mua ahistaa koulu ihan sikana ja se etenemistahti on vähän liian nopeaa mun makuun. Yritän ettii jos ois mahis siirtyy aikuispuolelle opiskelemaan, mutta epäilen että se menis liian vaikeaksi, joten toi normiamis pitäs jotenki saaha rullaamaan.. Sitä en osaa sanoa onko mun vuosi vielä tänä vuonna vai pitääkö sairaslomaa jatkaa, aika näyttää sen. Haluaisin kyl käyä ton koulun, koska ala vaikuttaa oikealta ja opettajat on sika mukavia. Ainoina esteinä on mun uniongelmat, jotka on nyt levinny käsiin täysin sekä ihmiskammoni ja osin vielä vanhat huonot muistot koulukiusaamisesta. :/ 

Alotin ruotsinkurssin, jotta siedättyisin ihmisille, mutta siellä on kuitenki ihan eri meno ku amikses, nii en tiä onks siitä loppuje lopuks mitää hyötyä, mutta käyn kuitenki ton kurssin mahdollisten hyväkslukujen vuoksi. 

Tästä asiasta aion vielä tehä erillisen postauksen, mutta siis tosiaan oon miettiny mun sukupuolta viime aikoina tosi paljon ja olen tullu tulokseen, että oon poika. Nimeni aion vaihtaa asap. Oon saanu lähetteen transpolille ja nyt oon jonotusvaiheessa. En ala tästä nyt tarkemmin selittämään tässä, koska tahon tästä kirjottaa kunnon oman postauksen tosiaan. 

Mun olo on viime aikoina menny tosi mustaksi taas. Mietin kuolemaa päivittäin ja viiltelen n. kerran viikossa. Mun elämässä ei oo mitään kunnon sisältöä mistä oikeesti nauttisin. Ainoana mieleen tulee keikat, missä käyn ehkä kerran kuukaudes tai kahes. Terapia tuntuu rankalta tällä hetkellä niin en siitäkään suoranaisesti nauti. Tuntuu, että ramppaan nyt niin mones paikkaa et palan taas loppuun.. 

En nyt oikeen tiiä mitä kirjottaisin, ehkä seuraava teksti ois se trans juttu. 

Moi.