Kun mua täältä pois saatellaan, tunnen ilman veden ja maan.

Ahistaa. Mullon ollu ehkä viimeset 3-4kk masiskausi, mutta nytte tämän viikon on ollu jotenki tosi raskaat ajatukset ja tyhjyyden tunne koko kehossa. Tuntuu ettei mua oo olemassa enää. Tai no tavallaan oon olemassa, mutta se ei ole mun valinta. Oon tässä fyysisesti vaan viihdyttämässä muita ihmisiä, jotka haluaa mun olevan elossa. En tiiä mitä vittuu taas selitän. Tuntuu vain, että pikkuhiljaa katoan ja kukaan ei huomaa kohta enää mua. Mulla ei oo paljoo kaverei enää ja ne ketkä on niin niitä en sitte näe, koska ne tyypit on liian kiireisiä. Itelä ei ole koulua eikä elämää enää. Käyn terapiassa kerran viikossa, joskus transpolilla ja joskus nuorisopsykiatrialla. That's it. Oon päivästä toiseen mun sotkuses kämpäs nukkumassa tai kattomassa Netflixii. 

Nukun ja poltan ihoa liikaa. Yritän pitää ihmissuhteita yllä, mutta musta tuntuu että kaikille mun läheisille minä itte en oo läheinen. Kaikkien kavereitten kanssa on kasvanu erilleen ja se surettaa mua tosi paljon tällä hetkellä. Erityisen paljon nyt mielessä on ollu mun exä ja kaikki se mitä ennen eroa tapahtu ja ylipäätään miksi asiat meni niinku ne meni. Ja on myös ollu mielessä ne mahtavat tyypit, joitten kanssa oltiin joskus niin vitun läheisiä ja nykyään ei osata pitää yhteyttä ja ku sitä sitten pidetään niin ei osata pitää keskustelua yllä. Ja ei, en nyt meinaa vuosia vanhoja tyyppei, ehkä viimesen kahen-kolmen vuen aikana. Senki koen että se ois mun vika. Haluisin vaan ees yhen kaverin, kelle merkkaisin jotain.