Elikkäs; muistan ku kutosel mentii tutustuu yläasteeseen ja olin kikseis siitä, että pääsin samaa luokkaan kolmen mun parhaan kaverin kaa. Silloin mulla ei oikeestaan kunnolla ollu vielä mitään "päässä vikana", joten seiska luokka oli pretty easy. Tykkäsin mein luokasta, mutta tunsin silti, etten kuulu siihen luokkaan. Olin mein luokan outolintu. Nopeesti kyl seiskan alussa huomasin, että kiusaaminen ei ollu kadonnu mihinkään; mua mulkoiltiin ja mitä nyt perus et selän takana puhuttiin paskaa, sain fb'ssä viestejä että vihaan sua, kuole pois jne. Aloin seiskalla miettiin mun seksuaalista suuntautumista ja ylipäätään mun sukupuolta, mut tolloin en siitä uskaltanu kellekkään puhua.
Kasiluokan alku meni semi hyvin. Mul oli vielä mun kolme kaveria, sanoisinko että kaveriporukka oli kasvanu isommaks. Vietettiin paljon aikaa välitunneilla A-luokkalaisten kaa. Muistan yhen meijän neljän poppoosta, jonka kans lähennyttiin muistaakseni kasilla. Puhuttiin toisillemme siitä, kui meil on paha olla jne. Harmi, et se loppu sit ysiluokalla. Mut kuiten, joku naksahti kasiluokan kevätlukukaudella. Aloin syrjäytyä kaveriporukasta. Tähän väliin sellanen tarina, että mua alettiin aluks syrjii siin porukassa. Muistan palavasti sen ku ulkovälitunnilla tulin muita jäljessä ulos ja yritin mennä rinkiin, mutta se pieni tila, mihin yritin ängetä suljettiin pois ja näin en päässy siihen mukaan ja siitä oikeestaan kaikki syrjäytyminen lähti. Jos tunnistat itsesi, kuka mua ei päästäny rinkiin niin oon sulle ikusesti katkera. Uskon, että ton tapahtuman jälkeen aloin aatella et en kelpaa kellekkään ja olen turha paska. En halunnu satuttaa muita ja luultavasti sen takia sit syrjäydyin mun kavereista. Kyl niitä joitaki suhteita yritettiin väkisin pitää yllä, mut näin siinä sit kävi et oon edelleen yksin ja en usko et se tulee muuttuu.
Aloin istuu välitunnit eka mun parhaan kaverin kaa nurkassa, mut lopulta seki kaveri jäi pois ja jäin yksin. Koin sen jollakilailla kans sellasena piikkinä et noni nyt Ruska on hylätty. Jäin lopulta kokonaan pois kaveriporukasta omaan yksinäisyyteeni.
Muistan sen ekan kerran ku aloin miettii vakavasti itteni tappamista. Se oli joku viikonloppu. Muistan et laitoin sille mun kaverille viestiä et kummalta sillalta on isompi pudotus sillalta x vai y. Seuraavana maanantaina hakeuduin ehkä vähän vasten tahtoani terveydenhoitajan juttusille ja sillä tiellä olen edelleen; vaikken asu enää sil paikkakunnal niin me pidetään silti yhteyttä. Tiiän, että luet tätä, joten kiitos sulle. Oot uskonu muhun sillo ku en oo siihen pystyny (en kyl pysty edelleenkää ja silti edelleen uskot muhun). Oot tsempannu mua jaksaan ja meillä on nyt tosiaan yhteinen kohta 5 vuoden taival takana. Olit mun ainoa Ystävä loppuyläasteen ajan ja oot edelleen. Kiitos sulle.
Kasiluokalla aloin myös juomaan mun ahistusta pois. Imppasin kaikkee mahollista, jotta saisin pään sekasin. Vedin myös paljon särkylääkkeitä. Valvoin öitä itkien ja viillellen.
Alotin myös kirjottaa tätä blogia, ja sain siitä tosi paljon paskaa niskaan. Sain blogiin ja edelleen myös fb'hen ikäviä viestejä. Myös alkoi päin naamaa kuittailut. Tulin myös samaan hengenvetoon ulos homokaapista ja se oli vaan bensaa liekkeihin. "Vitun homo, en voi olla sun kaa samassa tilassa." "Hyi lesbo, mee muualle, että voin vaihtaa mun liikkavaatteet. Tiiä vaikka himoitsisit mua."
Ysiluokka oli henk koht pahin vuosi, mutta samalla paras, koska tiesi että pääsee pois paikkakunnalta. Mun viiltely alko olee jokapäivästä. Koulu alko ahistaa niin paljon, etten pystyny mennä sinne, ja jos pääsin, olin yksin mun nurkassa. Aloin lopulta lintsaa. Sossut puuttu asiaan. Se vain pahensi mun oloa ku oli paljon palavereja koulun, vanhempien ja sossujen kans. Muistan sut, joka yritit estää mua syrjäytymästä täysin, tunnistat kyl ittes. Harmi vaan se ei auttanu :/
Halusin tehä kouluampumiskohtauksen, jonka päätteeksi olisin tappanu tietty itteni. Suunnittelin kaiken aikalailla valmiiks, en tiiä miks en toteuttanu niitä ajatuksia. Oisin halunnu tappaa ne ylihuolehtivat opettajat ja mua kiusanneet oppilaat. Ja tietty myös itteni.
Jossain vaiheessa jouduin osastolle. En tykänny siit aluks yhtään mut tutustuin siel mukaviin tyyppeihin niin se oli ihan jees lopulta. Mutta oi perkele ku piti palata takas omaan kouluun. Se kaikki patoutunu viha ja surematon suru otti taas vallan, mut mun oli pakko jaksaa koska olin vitusti muita jäljessä. Paloin lopulta loppuun ja kesän vietin osastolla ja nuorisokodissa, joka oli maanpäällinen helvetti. Hauska fakta, sain tutkielman tehtyä viimesellä kouluviikolla.
Mulle paha paikka oli ehottomasti saksan ryhmän matka Saksaan. Mun paras ja ainoa kaveri lähti viikoksi pois. Olin ihan paskana siitä. Se oli ehkä yks mun elämän pahimmista viikoista. Se ainoa kaveri joka suostu tekee mun kans paritöitä lähti vaan pois ja jätti mut yksin.
Ysin jälkeen oli Oulu episodi. En siitä halua kauheesti kertoa ku en ole ylpeä niistä ajoista, mitä silloin tuli tehtyä. Moni ei tiä varmaan(?), että yritin siel Oulus itsemurhaa kerran. Otin 10 1 gramman panadoleja. Seuraavat kolme päivää olin niin kipeä, etten oo koskaan ollu nii kipee. Se itsemurhayritys varmaan kertoo tarpeeksi niistä Ouluajoista... Mut lopultahan se Oulu kuitenki päätty siihen että mut vietiin suljetulle osastolle. Se jos mikä oli helvettiä. En tuntenu kuuluvani sinne. Oulussa muutenki aloin vähä huonosti pitää yhteyttä mun vanhoihin kavereihin ja se kaduttaa mua.
Sit oli vielä Rovaniemi eposodi. Silloin mulla joku taas naksahti päässä että en halua pitää yhteyttä siihen mun ainoaan ns tosi ystävään, joka aina roikku mun mukana, tapahtu mitä tahansa. En osaa sanoa miks tein niinku tein. Ehkä tarvin omaa tilaa ja miettii yksin tätä elämää ja sen tarkotusta. Se aika kuitenki tuli tarpeeseen; muutin useamman kerran lyhyen ajan sisään, olin just eronnu mun ekasta tyttöystävästä ja se oli mulle tosi iso pala. Vasta nyt voin sanoa, että olen päässy siittä melkein kokonaan yli. Kuitenki, kasvoin tuona aikana sikana ihmisenä ja opin olemaan yksin sillee kunnolla.
Aloin Rovaniemellä polttamaan mun pahaa oloa pois. Sen taas tiiän alkaneen siitä, koska mun sijaisperheessä poltettiin niin mun oli helppo saaha tupakkaa.
Muistan Rovaniemiajasta myös sen, että olin tosi läheinen yhen tyypin kaa. Me puhuttii lähes joka päivä; laiteltiin ääniviestejä ja itkettiin meijän eroamisia. Harmi, että seki loppu kesän jälkeen.
Nykyään asun Espoossa ja nautin täällä olemisesta tosi paljon. Täällä on paljon helpompi hengittää. Masennus ja ahdistus on edelleen joka päivä läsnä, mutta täällä ei ole niitä tuttuja ärsyttäviä naamoja, jotka sanoo pahasti. Nyt tällä hetkellä mulla menee tosi huonosti; mietin kuolemaa joka päivä, melkein koko ajan. Ainoa, mikä mua auttais ois se, että jos mulla ois kavereita että sais elämään jotaki sisältöä, mutta ei, mulla on Helsingis yks kaveri, jota näen sika harvoin, ja muuta mulla ei oikeastaan ole. Haluaisin ees yhen hyvän ystävän, mutta se taitaa olla liikaa pyydetty. Oon aika yksin mun ajatusten kanssa ja mua oikeesti pelottaa, milloin teen itelle jotain peruuttamatonta, koska musta mulla ei oo syytä elää. Musta vaan tuntuu, et en elä enää kauaa.
