Sullakin on sielu, mut se vuotaa. Missä sille on paikka romahtaa?

Moi. Nyt viime päivinä on ollu tosi toivoton ja väsyny olo. Kyl se nyt siltä näyttää, että se koulu pittää keskeyttää (taas)... En kyl tiiä, mitä sen tilalle keksin; joko päiväosasto tai joku nuorten työpajahomma varmaan.. En millään haluis antaa periksi sen koulun kanssa, mutta nyt oon 2 viikkoa putkeen ollu vaa himas. On se opettaja yrittäny soittaa, mutta en ole uskaltanu vastata.. :/ Oon ihan sysipaska opiskelija, ja mullon siitä kauheet omantunnontuskat. Pitäis vain antaa itteni tajuta se, että en ole vielä koulukuntonen, vaikka haluaisinki olla. 

On ahistanu erityisen paljon, niin paljon, että en ole saanu nukuttua kunnolla. Oon viimesinä öinä nukahtunu joskus aamu 6-7 maissa, että en kauheasti ole jaksanu päivisin tehä mitään muuta ku käyä pakollisilla käynneillä ja salilla treenaamassa pt'n kanssa. Voin sanoa, että päivisin oon ihan sika väsyny ja jos vain on mahollista, niin olen nukkunu johonki iltapäivä 16-17. En usko, että tämä unijuttu tulee muuttumaan ko alkaa keikkailuhommat ja mahollisesti joku päiväaktiviteetti. Toisaalta oon menossa kyllä ens viikola Lappiin, että saa nähä, saisko siellä nukuttua kunnolla.. Oon miettiny, et oonko ees olemassa tai elossa. Koko ajan epätodellinen olo ja en erota enää, mikä on totta ja mikä on mun pään tuotosta. 

Kuolemaa olen kans miettiny edelleen. Alan vain olla niin kyllästyny tähän, että mitään ei tapahu ja junnaan vain paikoillani niin henkisesti ko fyysisesti. En saa päivisin tehtyä mitään, kämppä alkaa olee sen näkönen että ahistaa pelkkä kotona oleminen sotkun takia. Henkisellä puolella tavallaan tuntuu, että olen vuosien aikana kasvanu, mutta silti mun ajatukset on vain yläasteella. Olen niitä terapiassa yrittäny käsitellä, mutta huonolla tuloksella.

Enemmän mun mielessä on silti pyöriny ajatus siitä, että en tuu ikinä löytään ketään kaveria. tyttö-/poikaystävästä puhumattakaan, ja pelottaa, että tuun kuoleen tähän mun yksinäisyyteen. Oon jo niin pitkään ollu ilman kavereita, tuntuu, että kelpuuttaisin kenet tahansa vastaantulijan halaan mua ja sanoo, että kaikki tulee viel olee hyvin ja, että musta välitetään ja mua rakastetaan. En oo kuullu nuita sanoja pitkään aikaan, että ne ois mulle osotettu ja viimeksi ko olen ne kuullu niin hetken päästä mulle on sanottu, että ne oli vaan kusetusta, eihän susta kukaan oikeesti voi tykätä. Sen sijaan oon saanu haukkuja ja rumia sanoja mun tekemisistä ja minusta ylipäätään ihmisenä. 

Kaiken tämän paskan keskellä mun tunteet silti hyppii ihan miten sattuu, ja mulle on kehittyny jonkinlainen ihastus, mutta se on ihan tyhjä arpa sata varmasti, ko ei tää tyyppi ees tunne mua. Tuntuu silti oudolta melkein kolme vuotta eron jälkeen ekan kerran tuntea jotain tällasta. En haluis olla ihastunu, se on musta niin turhaa ku ei voi asian eteen mitään tehä tässä mun tilantteessa. Olen yrittäny kieltää tätä ihastumista iteltäni, mutta huonolla tuloksella. En voi olla aattelematta sitä tyyppiä. Saa nähä mitä tän fiiliksen kanssa tulee tapahtumaan. 

"Kenelle sä kerrot kaiken tärkeän, salaisuudet, jotka öisin valvottaa? Sullakin on sielu, mut se vuotaa. Missä sille on paikka romahtaa? Sul on kuolleen miehen rooli näytelmässä, tähtirooli eessä tyhjän katsomon. Kauan sitten haihtui illuusion taika, loppunäytöksen."