Pieni siivenisku vain ja kaikki häviää.

Oon niin vitun sekasin. Viime viikot ei oo ollu mitään helpoimpia. Se alamäki alko oikeestaan siitä transpolikäynnistä. Sit on tullu aina uusia ongelmia ja huolia. 

Kävin tänään terapiassa, mutta en saanu puhuttua niistä asioista mistä ois pitäny. Ois pitäny puhuu niistä mun unista. Ois pitäny puhua kans yhestä toisesta jutusta. En tiiä, onko fiksua kirjottaa tästä tänne, koska kyseinen tyyppi lukee blogiani, mut yolo laif. Sinä, nää on vaan mun ajatuksia, mitä nyt tulee mieleen, jotka on pakko saaha pois päästä, että pääsisin nukkuun. 

Mulla on yks kaverisuhde, joka on tuntunu alusta asti erityiseltä ja niin hyvältä ku voi tuntua. Meillä ei oo ollu mitään sen pahempia riitoja koskaan tai muutenkaan mitään ylimäärästä draamaa, josta oon ollu tosi kiitollinen, koska en nyt oikeesti kaipaa sellasta mun elämään. Viime aikoina kuitenki musta on alkanu pikkuhiljaa tuntuu siltä, tai oon yllättäny itteni miettimästä sitä kaverisuhdetta ja kui kannattava se on. Siis, on alkanu vaa tuntuu siltä, et onko se kaverisuhde oikeesti mulle hyväksi. Tää tunne on ollu läsnä hänen muutostaan toiselle paikkakunnalle asti. En pysty siis näköjään pitää kaukaisia kaverisuhteitakaan yllä. 

Me oltiin keväällä ja kesällä niin paita ja perse ku mahollista. En tiiä, mikä "meni pieleen". Se kaverisuhde ei oo enää vaan tuntunu samalta sekoilulta ja hauskanpidolta, mitä se silloin oli. En tiiä, onko nää vaan mun ajatuksia vai miltä tästä toisesta tuntuu, mut niin. Osa syy on salee välimatka, ku aluks sitä ei ollu ja se muutto tuli vittu ihan puskista kuukauden varotusajalla. Olin siitä jo silloin ihan paskana, koska pelkäsin, että siinä käy näin, miltä nyt pahasti näyttää/tuntuu. Tiiän, ettei asia oo näin, mutta musta tuntuu et menin sössii kaiken, ku menin kesällä pariks viikoks Lappiin, ja se yhteydenpito oli jonku verran huonompaa. 

En oo tullu toistaseksi mihinkään lopputulokseen sen suhteen, mikä ois täs tilantees järkevintä. En tiiä, auttasko se terapiassakaan puhuminen loppujen lopuks mitään, ku se on kuitenki minä kuka loppupeleis päättää mitä tapahtuu eikä mikään mun terapeutti. 

Tää asia on vaivannu mua niin paljon viimesinä viikkoina. Helpottaa oikeesti vähän, että saa kirjottaa ulos sitä, mitä sisällä yhtenä isona möykkynä pyörii. Ja toivon, et tää vähän selkeyttäis mun ajatuksia. 

En tiedä missä meet, mä tarvin sua niin, jätit syvyyksiin. Sä elämäni teit ja kaiken multa veit.

Oon viime aikoina nähny tosi paljon unia, varsinki eksästäni, enkä tiiä miksi. Ei hän muuten mielessäni oo pyöriny, ainakaan tietääkseni. 

Ne unet menee aina samalla kaavalla; eka kaikki on hyvin, sitte kaikki eskaloituu, se haukkuu mut pystyyn ja lopulta laittaa välit poikki. En oikein tiiä, kui suhtautua näihin uniin, koska väkisinki ne vaikuttaa seuraavaan päivään ja siihen paljonko mua ahistaa. Se päivä meneeki sit funtsiessa, mitä vittua ekanaki toi uni tarkottaa ja toisena mietin et miten sillä tyypillä nykyään menee, ja mitä jos tää mein juttu ei ois menny niinku se meni. Turha jossittelu on pahinta, tiedän. 

Meiän erosta on jo..... helvetti kolme, kohta neljä vuotta, ja siitä et se laitto lopullisesti välit poikki on joku 1,5 vuotta. Miks edelleen mietin sitä tyyppii? Se teki mulle tosi paskamaisesti sen välien poikkilaittamisen, ei se ansaitsis sitä että mietin ja itken edelleen sen perään. Seki on mitä luultavimmin menny elämässään eteenpäin, niin miksen mie voi? Miksi minun täytyy miettiä niitä vanhoja juttuja näin neljän vuoden jälkeen?
Ku nään niitä unia, niin totta vitus mulla tulee mieleen kaikki hyvät ajat sen kaa, ne vitun ihanat muistot, joita en enää ees totta puhuen kunnolla muista. Tai muistan joo, mutta en esim tavota enää sitä tunnetta, mikä mulla silloin oli. Joskus pystyin elää ne hetket uudestaan ja pääsin siihen samaan tunnetilaan. Enää se ei onnistu, toisaalta ehkä niin on parempi, mut toisaalta se on vitun surullista. Toki ihmismielellä on niin paljon muistoja, ettei niitä kaikkia voi kukaan muistaa monien vuosien jälkeen, mutta se on toisaalta tosi pelottavaa, että entä jos en esim tuu viimesen kahden vuoden hyviä muistoja muistamaan niin voimakkaasti, mitä nyt muistan. 

Tiedostan kyllä sen, että vaikka kuinka väitin tän vuoden alussa, että viimeinki oon päässy siitä tyypistä yli, niin ei se oikeesti taida olla niin. Ehkä seki on sellanen kausittainen juttu, et en aattele sitä niin paljon ja sit on näitä kausia, etten aattele oikein mitään muuta. Just nyt vain toivoisin, että tää "kausi" menis ohi ja voisin keskittyä esim elämään. 

En ole terapiassa viittiny nostaa tätä asiaa esille, mutta nyt on varmaan pakko, ku tää vaikuttaa niin paljon päivien kulkuun. Tuntuu edelleen, että on niin paljon käsittelemättömiä asioita, joista pitäis puhua, mutta ei se joka toinen viikkoinen 45min riitä siihen. Sit se menee tähän, et pohdin niitä asioita yksin yöllä himassa ja menetän niiden takia yöuneni. 



Olipas hämmentävä teksti. 

Miten kivust päästää irti ku siit tulee elämäntapa?

Moi. Minua ahistaa ihan vitusti. En tiiä mistä tää taas tuli, mulla menny niin tasasesti muutama viime viikko... Oikeestaan ainoa vastoinkäyminen viime aikoina on ollu transpoli ja se, että ne potki mut pihalle sieltä, kuulema liian sirpaleista elämää. Luulen, että oikea, tai ainaki yks syy, on se että olin saamassa muunsukupuolisuuden diagnoosia ja no, jotku on varmaan viime aikoina lukenu transpolin toimintamallista muunsukupuolisia kohtaan.. Kuitenki, sanoivat, että vuoden päästä voi hakea uudella lähetteellä ja sen aion tehä. Vituttaa, ahistaa ja surettaa toi niiden toiminta. 

En tajua. Mulla oikeesti meni viime viikot ihan hyvin (jos ei oteta huomioon, etten ole nukkunu hyvin). Tämäki päivä meni suht hyvin; kävin päivätoiminnassa ja salillaki, mutta nyt illalla iski yhtäkkiä kauhea ahistus ja halu satuttaa itteeni. En oo sitä tehny ehkä n. 1,5-2kk. Haluaisin viiltää, tai polttaa ihoa, ihan sama, kunhan tuntis kipua. Yritän parhaani oikeesti olla satuttamatta itteeni, mutta tällä hetkellä se tuntuu tosi vaikealta. Ei mulla oikeesti oo aikaa nyt tämmöselle paskalle ololle, pitäis saaha niin paljon kaikkea aikaan ja sosialisoitua päivittäin. Oon tosi yksin tän mun olon kans, en voi puhua tästä ku en tiiä miks mulla on paska olla.

Oon viime aikoina vaan ollu koko ajan menossa, ehkä se on yks syy, miks nyt tää paska levis käsiin. Oon nähny kavereita, käyny keikoilla ja salilla, joka päivä on jotain, ei oo sellasta päivää ettei mulla ois mitään. Ehkä oikeesti vaan tarvisin sitäki välistä. Onhan mulla illat vapaana viikolla, mutta ei se ilmeisesti riitä. 
Musta tuntuu kans, että kaverisuhteet kusee huolella. Oon huono ihmissuhteissa. Osaan sössiä kaiken aina lopulta. Mua pelottaa, että jään yksin.
Ehkä mua stressaa tuleva vuosiki ko en tiä, mitä tulee tapahtuun ja mitä tuun tekee. Mulla loppuu saikku ja jälkihuolto, koulu pitäs alottaa, mutta sitä ennen mua yritetään tyrkyttää kuntouttavaan työtoimintaan, josta en ole yhtään innoissani. Toisaalta tiiän, että on pakko ottaa jotain askeleita, jos haluan päästä eteenpäin tässä elämässä enkä vaan junnata paikoillani. Uus kämppä pitäis löytää, mutta helpommin sanottu ku tehty. Kela pommittaa liian kalliista vuokrasta ja se ahistaa mua. 

Vastasin tän tekstin aikana ilmeisesti siihen, mikä voi olla tän olon syynä. Se ei kuitenkaan nyt auta. Haluan edelleen satuttaa itteäni. Haluaisin kans vain nukkua tän olon pois, mutta ei mua väsytä nyt yhtään, itkettää vaan sikana. 

Joskus en jaksa, suljen silmät ja leikin ettei mua ees oo.

Mulla ei ole pitkään aikaan menny näin huonosti. En oikeasti muista ees, milloin viimeksi on ollu näin paha olla taukoamatta. Jokaikinen päivä on yhtä taistelua jaksanko pitää yhteyttä kavereihin, näkemisestä puhumattakaan, käyä päivätoiminnassa tai ees nousta sängystä. Taistelen päivittäin sitä vastaan etten satuttais itteäni. Mietin kuolemaa koko ajan, ja tuntuu, ettei mun pää kestä tätä enää kauaa. Pakko se on kai myöntää, että tarviin apua vitusti enemmän ku mitä nyt saan. Paska juttu täs on se, että vaikka tiedostan tuon, en sitä apua tuu saamaan, koska ei keltään löydy niin paljon aikaa ja tukea, mitä tarttisin. Jos olo ei huomisen terapian jälkeen oo parempi, pakko mennä päivystykseen ja yrittää päästä osastolle.. Päiväki pois himasta vois olla hyväksi... 

En ees osaa sanoa, miksi kaikki menee huonosti. Tuntuu vain, että kaikki paskaa on kertyny niskaan jonku aikaa ja nyt vaan on mitta täynnä, en jaksa enää yhtään enempää. Sattuu ihan vittuna nähä kaikki mun ympärillä ilosina ja onnellisina, ja sit on mie, joka vihaa itteään ja haluaa päivä päivältä kuolla enemmän. Nukkuessa on vähän helpompi olla, mutta painajaiset on alkanu taas riivaamaan. En ole koskaan ollu hyvä nukkuja. Mulla on ollu uniongelmia yläasteelta tähän päivään asti, mutta nyt nukahtaminen on vitun hankalaa. Tuntuu, että lääkkeet ei auta vaikka niitä vetäis kui paljo. Herään melkeinpä joka yö hikisenä itkien. En enää osaa sanoa haluanko enemmän elää vai kuolla. 

Kaikki lähtee pois, mä en haluu jäädä yksin. En mä silti vois vaatii sua seuraamaan. Pimeyteen. Hei mä meen.

Kaipaan sitä tunnetta, ku oot kuolemaisillas. Sillon tajuaa kaiken. Ihmisistä tajuaa, ketkä on oikeita ystävii ja ketkä ei. Tajuaa, kui lopullista se on. Tajuaa, kui kaikki tulis helpottaa, jos vaan päästät irti. Tajuaa, kelle merkkaat oikeesti enemmän ku kasa paskaa. Tajuaa siis kaiken. En saa tota tunnetta ees viiltelyllä, paitsi jos viiltää vitun syvään, mitä en oo uskaltanu pitkään aikaan tehä. 

Kirjotan tätä tekstii kalliolla, himan seinät kaatuu niskaan. Oon ollu täällä jo monta tuntia, enkä tiiä minne mennä. Mua vituttaa mun kaverit. Musta tuntuu vahvasti siltä, että en merkkaa niille mitään. Se on aina minä, joka kysyy kaikilta millon nähää. Se on aina minä, joka alottaa keskustelun. Miksei mulle olla oma-alotteisia? Miksi mun aina täytyy olla ekana yhteydessä? Eiks kukaan tajuu, kui paskalta se musta tuntuu? Se tuntuu siltä, että vonkaan sitä toista puhuu tai näkee mua. Se tuntuu siltä, että mua nähään pakon eessä, eikä ollenkaan omasta tahosta. Se tuntuu siltä, että oon kaikille vaan se kasa paskaa, joka ei merkkaa mitään. En enää tiiä, voinko sanoo näitä tyyppei mun kavereiks. 

Eilen oli kiva nähä kahta tyyppii, vaikka tunnen itseni aina jos on enemmän ku yks tyyppi, mun lisäks, kolmanneks pyöräks. Mua ahisti vittuna, mutta selvisin siitä. Oli mukava ku mua pyydettiin jäämään yöksi. Toi tyyppi on kultaa, mut minä en oo ansainnu sitä. Oon ansainnu ainoostaan ne epäaktiiviset, jotka näkee mua pakosta ja säälistä. 

Haluisin niin kovasti kuolla. Mulla ei oo elämässä mitään, minkä vuoksi jatkaa eteenpäin. Oon niin väsyny tähän. Päästäkää musta vaan irti.

Päästänkö irti, kun oon huono jaksamaan?

Haluan kuolla. Enemmän ku pitkään aikaan. Olen reissussa vanhempien luona, ja tuun hulluks täällä. Täällä olo on varmaan suurin syy siihen, miks mietin tätä niin paljon, mutta silti; haluan vain kuolla poijes. Ei tää olo tuu helpottaa; tää pahenee päivä päivältä. Tuntuu, että lääkkeetkään ei auta vittuukaan, terapia on liian harvoin ja päivätoiminta ei nappaa, koulu ei nappaa, työt ei nappaa, elämä ei nappaa enää paskan vertaakaan. Kohta en enää oikeasti jaksa. Tavallaan se pelottaa mua, mutta toisaalta ootan sitä etten enää vaan jaksa ja tää kärsimys loppuu viimeinki. Kaikki loppuu. Musta tuntuu, että siihen ei oikeesti mee kauaa. Mulla vaan on vittuna asioita, mitä pitäs sitä ennen hoitaa ja en jaksa tehä niitten asioitten etteen mittään. Väsyttää vaan koko ajan. Antakaa mun nukkua pois.

Minun on aika lähteä, lähteä kuin järven päältä jää.

En tiä, mistä alottaa... Mulla oli tosi jees olo tyyliin kuuakuden tai enemmänkin, mutta nyt viimeset pari viikkoa on ollu tosi vaikeita. Se johtuu kyl siitä (ainaki toivon), että ens viikolla lähtö vanhempien luo puolekstoista viikoks. En ole nyt puoleen vuoteen sielä käyny, joten en ole joutunu tätä tunteiden helvettiä käymään läpi pitkään aikaan, ja nyt taas tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta. Tää on aina tää sama muutama viikko ennen sinne lähtöä. En halua mennä sinne, mutta on pakko, sitte saa olla taas jouluun asti rauhassa, koska en tosiaan ole syyslomalla menossa sinne. Olen yrittäny nukkua tätä oloa pois, mutta se ei auta, esim eilisillan-tän päivän aikana olen nukkunu likemmäs 20h. On tässä myös ollu niitä öitä viikolla puolestaan, että olen nukkunu max 5h/yö, eli tää 20h unta 2 päivässä on kyllä tullu tarpeeseen. 

Ehkä johtuu tästä tulevasta reissusta, joka on saanu minut vainoharhaseksi, mutta musta tuntuu pitkästä aikaa siltä, ettei musta välitä kukaan. Oon ihan vitun yksin taas vaihteeksi näiden tunteideni kanssa. En uskalla puhua, enkä nyt voi edes terapiassa jutella, ko se on kesätauolla. 
Oikeastaan tää puoli vuotta päivätoiminnasta saamieni kavereiden takia musta on tuntunu, että musta välitetään ja että olen jollekki ees tärkeä. Huomaan, että nää kuviot alkaa muistuttaan vahvasti yläastetta/asuntolaelämää kavereiden suhteen; haluan näköjään ymmärtää kaiken väärin, ylireagoin, itken koko ajan ja suutun lähes tyhjästä. En halua olla tämmönen. Työnnän kaikki pois mun luota tällä tavalla, tiiän sen. Mua pelottaa vitusti, et jään taas yksin. Mua pelottaa, että mun uudet kaverit hylkää mut tän mun käytöksen takia. Oon ihan vitun epävakaa. 



En nyt saa enempää tekstiä itestäni ulos, äh.

Pimeän tultua mä puristan sun kättäs, oothan tässä vielä huomenna.

Moi. Minun piti kirjottaa tänne joku 3-4viikkoa sitte, mutta alko vituttamaan se teksti niin en ikinä julkassu sitä. Yritin kirjottaa siitä, kun oli yks saunareissu, joka ahisti minua vitusti jo pari viikkoa ennen sitä ja yritin sanottaa minun tunteita siitä, mutta se ei tosiaan onnistunu. Ajattelin nyt kertoa, mitä silloin tapahtui.

Eli en nukkunu edeltävänä yönä juurikaan yhtään. Ajattelin aamulla että skippaan koko reissun. Jostain kumman syystä kuitenkin lähdin sinne mukaan. Pohdin koko edeltävän yön, käynkö saunomassa. Olin päättäny etten käy saunomassa, mutta jotenkin minut saatiin sinne ylipuhuttua. Aluksi minua helpotti ajatus sekasaunasta, mutta paikan päällä selvisi, että miesten ja naisten saunat oli erikseen. Selvisin saunasta lopulta, mutta yhdessä välissä ahdistus kasvoi liian suureksi ja minun oli pakko kertoa siitä saunakaverilleni. En tuntenu tätä tyyppiä tällöin, mutta  jostain kumman syystä halusin kertoa, kuinka vaikea tilanne oli mulle. En kuitenkaan usko, että ohjaaja tai kukaan muukaan saunassa ollut huomasi, kuinka vaikea tilanne mulle oli. Kuitenki, se helpotti vähän oloani kun sain sanottua edes sen lauseen, että tämä tilanne on mulle hankala ja selvisin loppu saunomisesta sen avulla.

Ku menin saunasta suihkutilaan minun oli vaikea käsittää, että selvisin siitä ja jouduin vähän siinä kasata itteäni. Sain käytyä suihkussa, mutta aika heti kun menin pukuhuoneeseen, romahdin niin fyysisesti kuin henkisestikin siinä tämän yhen tyypin eessä. Se oli tosi outo tilanne, koska yleensä minun on tosi vaikea itkeä muiden ihmisten nähden, varsinkin tuntemattomien, mutta nyt jotenki kaikki vain purkautu niin kovaa etten voinu hallita sitä. Siinä sitte hänelle vähän avasin tätä sukupuoli-identiteettikriisiäni ja sitä, kuinka haluaisin vain satuttaa itteäni juuri nyt. Ensinnäki se reaktio yllätti minut tosi suuresti, koska suurin osa ihmisistä, joille olen kertonut tästä ristiriidasta itseni sisällä on reagoinu siihen hyvin välinpitämättömästi tai eivät vain ole ottaneet minua vakavasti/ovat väittäneet tämän olevan vain ohimenevä vaihe. Huomasin kuitenkin heti tästä tyypistä, että häntä oikeasti kiinnostaa oloni ja haluaa auttaa minua, ja sano tosiaan, että hän voi olla minun kans tämän reissun jälkeen, ettei minun tartte jäähä yksin oloni kanssa.

Kuitenkin, kokosin itseni ja menimä muiden tyyppien kanssa kahvioon ennen kotiinlähtöä. Pidättelin siinä itkua, mutta yritin kuitenkin olla mahdollisimman normaalisti, ettei kukaan huomaisi pahaa oloani.

Muistan sen bussimatkan, kun mukana oli vielä muut reissussa olleet ja yritin edelleen peittää pahan oloni, mutta heti ko vaihettiin bussia ja jäätiin tän tyypin kaa kahestaan niin romahdin jälleen. Itkin sen koko bussimatkan ja vielä ko päästiin sen kämpille. Mun piti olla vaan ilta sielä ja mennä yöksi kotiin, mutta en uskaltanu olla yksin, niin tää ihana sitte otti mut sinne vielä yöksikin. Nukuin sinä yönä tosi hyvin ottaen huomioon, että mulla ei todellakaan ollu unilääkkeitä mukana. Oli jotenki tosi turvallinen olo ko tiesi, että toinen on siinä muutaman metrin päässä ja välillä kuulu pientä kuorsausta, josta kans muisti, että nyt ei oo mitään hätää. Nukun muutenkin tosi hyvin jonkun toisen läsnäollessa ja vieläpä yleensä ilman unilääkkeitä. Sinä yönä mie heräsin kerran tai kaks ja niinä muutamana kertana mie jotenkin aavistin, että tästä kaveruudesta voi oikeasti tulla jotaki hyvvää. Olen nyt lol ollu sielä joka viikko yötä, ku mulla on nyt ollu tosi rankkaa uusien lääkkeiden takia ja en vain ole kestäny itteäni/uskaltanu mennä kotia yöksi. Eli lol asun sielä puoliksi :D

Tää tyyppi on oikeasti ihan vitun mahtava ja pystyn melkeinpä täysin olla oma itteni sen seurassa. En nyt tiä onko kokemus vain mun puolelta näin, mutta meillä synkkaa aika hyvin ja muutenki on tosi mukavaa viettää hänen kanssa aikaa. Hän on myös palauttanu vähän mulle sitä uskoa, että kaikki ihmiset ei oikeasti ole pahoja, vihaa tai halua mulle pahaa. Huomasin myös, kuinka paljon oikeasti olen kaivannu ihan vain sitä, että joku on läsnä ja halaa sua ku sullon paha olla. 2015 sen jälkeen ku erosin mun exästä kielsin iteltä kaikki tunteet ja kaiken läheisyyden, mitä mulle tarjottiin, koska pelkäsin, että mua halutaan vaan satuttaa lisää.

Tää eka yö sen luona on jääny tosi vahvasti mun mieleen, koska se oli eka kerta yli kolmeen vuoteen, kun oikeasti edes tunsin jotain hyvänolon tunnetta/jotain sellasta mitä en ollu kokenu moniin vuosiin. Tää kuulostaa nyt tosi oudolta, mutta vaikka oon tuntenu hänet niin vähän aikaa niin hänestä on jo tullu mun läheisin kaveri. Tavallaan mua harmittaa, että ei olla tutustuttu aikaisemmin, mutta toisaalta ehkä nyt oli oikea hetki, ehkä kaiken piti mennäkin näin. Ja parempi myös, että vasta nyt, koska olen ollu ihan muutamia vuosia sitten vielä kauhea mulkku kaikille ihmisille ja luultavasti oisin silloin kussu kaiken.

En tiiä mikä tän tekstin idea oli. Ehkä halusin vaan ensinnäkin kertoa, että oon elossa ja oon löytäny mun elämään tällasen tyypin. Oon myös saanu uudesta päivätoimintapaikasta muitaki kavereita, mutta tämä nyt on heistä läheisin ja toivon oikeasti, että tämä kaveruus kestäis. Jos luet tän ja tunnistat ittes niin kiitos, että oot tullu mun elämään. PS: oot höpsö.