Moi. Minun piti kirjottaa tänne joku 3-4viikkoa sitte, mutta alko vituttamaan se teksti niin en ikinä julkassu sitä. Yritin kirjottaa siitä, kun oli yks saunareissu, joka ahisti minua vitusti jo pari viikkoa ennen sitä ja yritin sanottaa minun tunteita siitä, mutta se ei tosiaan onnistunu. Ajattelin nyt kertoa, mitä silloin tapahtui.
Eli en nukkunu edeltävänä yönä juurikaan yhtään. Ajattelin aamulla että skippaan koko reissun. Jostain kumman syystä kuitenkin lähdin sinne mukaan. Pohdin koko edeltävän yön, käynkö saunomassa. Olin päättäny etten käy saunomassa, mutta jotenkin minut saatiin sinne ylipuhuttua. Aluksi minua helpotti ajatus sekasaunasta, mutta paikan päällä selvisi, että miesten ja naisten saunat oli erikseen. Selvisin saunasta lopulta, mutta yhdessä välissä ahdistus kasvoi liian suureksi ja minun oli pakko kertoa siitä saunakaverilleni. En tuntenu tätä tyyppiä tällöin, mutta jostain kumman syystä halusin kertoa, kuinka vaikea tilanne oli mulle. En kuitenkaan usko, että ohjaaja tai kukaan muukaan saunassa ollut huomasi, kuinka vaikea tilanne mulle oli. Kuitenki, se helpotti vähän oloani kun sain sanottua edes sen lauseen, että tämä tilanne on mulle hankala ja selvisin loppu saunomisesta sen avulla.
Ku menin saunasta suihkutilaan minun oli vaikea käsittää, että selvisin siitä ja jouduin vähän siinä kasata itteäni. Sain käytyä suihkussa, mutta aika heti kun menin pukuhuoneeseen, romahdin niin fyysisesti kuin henkisestikin siinä tämän yhen tyypin eessä. Se oli tosi outo tilanne, koska yleensä minun on tosi vaikea itkeä muiden ihmisten nähden, varsinkin tuntemattomien, mutta nyt jotenki kaikki vain purkautu niin kovaa etten voinu hallita sitä. Siinä sitte hänelle vähän avasin tätä sukupuoli-identiteettikriisiäni ja sitä, kuinka haluaisin vain satuttaa itteäni juuri nyt. Ensinnäki se reaktio yllätti minut tosi suuresti, koska suurin osa ihmisistä, joille olen kertonut tästä ristiriidasta itseni sisällä on reagoinu siihen hyvin välinpitämättömästi tai eivät vain ole ottaneet minua vakavasti/ovat väittäneet tämän olevan vain ohimenevä vaihe. Huomasin kuitenkin heti tästä tyypistä, että häntä oikeasti kiinnostaa oloni ja haluaa auttaa minua, ja sano tosiaan, että hän voi olla minun kans tämän reissun jälkeen, ettei minun tartte jäähä yksin oloni kanssa.
Kuitenkin, kokosin itseni ja menimä muiden tyyppien kanssa kahvioon ennen kotiinlähtöä. Pidättelin siinä itkua, mutta yritin kuitenkin olla mahdollisimman normaalisti, ettei kukaan huomaisi pahaa oloani.
Muistan sen bussimatkan, kun mukana oli vielä muut reissussa olleet ja yritin edelleen peittää pahan oloni, mutta heti ko vaihettiin bussia ja jäätiin tän tyypin kaa kahestaan niin romahdin jälleen. Itkin sen koko bussimatkan ja vielä ko päästiin sen kämpille. Mun piti olla vaan ilta sielä ja mennä yöksi kotiin, mutta en uskaltanu olla yksin, niin tää ihana sitte otti mut sinne vielä yöksikin. Nukuin sinä yönä tosi hyvin ottaen huomioon, että mulla ei todellakaan ollu unilääkkeitä mukana. Oli jotenki tosi turvallinen olo ko tiesi, että toinen on siinä muutaman metrin päässä ja välillä kuulu pientä kuorsausta, josta kans muisti, että nyt ei oo mitään hätää. Nukun muutenkin tosi hyvin jonkun toisen läsnäollessa ja vieläpä yleensä ilman unilääkkeitä. Sinä yönä mie heräsin kerran tai kaks ja niinä muutamana kertana mie jotenkin aavistin, että tästä kaveruudesta voi oikeasti tulla jotaki hyvvää. Olen nyt lol ollu sielä joka viikko yötä, ku mulla on nyt ollu tosi rankkaa uusien lääkkeiden takia ja en vain ole kestäny itteäni/uskaltanu mennä kotia yöksi. Eli lol asun sielä puoliksi :D
Tää tyyppi on oikeasti ihan vitun mahtava ja pystyn melkeinpä täysin olla oma itteni sen seurassa. En nyt tiä onko kokemus vain mun puolelta näin, mutta meillä synkkaa aika hyvin ja muutenki on tosi mukavaa viettää hänen kanssa aikaa. Hän on myös palauttanu vähän mulle sitä uskoa, että kaikki ihmiset ei oikeasti ole pahoja, vihaa tai halua mulle pahaa. Huomasin myös, kuinka paljon oikeasti olen kaivannu ihan vain sitä, että joku on läsnä ja halaa sua ku sullon paha olla. 2015 sen jälkeen ku erosin mun exästä kielsin iteltä kaikki tunteet ja kaiken läheisyyden, mitä mulle tarjottiin, koska pelkäsin, että mua halutaan vaan satuttaa lisää.
Tää eka yö sen luona on jääny tosi vahvasti mun mieleen, koska se oli eka kerta yli kolmeen vuoteen, kun oikeasti edes tunsin jotain hyvänolon tunnetta/jotain sellasta mitä en ollu kokenu moniin vuosiin. Tää kuulostaa nyt tosi oudolta, mutta vaikka oon tuntenu hänet niin vähän aikaa niin hänestä on jo tullu mun läheisin kaveri. Tavallaan mua harmittaa, että ei olla tutustuttu aikaisemmin, mutta toisaalta ehkä nyt oli oikea hetki, ehkä kaiken piti mennäkin näin. Ja parempi myös, että vasta nyt, koska olen ollu ihan muutamia vuosia sitten vielä kauhea mulkku kaikille ihmisille ja luultavasti oisin silloin kussu kaiken.
En tiiä mikä tän tekstin idea oli. Ehkä halusin vaan ensinnäkin kertoa, että oon elossa ja oon löytäny mun elämään tällasen tyypin. Oon myös saanu uudesta päivätoimintapaikasta muitaki kavereita, mutta tämä nyt on heistä läheisin ja toivon oikeasti, että tämä kaveruus kestäis. Jos luet tän ja tunnistat ittes niin kiitos, että oot tullu mun elämään. PS: oot höpsö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti